Anoreksiaa parantelevat/ parantuneet auttakaa!
Miten teillä kävi kun pääsitte normaalipainoon ja aloitte syömään normaalisti?
Itellä nyt painoa semmoset 50kg pituutta 165cm. Sehän alkaa olla aika perus. Ja syön yleensä sen reippaat 1500 kaloria päivässä joskus vähän enemmän tai vähemmän. Ongelmani kuitenkin on että en vieläkään varsinaisesti tunne olevani terve. Mietin ruokaa vaan koko ajan ja huomattavasti enemmän mitä muut tuntemani ihmiset. Lisäksi käyn puntarilla edelleen joka päivä ikään ku tarkistamassa ettei musta oo tullu "valasta". Kaloreiden laskemisessa oon päässy jo pahimman yli ja luotan enemmän tunteeseen sillon ku on nälkä saan syödä kunnolla ja sen verran että tulen kylläiseksi.
Pahin ongelmani on nyt vaan se että tuntuu että normaalipainoon pääsemisen myötä olen alkanut välillä saamaan ihan hillittömiä ahmimiskohtauksia. Joinakin päivinä sitä syö ihan mitä vaan ja miten paljon tahansa koko ajan ja vaikka olo on enemmän ku täys ja turvonnu sitä vaan jatkaa. Ja tää ei nyt oo sitä että keho kompensois kauan jatkunutta aliravitsemustilaa, koska oon syöny jo niin kauan aikaa normaalisti. Tuntuu vaan että tulee joku semmonen ihme kapina koko sairautta ja omaa kehoa kohtaan että sitä vaan syö ja syö ja syö, vaikka tietää että huono fiilishän siitä vaan loppujen lopuksi tulee ja se vaan lisää syömishäiriökäyttäytymistä. Seuraavana päivänä saatan esim. syödä tosi niukasti ja näin. Eikö voi oikeesti ikinä saada normaalia suhtautumista ruokaan!? Onko muilla ollu mitään samankaltaista ongelmaa?
Miten teillä kävi kun pääsitte normaalipainoon ja aloitte syömään normaalisti?
Itellä nyt painoa semmoset 50kg pituutta 165cm. Sehän alkaa olla aika perus. Ja syön yleensä sen reippaat 1500 kaloria päivässä joskus vähän enemmän tai vähemmän. Ongelmani kuitenkin on että en vieläkään varsinaisesti tunne olevani terve. Mietin ruokaa vaan koko ajan ja huomattavasti enemmän mitä muut tuntemani ihmiset. Lisäksi käyn puntarilla edelleen joka päivä ikään ku tarkistamassa ettei musta oo tullu "valasta". Kaloreiden laskemisessa oon päässy jo pahimman yli ja luotan enemmän tunteeseen sillon ku on nälkä saan syödä kunnolla ja sen verran että tulen kylläiseksi.
Pahin ongelmani on nyt vaan se että tuntuu että normaalipainoon pääsemisen myötä olen alkanut välillä saamaan ihan hillittömiä ahmimiskohtauksia. Joinakin päivinä sitä syö ihan mitä vaan ja miten paljon tahansa koko ajan ja vaikka olo on enemmän ku täys ja turvonnu sitä vaan jatkaa. Ja tää ei nyt oo sitä että keho kompensois kauan jatkunutta aliravitsemustilaa, koska oon syöny jo niin kauan aikaa normaalisti. Tuntuu vaan että tulee joku semmonen ihme kapina koko sairautta ja omaa kehoa kohtaan että sitä vaan syö ja syö ja syö, vaikka tietää että huono fiilishän siitä vaan loppujen lopuksi tulee ja se vaan lisää syömishäiriökäyttäytymistä. Seuraavana päivänä saatan esim. syödä tosi niukasti ja näin. Eikö voi oikeesti ikinä saada normaalia suhtautumista ruokaan!? Onko muilla ollu mitään samankaltaista ongelmaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa..olin anorektikko itsekin. Mität olivat 172cm ja 42kg. Sitten minut suorastaan pakotettiin lihottamaan ja aloinkin syömään. En kuitenkaan sen jälkeen ole osannut syödä normaalisti :( joko ahmin tai sitten en syö ollenkaan. Useimmiten syön ihan liikaa ja tulee kamala olo ja olenkin lihonnut takaisin entiseen eli normaalin, hoikan ja terveen näköiseksi. Pelkään kuitenkin, että jos en osaa ikinä syödä normaalisti lihon vaan koko ajan lisää ja lisää. Olen miettinyt myös, että osaanko enää ikinä suhtautua ruokaan normaalisti..jos on joskus sairastunut anoreksiaan niin voiko vielä joskus olla normaali ja olla ajattelematta syömisiä ja ruokaa pakkomielteisesti? :(
Itselläni on sellainen tilanne, että olen sairastanut kanssa anoreksian, ja
olen nyt monen vuoden ajan syönyt jo "normaalisti", siis tarkoitan sitä
että en ole enää moneen vuoteen syönyt anorektisesti. Ongelmanani on kuitenkin se, että
en saa kylläisyyden tunnetta normaaleista määristä, vaan joudun syömään
hirvittäviä määriä, eikä tälle näy loppua. Tosi rasittavaa, koska en haluaisi
enää lihoa vaan haluaisin vaan olla normaalipainoinen ja syödä normaalisti.
Kylläisyydentunteeni on jotenkin perustavalla tavalla häiriintynyt.
Ymmärrän hyvin teidän tilanteitanne, oletteko hakeneet apua?
Anoreksia voi laukaista ahmimishäiriön, näin luki jossain terveysartikkelissa.
Minullakin tulee olemaan koko loppuelämän ajan taistelua liikaa armottomuutta vastaan. Vaadin esim itseltäni, että minun tulisi olla tietyn näköinen, ja alkaa
paljon ahdistaa, ellen ole sellainen kuin haluaisin olla. Nään itseni
liikaa kuvitteellisten ulkopuolisten silmin, enkä keskity tarpeeksi kuuntelemaan
omia tunteitani, jotka kuitenkin on paljon tärkeämpiä kuin ulkopuolisten mielipiteet minusta. Olisi mahtavaa, jos voisin joskus arvostaa itseäni juuri sellaisena
kuin olen - epäonnistuneenakin.
Olen huomannut, että se on ihan luonnollista, että kovan itsensä rääkkäämisen jälkeen elimistö huutaa ruokaa, ravintoaineita ja se saattaa johtaa ahmimiseen. Kai tuossa on kyse ihan eloonjäämisvietistäkin ja siitä, että oikeasti on aliravittu. Se ei ole mitään huonoa itsekuria, sillä sitä vastaan on vaikea taistella, varsinkin tässä yltäkylläisyydessä, missä elämme. Itsellä syömishäiriö oli ensiksi anoreksiaa, laihduin todella pieneksi ja tuolloin en syönyt paljoa mitään. Sen jälkeen se muutti muotoaan ahmimishäiriöksi, lihoin hiljalleen ylipainoiseksi. Tuohon aikaan minulla oli todella vaikeaa muutenkin, en jaksanut välittää mistään, anoreksia oli laukaissut masennuksen tai sitten ekana oli masennus ja se laukaisi nämä syömishäiriöt. Tämän jälkeen laihdutin taas(tosin melkoisella kituutusdieetillä), mutten enää niin laihaksi, mutta hoikaksi kumminkin. Tämä taas sai aikaan välillä oksentelua, koska pelkäsin lihovani uudelleen ja ruoka oli todella pakkomielteisessä asemassa elämässäni. Haaveilin ruoasta, mutta pakotin itseni olemaan syömättä mitään lihottavaa tai herkkuja.Painoni nousee nykyään tosi helposti ja on vaihdellut kymmenien kilojen sisällä. Lihasmassaa lähti tosi paljon ja se on yksi syy miksi lihoo nopeasti. Sinänsä surkuhupaisaa että jälkikäteen ajateltuna olin ihan hyvä ennen ekaa laihdutustani, olin hoikka jo silloin ja olin aina ollut hoikka. Minulla oli lihasmassaa, voin hyvin, elämässä muutenkin kaikki oli hyvin ja jaksoin tehdä kaikkea. Kunpa en olisi ikinä aloittanutkaan laihduttamaan, mutta luulin että sillä tavoin olen onnellisempi jne... Voi hyvänen aika kuinka olinkaan naiivi. Se, että laihduttaa itsensä tosi laihaksi ja suuri osa energiasta menee siihen, vie pois energiaa muusta elämästä ja minut se ainakin teki tosi yksinäiseksi ja siihen aikoihin aloin kärsimään masennuksesta.
Nykyisin 10 vuotta syömishäiriöistä kärsineenä voin sanoa että laihuus ei tee onnelliseksi. Olen muutaman vuoden päästä 30, olisiko hieno sanoa että olen saavuttanut elämässä öö laihuuden, no ei. Mielummin kertoisin vaikka vähän muista asioista. En tiedä saanko lapsia, joita haluaisin, mutta joo.. En ole päässyt opiskelemaan, sillä minulla on ollut niin vaikeaa elämässäni, että en pysty enää edes keskittymään. Olen yksinäinen, mitä en ollut ennen syömishäiriöitä ja koen itseni jatkuvasti erilaiseksi kuin muut. Masennusjaksoja on ollut useampia, tosin nyt hiljalleen elämä on alkanut hymyillä. Kroppani on kärsinyt tästä syömissekoilusta, hampaita jouduttu poistamaan, kroppa täynnä venymismerkkejä...
Inhottavin tässä koko syömishäiriöhommassa on pakkomielteisyys. Vaikka kuvittelee, että on päässyt kaikesta yli, silti kokoajan miettii että olen lihava, minun pitää laihduttaa.. Ja jos eksyy laihduttamisen tielle, siitä tulee monesti taas itsensä piinaamista ja hiljalleen taas saattaa lipsahtaa. Yhdessä vaiheessa luulin jo olleeni suht tasapainossa, söin normaalisti, kävin salilla ja sain lihastakin, mutta kuinkas ollakaan, taas eksyin pakkomielteisyyteen. Kaikki lähtee ajatuksesta "minun on pakko". Ja noista pakkoajatuksista on vaikea päästä eroon. Vaikka muuten olisi onnellinen, niin kyllähän nuo synkät ajat tuovat oman varjonsa ja ikinä ei voi olla itseensä tyytyväinen.