paranin? vai enkö koskaan?

jouduin anoreksian takia toukokuun alussa keskussairaalaan, olin siellä kuukauden päivät yhdessä samassa huonessa, makasin tietenkin vain sängyssä, sitten miut siirrettiin nuorisopsyatriselle osastolle, missä vietin koko kesälomani, nyt reilu viikko sitten "pääsin kotiin" toisin sanoen olen lomalla eli viellä sisällä/kirjoilla siellä... syy varmasti miksi pääsin nyt jo näin pitkällelomalle, ja melkein pois oli koulun alkaminen viime torstaina, koska muuten he eivät olisi laskeneet pois koska en ole heidän mielestään valmis. itse tiedän ja pystyn syömää kyllä sen verran etten laihdu, mutta syön sitten vain sitä mistä pidän, eli varmasti saatanan epäterveellisesti.

en halua enää laihtua, ja sen pidän alarajana, 50kg, että sen alle en laske, enkä voisikaan koska sitten ainankin osasto odottaa!

mutta en ole päässyt irti ruokien PUNNITSEMISESTA, mittaamisesta, kaloreidein laskemisesta,(koska kai pelkään lihovani jos sitten lauantaina herkuttelen kunnolla!) tietenkään kun syön perheen kanssa iltaruokaa en voi punnita yms. ja silloin otan tosi vähän ruokaa että pystyn noin arvioimaan sitä tulevan energian. ja siksi "pihistän" ja säästän juuri aterioiltakin kaloreita että voin syödä, jäätelöä, jogurttia, nameja yms. mistä pidän, hedelmiä. kyllä pystyn syömään, ja tykkään syödä, ongelma että päivittäinen energiaa tulee vain melkein herkuistani. syöminen on minulle vielläkin ongelma? syön vaikka ei ole nälkä ja saatan koko illan puputtaa jotain jogurtti tai viiliä tai jätskiä kaikkea mikä mahtuu 1800, ja odotankin aina iltoja että pääsen syömää, se tuntuu olevan elämäni kohokohta, myös viikololta yritän säästellä kaloreita että sitten lauantaina voin mässyttää melkein mitä vain haluan, niin että mahaan jo sattuu (tietenkin jos ILLAN 18-00 aikana yrittää änkeä mahaan esim. 2000kalorin verran ruokaa)

minulla ei ole silti ollut pakkoliikkumista varsinaisesti, vain sitten liikuin ojs halusin syödä enemmän hyvää esim. päivässä joku 100-200 ylim.2

mutta eivät lääkärit hyvällä hoitosopim. tarkistuksesa kuuntele kun äiti kertoo punnitsemisista ja kaikesta! ja kuinka vähän syön! koska hänhän näkee vain mitä syön ilta-aterialla. ensi vikolla olen varmaan jo takaisin ostastolla, kamalassa valkoisessa huoneessani, missä ikkunatkin ovat vain avaimella avattavissa.

mietin vain miksi olen minä? ja toivon että olisin joku toinen, eikä elämäni pyöri syömisen ympärillä!! mutta miksi en pysty muuttumaan?? eivät he sairaanhoitajat ja mielenterveydenhoitajat osanneet auttaa, kyllä he puhuvat, mie vain kuuntelin, mutta siihen se jäikin.

ja ikävintä on että tiedän, vaikka olisin seuraavat kolme vuotta jossain suljettuna, ei kukaan pysty muuttamaan ajatuksiani, eikä ole sellaista viikkoa että en toivoisi kuolevani.