Milloin ollaan pakkomielteen

Siinä kun tietää toisen tekemiset ilman että tarvitsee tsekata niitä mistään tai kuulla niistä mistään.

Siinä vaiheessa kun sille tyypille kirjotetaan suomi24:ssa.

vai oikeaa rakkautta? Sitä mietin itse. Luulen pakkomielteeksi, kun toinen on tunnettani sellaiseksi väittänyt, mutta itse kyyllä jääräpäisesti pidän sitä kuitenkin rakkautena. On kestänyt se aika paljon kaikkea jo,

Kai se on silloin neuroottista jos ei oikein muuhun voi keskittyä, kun kaipaamaan jotakin ihmistä.Itseäni en koskaan osais kuvitella tuollaiseen tilanteeseen.Sitäpaitsi, jos jotakin kaipaan ja ikävöin.Ei mene kauaa kun etsin kyseisen tyypin käsiini ja avaudun sille.Eli siis toimin, enkä haikaile, kaipaile sen enempiä.
Vaikuttaa jotenkin sekavuustilalta jo tuollainen, haikailu kohteeseen jota ei saa käsiinsä millään.Ihan siis turhaa ajanhaaskausta.
Harvassa on kai ne ihmiset jotka alvariinsa jotakin kaipaa ja ikävöi.Onhan tässä maailmassa niin paljon muutakin ajateltavaa ja tehtävää.

sit kaipuun pitäisi olla jo selvästi taustalla.

Riippuvuutta, pakkomiellettä vai rakkautta, mietin mielessäni. Reilu vuosi mennyt. Toiminnan nainen minäkin. Tunne vain pysyy ja vahvistuu tapaamisten myötä.

jo pakkomielteenä, kun menen nukkumaan hän mielessä, kun herään hän mielessä, päivällä en häntä mielestäni saa, ikävä kauheaa, toiminnan naisia en ole, en uskalla, itsetunto, ei riitä ottamaan yhteyttä, tiedän, että hänelläkin tunteita minua kohtaan, mutta, mutta, on mutkiakin matkassa, ehkä parempi vain näin, sanoo sydän sitte mitä vain.

jos ei saa minkäänlaista vastakaikua tunteilleen, pitää vaan yllä jotain illuusiota suuresta rakkaudesta....kyllä se yksipuolinen tunteilu lopahtaa puolessa vuodessa. Joillain on vaan niin vilkas mielikuvitus, että tulkitsee toisen eleet ja puheet ihastuksen eleiksi. Eikä halua myöntää totuutta.