Täytän tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan saanut muita opiskeluja päätökseen kuin peruskoulun. Lukiossa masennukseni paheni ja lopulta olin siinä kunnossa että vain makasin omassa yksiössäni enkä käynyt koulua. Mitä pidempään olin poissa, sitä vaikeammalta tuntui mennä takaisin. En huolehtinut hygieniastani, saatoin olla viikon tai ylikin ilman että kävin suihkussa. Yksin asuminen pahensi masennusta, koska kukaan ei ollut vahtimassa käynkö koulua vai en.
Lopulta soitin isälleni keskellä yötä ja sanoin itkien etten jaksa enää elää. Hän vei minut lääkäriin heti seuraavana aamuna jossa minulla diagnosoitiin vakava masennus. Sain heti lääkityksen sekä uniongelmiin että masennukseen ja muutin takaisin kotiin.
Kaikki oli paremmin niin kauan kun en käynyt koulua. Hain viime vuonna amikseen ja pääsinkin yhteen kouluun, ja nyt masennukseni on alkanut taas pahentua. Isäni ei ole kotona paljoa, eikä siis tiedä käynkö koulua vai en. Poissaoloja on alkanut taas kertymään, ei niin paljoa etteikö niitä voisi korvata, mutta minua pelottaa se jos vajoan taas samaan kuoppaan jossa olin vuosi sitten. Itsetuntoa minulla ei ole, eikä sen pahemmin motivaatiotakaan. Joka aamu kouluun lähteminen on sisäistä taistelua itseni kanssa että lähdenkö vai enkö.
Minua ahdistaa ja pelottaa. Halusin vain kirjoittaa tästä jonnekin jossa minua ei niin helposti tunnisteta.
Koen olevani epäonnistunut jo tässä vaiheessa elämääni koska minulla ei ole koulutusta. Minulla ei edes ole motivaatiota tehdä töitä. Stressitasoni on koko ajan huipussaan vaikken tekisi mitään tai sitten minua ei vaan kiinnosta ja olen mielestäni sen takia huonompi ihminen kuin toiset.
Lopulta soitin isälleni keskellä yötä ja sanoin itkien etten jaksa enää elää. Hän vei minut lääkäriin heti seuraavana aamuna jossa minulla diagnosoitiin vakava masennus. Sain heti lääkityksen sekä uniongelmiin että masennukseen ja muutin takaisin kotiin.
Kaikki oli paremmin niin kauan kun en käynyt koulua. Hain viime vuonna amikseen ja pääsinkin yhteen kouluun, ja nyt masennukseni on alkanut taas pahentua. Isäni ei ole kotona paljoa, eikä siis tiedä käynkö koulua vai en. Poissaoloja on alkanut taas kertymään, ei niin paljoa etteikö niitä voisi korvata, mutta minua pelottaa se jos vajoan taas samaan kuoppaan jossa olin vuosi sitten. Itsetuntoa minulla ei ole, eikä sen pahemmin motivaatiotakaan. Joka aamu kouluun lähteminen on sisäistä taistelua itseni kanssa että lähdenkö vai enkö.
Minua ahdistaa ja pelottaa. Halusin vain kirjoittaa tästä jonnekin jossa minua ei niin helposti tunnisteta.
Koen olevani epäonnistunut jo tässä vaiheessa elämääni koska minulla ei ole koulutusta. Minulla ei edes ole motivaatiota tehdä töitä. Stressitasoni on koko ajan huipussaan vaikken tekisi mitään tai sitten minua ei vaan kiinnosta ja olen mielestäni sen takia huonompi ihminen kuin toiset.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onko sinulla ollut oppimisvaikeuksia, koetko että oppisuoritukset ovat sinun kyvyillesi ylivoimaisia, oletko epäonnistuntu tenteissä ym,. Vai onko ongelmasi että jännität ja pelkäät toisten seuraa. Oliko perukoulussa jo vaikeaa? Kiusattiinko ym. Sinnun kannattaa hakeutua hoitoon tai kesksutella iäsäsi kanssa. Kyllä vielä ehdit hankkia ammatin ja koulutustakin. Nykyään jopa yli 50-vuotiaat voivat kouluttautua uuteen ammattiin.
Kyllähän sitä kiusaamista oli peruskoulussa, mutta silloin pärjäsin yllättävän hyvin vaikken viimeisenä vuotena enää jaksanutkaan panostaa kokeisiin tai yrittänyt edes saada ystäviä. Keskiarvoni oli muistaakseni 7,8 kun pääsin peruskoulusta.
Jotenkin ne syrjimisen tunteet ja epäonnistumiset varmaan vieläkin kummittelee tuolla pääkopassa vaikka luulee päässeensä niistä yli.
tällasta täällä...:
-peruskoulun keskiarvo 9,6, lukion 9,0, 7 aineen yo
-4.välivuosi menossa, pätkätöitä kassalla, potkuja
-keskivaikea masennus, lääkitys vuoden, terapeutti vielä haussa, adhd
-rimakauhua, suorituspaineita, ahdistusta, syvä pettymys itseen, vihaa
-mielestäni kannattaisi yrittää yliopistoa, koska periaatteessa on mahkut pärjätä, siksi en ole mennyt amkin puolelle, teoria kiinnostaa enemmän kuin käytäntö, amkissa ei kiinnostavia linjoja
-en ole sosiaalinen, yksi (kiireinen) ystävä, joka on entinen miesystävä, siksi ristiriitainen suhde, suren vieläkin eroamme enkä ole varma teimmekö oikean päätöksen
-olen yrittänyt opiskella kursseilla jne. muttei onnistu
-nyt aijon luovuttaa ja hakea amkiin siedettävälle linjalle ja kitvuttaa kurssit jotenkin läpi
Elämässäni ei ole positiivisia asioita tällä hetkellä, jotka auttaisivat nousemaan. Olen käynyt läpi harrastusmahdollisuudet, syön terveellisesti ja nukun hyvin. Mietin päiväkotityötä, minkä joku jo mainitsi, siitä voisi saada tsemppiä. Myös maalausta harkitsen.
Mitä teen väärin, mikä tässä mättää???
Oon samassa tilanteessa kuin sinä, paitsi minulla ei oo isää tai muutakaan perhettä joka vois auttaa. Enkä opiskele missään koska mut potkittiin amiksesta ulos poissaolojen takia.
Paljonko pitää olla poissaoloja että ne potkii ulos? Muistelen itselläkin olleen paljon poissaoloja ja opettajakin siitä minulle mainitsi ja soittivat vanhemillekin, mutta enpä pudonnut.
Mulla taitaa olla vähän yli 200 ja yksi kirjallinen varoitus on tullut. Toisesta vissiin lennän pihalle. Selvittämättömiä poissaoloja siis pitää olla paljon, jos oisin tajunnut sillon aikasemmin käydä paniikin, pelkotilojen & masennuksen takia terkalla en olisi nyt lentämässä pihalle...
Hei, olen itse myös 20 ja toista vuotta yliopistossa. Hain lukion jälkeen vaan ihan zombina ja vanhempien painostamana kaikkialle vaikkei yhtään kiinnostanut. Pääsin sisälle, ei kiinnostanut tutustua uusiin kavereihin eikä mitään. Aluksi vähän jaksoin opiskella mutta sitten aloin masentumaan ihan kunnolla yksinäisyyteen ja en jaksanut enää mennä kouluun. Melkein tuli potkut laitoksesta, mutta anelin toisen mahdollisuuden. Nyt taas koulussakäynti on tuskaista ja jään paljon pois. Ei vaan pääse ylös sängystä kun elää ihan yksin eikä kukaan patista. Ei ole yhtään ystävää, perhe asuu kaukana. Viikkokausia saattaa mennä etten puhu kenellekään paitsi "moi" kassatädille. Vihaan elämääni, en pysty opiskelemaan, enkä löydä tähän ratkaisua. Koira tms lemmikki voisi auttaa muttei ole varaa. En vaan kestä olla näin yksin, toisaalta en pidä ihmisistäkään.
Niin mullakin mietityttää tuo hankala suhde muihin ihmisiin. Eli ei jaksais kuunnella niin paljo kun kaverilta ehkä vaaditaan, kyllästyn ja haluun lopettaa yhteydenpidon, pitää ponnistella tietoisesti olemaan empaattisempi kaveria kohtaan, mikä on raskasta jos todellinen välittämisentunne uupuu. Adhd pahentaa kuviota, käyttäydyn joskus oudosti, räjähdän kai suht helposti jne. Oon jotenkin epäsosiaalinen, pelkään kai ihmisten reaktioita tai en ole oppinut olemaan ihmisten kanssa.
Mutta toisaalta yksinäisenä elämässä ei ole ideaa ja yksinäisyydestä kärsii.
Masennustilassa ei monesti ole pelimerkkejä pitää yllä kaverisuhteita, mikä masentaa lisää etc etc.
Hei kaikille!
Olen puolisosiaalinen 23-vuotias opiskelija, jolla on varsinaista tökkimistä ollut koko lukion jälkeinen aika. Painin itsekin opiskelukykyyn ja -haluun sekä mielenterveyteen liittyvien ongelmien parissa. Useimmilla ihmisillä on jossain elämänsä vaiheessa sellaisia vaikeuksia, joita voidaan kutsua mielenterveysongelmiksi. Minulla ja teillä se vaihe on nyt.
En ole löytänyt mitään patenttiratkaisua ongelmiini, mutta hieman valoa olemiseen voi muillekin tuoda se faktatieto, että elämän syrjään voi hyvinkin päästä kiinni vielä vähän myöhemmin. Tämän hetken ongelmat eivät sulje pois myöhempää menestystä. Hyvä löytämäni esimerkki on lääkäri Christer Lybäckin tarina. Hän suoritti keskikoulun (vastaa peruskoulun yläluokkia) ja lukion hyvin rankan nuoruuden jälkeen vasta 26-vuotiaana - vankilassa - opiskellen myöhemmin kirurgiksi ja menestyen valitsemallaan uralla.
Useimmat vaikeuksissa olevat eivät onneksi ajaudu vankilaan, eikä ongelmien ratkeamisen tarvitse tarkoittaa lääkäriksi opiskelua. Muutos parempaan on kuitenkin mahdollinen. Apua kannattaa hakea. Jollei muuta reittiä tiedä, niin voi vaikka rekisteröityä "Tukinettiin" (https://www.tukinet.net/rekisteroityminen.tmpl) ja kirjoittaa "oma-tukeen" jäsentääkseen anonyymisti ja luottamuksella mietteitään asiantuntijan kanssa ja pohtiakseen, mistä konkreettisempaa apua kannattaa lähteä hakemaan. Viesteihin vastataan viiden päivän sisään. Sivustolta löytyy myös anonyymejä keskusteluryhmiä, joihin voivat ottaa osaa ainoastaan rekisteröityneet käyttäjät, mikä sulkee pois monet suomi24-palstoiltakin tutut lieveilmiöt (ainakin useimmat trollit ja vittuilijat).