Pieni soittajaoppilas vapisi vuoteessaan. Oli jouluyö.
Sotilaskodissa oli ollut kuusijuhla. Pastori oli puhunut syntisten Vapahtajasta, rauhan Ruhtinaasta, joka tahtoi tulla rauhan tuojaksi niillekin, jotka esivallan miekkaa kantoivat ja ulkonaista rauhaa turvasivat. Everstikin oli toivottanut siunattua joulua. Ja Kalle Väänänen, soittajaoppilas, oli puhaltanut aivan silmat kyynelissa oman osansa jouluvirteen.
Sävel oli tuudittanut muistot kotoisiin jouluihin, sinne harmaiden päivien ja itkuun nukahdettujen öiden taa, isä-vainaa kun eli vielä, Toivaalan kirkasääninen lukkari, eikä äidin tarvinnut tarjoilla meluisille kahvilavieraille savupilvien ja ilkeän naurun keskellä.
Mutta nyt oli paha irti.
Valo oli sammutettu, mutta miehet valvoivat. Pullot ja lasit kilisivät. Varjoja huojui vuoteitten välitse. Joku jossakin kompastui ja kirosi karmeasti. Joku toinen rallatti rivoa renkutusta.
Kalle Väänänen kiertyi peitteensä alle pieneksi kuin kerä. Sormet olivat lujasti ristissä. Han yritti rukoilla iltasiunaustaan, mutta sanat pakenivat ja sotkeutuivat ymparöivaan hälinään.
"Nythän ne muorit ja vaarit siellä takalistoilla kähmivat joulukirkkoon!" kuului joku muistelevan.
"Meillä sitä vasta kirkonmenot ovat", sopersi toinen.
"Lukkareita on vaikka viiteen kappeliin, ja urpunisteja, mutta pappispula, pappispula", tolkutti kolmas.
"Onhan täällä se Toivaalan hihkuri-kanttorin pentu", keksi joku.
"Joo, pannaan se paasaamaan!"
Kalle Väänänen käpertyi yhä pienemmäksi ja veti huovan päänsä yli. Mutta äkkiä oli sänky kumossa, ja alusvaatteisillaan oleva uikuttava poika retuutettiin pöydälle pullojen, lasien ja torvien keskelle.
"Pidäpäs nyt, pastoori pyhä, pestatuille pakanoille mojova joulusaarna!"
"Messujen kanssa!"
"Ja ryyppyjen!"
"Anna kajahtaa!"
Kalle Väänänen itki ja pyyteli: "Älkää, Älkää -se on Jumalan pilkkaa - ajatelkaa - on jouluyö!"
"Ei tullut miestä, vaikka on miesten koulussa!"
Silloin poika äkkiä suoristautui. "On minussa miestä enemmän kuin teissä yhteensä. Kiusatkaa, jos kehtaatte. Kaksikymmentä sankaria on yhtä pahaista oppilasta vastaan, mutta Jumalaani minä en pilkkaa!"
"Älä nyt leikista suutu! So, so, herran seepaotin korpraali!" ilkeili kersantti Paasonen.
Mutta vääpeli Niskanen murahti: "Poika on oikeassa! Antakaa hänen olla!"
"Sinussakin vielä haisee sama ämmäin tauti!" uhitteli Paasonen.
"Anna haista! Mutta pojalle rauha! Kuulitteko! Vai opetetaanko kuulemaan!" Vääpelin ääni oli tiukka.
Miehet hiiviskelivät sivummalle.
Kalle livahti pöydältä ja juoksi vuoteeseensa. Hän tuijotti ikkunaan, johon näkyi kappale tähtitaivasta. Oli ihmeen hyvä olla. Peite lämmitti somasti. Kädet pusertuivat ristiin.
"Isä, pienten ystävä, siunaa isää, äitiä, siskojani, veikkojani, mua, pientä pilttiä, siunaa, lasten ystavä! Uni anna rauhainen, lauma laita enkelten turvakseni, suojakseni! alla valkosiipien pelkäämätta lepäilen", sujui ehtoosiunaus. Isä-vainaa oli sen itse sepittänyt ja säveltänyt. Oli kuin kotona ennen: Viimeinen kynttilä paloi vielä kuusessa. Poju oli jo riisuttu vuoteeseen. Lahjat olivat tyynyllä. Isä istui pianon ääressä, ja kimmeltävän kirkkaina hypähtelivät sävelet koskettimilta ja liitelivät hämärään huoneeseen. Äiti istui vierellä ja piti pienintään kädestä. Sitten isä lauloi enkelivirren. Kynttilän liekki häilyi sammumaisillaan. Varjot seinällä liikahtivat. Ehkäpä ne olivat jouluenkelin siivet!
Joku hiipi vuoteen reunalle istumaan.
"Mitä sinä hyräilet?" kysyi vääpeli ystävällisesti.
"Ehtoosiunausta vain."
"Onko siinä sävelkin?"
"On."
"Laulaisitko minullekin?"
Kalle veisasi. Juopuneitten melu hiljeni. Siunaava sävel liiteli vuoteiden yli ja laskeutui siellä täällä jonkun soittajan korvaan, yrittipä sydämeen ja tuntoonkin.
"Herran seepaotin korpraalilla on ääntä ja korvaa!" kuiskasi Paasonen vierustoverilleen.
"Ja uskoa!" vastasi tämä.
Mutta vääpeli Niskanen itki leveät hartiat täristen. Kun laulu oli loppunut, silitti hän Väänäsen päätä ja sanoi: "Pysy, poika, tuolla kohdalla! Minä en ole pysynyt!"
"Mutta Jumala auttaa takaisin!"
"Kuule poika! älä mielistele! Sano suoraan, luuletko sinä minun vielä saavan syntini anteeksi!"
"Varmasti! Ne ovat anteeksiannetut Jeesuksen nimessä ja veressä!" Samassa kajahti: Huomio!
Päivystäjä herätti soittokunnan joulukirkkoon.
Kun Kalle Väänänen istui lehterillä tuubaa soittavan vääpelin vieressä, tuntui hänestä, etta suuresta torvesta kaikui pehmeänä ja voimakkaana, riemuiten ja nyyhkyttäen, uusi virsi. Ja poika puhalsi kornettiaan niin iloisesti ja kirkkaasti, että kapellimestari katsoi kummissaan.
Alhaalla penkeissä ujot maalaispojat tunsivat enkelivirren, sen vanhan tutun, tunkevan luihin ja ytimiin. Rykmentissäkin saattoi olla joulu! Ihmeellistä!
Sotilaskodissa oli ollut kuusijuhla. Pastori oli puhunut syntisten Vapahtajasta, rauhan Ruhtinaasta, joka tahtoi tulla rauhan tuojaksi niillekin, jotka esivallan miekkaa kantoivat ja ulkonaista rauhaa turvasivat. Everstikin oli toivottanut siunattua joulua. Ja Kalle Väänänen, soittajaoppilas, oli puhaltanut aivan silmat kyynelissa oman osansa jouluvirteen.
Sävel oli tuudittanut muistot kotoisiin jouluihin, sinne harmaiden päivien ja itkuun nukahdettujen öiden taa, isä-vainaa kun eli vielä, Toivaalan kirkasääninen lukkari, eikä äidin tarvinnut tarjoilla meluisille kahvilavieraille savupilvien ja ilkeän naurun keskellä.
Mutta nyt oli paha irti.
Valo oli sammutettu, mutta miehet valvoivat. Pullot ja lasit kilisivät. Varjoja huojui vuoteitten välitse. Joku jossakin kompastui ja kirosi karmeasti. Joku toinen rallatti rivoa renkutusta.
Kalle Väänänen kiertyi peitteensä alle pieneksi kuin kerä. Sormet olivat lujasti ristissä. Han yritti rukoilla iltasiunaustaan, mutta sanat pakenivat ja sotkeutuivat ymparöivaan hälinään.
"Nythän ne muorit ja vaarit siellä takalistoilla kähmivat joulukirkkoon!" kuului joku muistelevan.
"Meillä sitä vasta kirkonmenot ovat", sopersi toinen.
"Lukkareita on vaikka viiteen kappeliin, ja urpunisteja, mutta pappispula, pappispula", tolkutti kolmas.
"Onhan täällä se Toivaalan hihkuri-kanttorin pentu", keksi joku.
"Joo, pannaan se paasaamaan!"
Kalle Väänänen käpertyi yhä pienemmäksi ja veti huovan päänsä yli. Mutta äkkiä oli sänky kumossa, ja alusvaatteisillaan oleva uikuttava poika retuutettiin pöydälle pullojen, lasien ja torvien keskelle.
"Pidäpäs nyt, pastoori pyhä, pestatuille pakanoille mojova joulusaarna!"
"Messujen kanssa!"
"Ja ryyppyjen!"
"Anna kajahtaa!"
Kalle Väänänen itki ja pyyteli: "Älkää, Älkää -se on Jumalan pilkkaa - ajatelkaa - on jouluyö!"
"Ei tullut miestä, vaikka on miesten koulussa!"
Silloin poika äkkiä suoristautui. "On minussa miestä enemmän kuin teissä yhteensä. Kiusatkaa, jos kehtaatte. Kaksikymmentä sankaria on yhtä pahaista oppilasta vastaan, mutta Jumalaani minä en pilkkaa!"
"Älä nyt leikista suutu! So, so, herran seepaotin korpraali!" ilkeili kersantti Paasonen.
Mutta vääpeli Niskanen murahti: "Poika on oikeassa! Antakaa hänen olla!"
"Sinussakin vielä haisee sama ämmäin tauti!" uhitteli Paasonen.
"Anna haista! Mutta pojalle rauha! Kuulitteko! Vai opetetaanko kuulemaan!" Vääpelin ääni oli tiukka.
Miehet hiiviskelivät sivummalle.
Kalle livahti pöydältä ja juoksi vuoteeseensa. Hän tuijotti ikkunaan, johon näkyi kappale tähtitaivasta. Oli ihmeen hyvä olla. Peite lämmitti somasti. Kädet pusertuivat ristiin.
"Isä, pienten ystävä, siunaa isää, äitiä, siskojani, veikkojani, mua, pientä pilttiä, siunaa, lasten ystavä! Uni anna rauhainen, lauma laita enkelten turvakseni, suojakseni! alla valkosiipien pelkäämätta lepäilen", sujui ehtoosiunaus. Isä-vainaa oli sen itse sepittänyt ja säveltänyt. Oli kuin kotona ennen: Viimeinen kynttilä paloi vielä kuusessa. Poju oli jo riisuttu vuoteeseen. Lahjat olivat tyynyllä. Isä istui pianon ääressä, ja kimmeltävän kirkkaina hypähtelivät sävelet koskettimilta ja liitelivät hämärään huoneeseen. Äiti istui vierellä ja piti pienintään kädestä. Sitten isä lauloi enkelivirren. Kynttilän liekki häilyi sammumaisillaan. Varjot seinällä liikahtivat. Ehkäpä ne olivat jouluenkelin siivet!
Joku hiipi vuoteen reunalle istumaan.
"Mitä sinä hyräilet?" kysyi vääpeli ystävällisesti.
"Ehtoosiunausta vain."
"Onko siinä sävelkin?"
"On."
"Laulaisitko minullekin?"
Kalle veisasi. Juopuneitten melu hiljeni. Siunaava sävel liiteli vuoteiden yli ja laskeutui siellä täällä jonkun soittajan korvaan, yrittipä sydämeen ja tuntoonkin.
"Herran seepaotin korpraalilla on ääntä ja korvaa!" kuiskasi Paasonen vierustoverilleen.
"Ja uskoa!" vastasi tämä.
Mutta vääpeli Niskanen itki leveät hartiat täristen. Kun laulu oli loppunut, silitti hän Väänäsen päätä ja sanoi: "Pysy, poika, tuolla kohdalla! Minä en ole pysynyt!"
"Mutta Jumala auttaa takaisin!"
"Kuule poika! älä mielistele! Sano suoraan, luuletko sinä minun vielä saavan syntini anteeksi!"
"Varmasti! Ne ovat anteeksiannetut Jeesuksen nimessä ja veressä!" Samassa kajahti: Huomio!
Päivystäjä herätti soittokunnan joulukirkkoon.
Kun Kalle Väänänen istui lehterillä tuubaa soittavan vääpelin vieressä, tuntui hänestä, etta suuresta torvesta kaikui pehmeänä ja voimakkaana, riemuiten ja nyyhkyttäen, uusi virsi. Ja poika puhalsi kornettiaan niin iloisesti ja kirkkaasti, että kapellimestari katsoi kummissaan.
Alhaalla penkeissä ujot maalaispojat tunsivat enkelivirren, sen vanhan tutun, tunkevan luihin ja ytimiin. Rykmentissäkin saattoi olla joulu! Ihmeellistä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
..kirjoitus!!
Ei ehkä jouluaihe vielä niin ajankohtainen, mut olihan siinä muutakin.
Kiits Väinö Havas!