Kaksi vuotta sitten oli ensimmäiset oireet masennuksesta eron myötä, sain apua psykiatriselta sairaanhoitajalta joka syytti itseäni sairastumisestani. Olin ollut kuulemma suhteessa liian omistushaluinen ja itsekäs - mikä ei pitänyt paikkansa, tiesin sen itse. Mieheni petti minua koko suhteen ajan, toistamiseen. Siitä alamäki alkoi, ja syytin kaikesta itseäni. Masennuslääkkeet sai vain pahemman olon, ja sorruin sekakäyttöön rauhoittavilla ja viinalla. Menetin tätä ennen työni, miesystäväni, kotini ja parhaimman ystäväni lopullisesti. Ystävät pettivät minua, lupasivat ja pettivät lupauksensa.
Rauhoittavia sain ahdistuskohtauksiin, jotka pahenivat ajanmyötä. Sekakäytön sain lopetettua, kun tajusin että nyt lähtee alas ja kovaa. Sain uuden työn, pääsin aloittamaan samalla paikkakunnalla "alusta". Sain uuden mahdollisuuden, ja sekakäytön aikana kasaantuneet velat alkoivat kadota pikkuhiljaa. Töissä oli ihana porukka, rakastin tehdä sitä työtä. Sain elämästä taas otteen, sain uusia kavereita ja tutustuin uusiin ihmisiin. Minulla oli ihana uusi koti jota rakastan.
Kesällä 2012 kaikki kuitenkin muuttui. Minut savustettiin ulos työpaikalta - pomo vaihtui ja näin alusta asti että hän ei vain pitänyt minusta. Hän otti minut kaunis kesäpäivä jutteluun "ei tarvitse tulla enää töihin" asenteella. Selvä, eiköhän jotain uutta duunia löydy.. Kotiin päästessäni tajusin, että taas se alamäki alkaa. Halusin tsempata itseäni, en halunnut enää sortua psykiatriseen puoleen. Alkon käyttö lisääntyi, syrjäydyin ja kaikki uudet kaverit jäivät. Olin yksin, aivan yksin. Päivät meni itkiessä ja pelätessä, halusin vain kuolla. Samalla isäni sairastui vakavaan masennukseen ja yritti tappaa itsensä. Olin hänen tukipilari koko loppukesän, kunnes paloin itse loppuun. Halusin päättää päiväni, kunnes yksi ystävä tajusi toimittaa minut hoitoon. Päivystyksen kautta M1 lähetteellä suljetulle, jossa vietin neljä viikkoa. Elämäni kamalinta aikaa, halusin vain kotiin. Yksin.
Kotiin päästessäni ajattelin että olen kunnossa. En ollut, en todellakaan. Osastonlääkäri tokaisi lähtiessäni että "pärjäile, toivottavasti asiasi alkavat tulla kuntoon!" ... Anteeksi mitä? Tuntui kuin minut olisi hylätty. Halusin kokeilla, halusin palata töihin. Yritin, mutta sama toistui. Halusin kuolla, pelkäsin ihmisiä ja elämää. En halunnut enää tulla petetyksi. Pelkäsin niin paljon, että jäin kotiin ja laskut kasaantui, alko alkui maistumaan ja kaverit alkoivat taas kadota ympäriltä. Varasin itse ajan psykiatrille, joka tokaisi kaiken kertomani jälkeen, että "mene töihin, olet aivan työkykyinen laiska nuori jota ei vain työelämä kiinnosta." En jaksanut väittää enää vastaan, yritin kolmannen kerran palata töihin. Tuloksella että en jaksa, uskalla, pelkään, ahdistun ajatuksesta että joudun työyhteisöön, jossa minut taas hylätään, minut petetään ja puukotetaan selkään.
Kysyin toista lääkäriä mikä ei ole mahdollista. Varasin myös yksityiselle psykiatrille ajan, joka sanoi samaa että mene töihin, et näytä etkä kuulosta sairaalta. Pitääkö sitä oikeasti luovuttaa, kun ei enää muutakaan ratkaisua ole? Haluan töihin, mutta pelkään aivan tuhottomasti. Mitäs jos minut "henkisesti tapetaan" taas? Vihaan tätä Kela/sossu elämää, en enää jaksa tätä.
Mitä hel'vettiä minun pitää tehdä, että minut otetaan edes HIUKAN tosissaan, annetaan hetki edes levätä ja sanota että älä kiirehdi, sinulla ei ole mikään kiire? Kun vaan on, rahaa jää kuukaudessa 170€ - ruoka, vaatteet ja muut huvittelut.
Rauhoittavia sain ahdistuskohtauksiin, jotka pahenivat ajanmyötä. Sekakäytön sain lopetettua, kun tajusin että nyt lähtee alas ja kovaa. Sain uuden työn, pääsin aloittamaan samalla paikkakunnalla "alusta". Sain uuden mahdollisuuden, ja sekakäytön aikana kasaantuneet velat alkoivat kadota pikkuhiljaa. Töissä oli ihana porukka, rakastin tehdä sitä työtä. Sain elämästä taas otteen, sain uusia kavereita ja tutustuin uusiin ihmisiin. Minulla oli ihana uusi koti jota rakastan.
Kesällä 2012 kaikki kuitenkin muuttui. Minut savustettiin ulos työpaikalta - pomo vaihtui ja näin alusta asti että hän ei vain pitänyt minusta. Hän otti minut kaunis kesäpäivä jutteluun "ei tarvitse tulla enää töihin" asenteella. Selvä, eiköhän jotain uutta duunia löydy.. Kotiin päästessäni tajusin, että taas se alamäki alkaa. Halusin tsempata itseäni, en halunnut enää sortua psykiatriseen puoleen. Alkon käyttö lisääntyi, syrjäydyin ja kaikki uudet kaverit jäivät. Olin yksin, aivan yksin. Päivät meni itkiessä ja pelätessä, halusin vain kuolla. Samalla isäni sairastui vakavaan masennukseen ja yritti tappaa itsensä. Olin hänen tukipilari koko loppukesän, kunnes paloin itse loppuun. Halusin päättää päiväni, kunnes yksi ystävä tajusi toimittaa minut hoitoon. Päivystyksen kautta M1 lähetteellä suljetulle, jossa vietin neljä viikkoa. Elämäni kamalinta aikaa, halusin vain kotiin. Yksin.
Kotiin päästessäni ajattelin että olen kunnossa. En ollut, en todellakaan. Osastonlääkäri tokaisi lähtiessäni että "pärjäile, toivottavasti asiasi alkavat tulla kuntoon!" ... Anteeksi mitä? Tuntui kuin minut olisi hylätty. Halusin kokeilla, halusin palata töihin. Yritin, mutta sama toistui. Halusin kuolla, pelkäsin ihmisiä ja elämää. En halunnut enää tulla petetyksi. Pelkäsin niin paljon, että jäin kotiin ja laskut kasaantui, alko alkui maistumaan ja kaverit alkoivat taas kadota ympäriltä. Varasin itse ajan psykiatrille, joka tokaisi kaiken kertomani jälkeen, että "mene töihin, olet aivan työkykyinen laiska nuori jota ei vain työelämä kiinnosta." En jaksanut väittää enää vastaan, yritin kolmannen kerran palata töihin. Tuloksella että en jaksa, uskalla, pelkään, ahdistun ajatuksesta että joudun työyhteisöön, jossa minut taas hylätään, minut petetään ja puukotetaan selkään.
Kysyin toista lääkäriä mikä ei ole mahdollista. Varasin myös yksityiselle psykiatrille ajan, joka sanoi samaa että mene töihin, et näytä etkä kuulosta sairaalta. Pitääkö sitä oikeasti luovuttaa, kun ei enää muutakaan ratkaisua ole? Haluan töihin, mutta pelkään aivan tuhottomasti. Mitäs jos minut "henkisesti tapetaan" taas? Vihaan tätä Kela/sossu elämää, en enää jaksa tätä.
Mitä hel'vettiä minun pitää tehdä, että minut otetaan edes HIUKAN tosissaan, annetaan hetki edes levätä ja sanota että älä kiirehdi, sinulla ei ole mikään kiire? Kun vaan on, rahaa jää kuukaudessa 170€ - ruoka, vaatteet ja muut huvittelut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos kaikki ammattilaiset päätyvät samaan, porukat pikkuhiljaa kaikkoavat ja et osaa ratkaista relistisesti ongelmia muuten kuin pakenemalla päihteiin niin jotain tämä selittää. Ihminen on helposti omille ongelmilleen sokea. Vaikuttaa että onnesi on hyvin riippuvainen ulkoapäin, mutta sisäinen ihmisesi on heikko. Voi olla hyvinkin totta, että takerrut psyykkisesti ihmisiin ja olet tukahduttava ja jopa hankala joka vie energian ja väsyttää .... menetys on sitten maailmanloppu. Oletko saanut lapsuudessa paljon aineellista ja ulkoista hyvää ja saanut melko vapaasti määrätä elämääsi. Kuitenkin olet kokenut että et saa aiota hyväksyntää. Vaikuttaa että sisäinen ongelmaratkaisusi on heikko.
Sorrry, en tähdo loukata ja mutta tällaisia ajatuksia kuvauksesi herätti. Jätä omaan arvoonsa, jos ymmärrän väärin.
Ehkä osaat välttää todellisen ongelmasi lääkärin edessä
Minut otettiin tosiaan vasta kun olin psykoottisesti masentunut eli olin kunnolla sekaisin.
Sitä ennen minullekin hoettiin, että mene töihin ja syö lääkkeesi ..kyllä se siitä.
Nyt tilanne onkin se, että olen vuoden ollut sairauslomalla ja kuntoutustukea haetaan, töihin minusta ei enää ole vähään aikaan.
Psykologin tekemissä testeissä tuli aivan selvästi ilmi, että minä olen vieläkin henkisesti aivan loppu. Ei edes kouluun voi lähteä tässä kunnossa.
Itse olen myös syrjäytynyt kaikesta ja kunnolla. Olen erakoitunut kotiini, pelkään ihmisiä. En parhaillaan voi kuvitellakaan töihin liittyviä asioita, minä yritän pysyä vain elossa.