Elämä kutistuu...

Milloin elämästä tuli tällaista?

Herään aamulla kello 5.15. Väsyttää, silmät eivät meinaa aueta. Nousen ja kävelen haparoivin askelin vessaan. Nousen vaa'alle. Se näyttää vähemmän kuin eilen. Hymyilen. Minusta tulee laiha, laihin. Otan mittanauhan. Vyötärönympärys, vähemmän kuin viime viikolla. Reidet, lihavat. Aivan liian lihavat. Pitää liikkua lisää.

Pesen hampaat ja käytän suuvettä. Kasvojen iho on kuiva, hilseilevä, tummat silmänaluset. Olen kalpea. Rasvaan kasvot, laitan vähän ripsiväriä ja peitevoidetta. Harjaan hiukset, ne sentään pysyvät vielä päässä.

Ulkona on pakkasta. Laitan neljä kerrosta vaatetta ja palelen silti. Otan askeleen, toisen, kolmannen, nostan vauhtia, hölkkään, juoksen, hölkkään. Sydän takoo rinnassa, jalkoja särkee, vatsaa särkee, mutta on juostava. Kulutettava kaloreita. Hoipertelen rappuset yläkertaan, nyt ei saa lähteä taju, nyt ei saa lähteä taju... Hoen itselleni.

Lasillinen jääkylmää vettä, vitamiinitabletit ja kupillinen mustaa kahvia.

Matka bussilla kouluun kestää ikuisuuden. Meinaan nukahtaa bussiin. Koululla juon kupin mustaa kahvia, tuijotan kavereitani. Niillä on leipää, puuroa, mehua. Ne tuijottaa mua. "Etkö sä taaskaan syö mitään?" "Ei en mä syö" "Ottasit edes kurkkua tai mehua, sähän kuolet tohon. Sä oot niin laiha, toi ei ole tervettä"

Mun mielestä taas on epätervettä syödä. Epätervettä rasvaa ja sokeria tulisi mun kehooni. Ruoka ahdistaa, pelottaa. Ahdistaa.

Mennään tunnille. Aihe ei jaksa kiinnostaa, yritän kirjoittaa muistiinpanoja. Nostelen jalkoja, jumppaan vaivihkaa. Väsyttäisi. Teen kouluvihkoon suunitelmaa kuntoilusta.

Ruokailu. Syön purkkaa. Nälkä kurnii vatsassa. Tunnen ihmisten tuijotuksen. Ne on huolissaan musta. Vaatteet roikkuu päällä, sormet sinertää. Sitä samaa taas, kysymyksiä, valitusta mun syömisestä. Tai syömättömyydestä. ANTAKAA MUN OLLA!

Kotiin. Lenkille, juon teetä monta litraa, ravaan vessassa, hypin, teen lihaskunto liikkeitä.

Syön vähän, ehkä 50 kaloria, korkeintaan sata. Syön hitaasti, silmät kiinni, hoen päässäni "Sä saat syödä. Sä et liho tästä. Tässä ei oo paljoa kaloreita. Sä olet kuluttanut jo nämä. Kyllä sä saat syödä!"

Syömisen jälkeen ahdistaa. Syön vähän chiliä ja teelusikallisen sinappia. Tehostaa kuulema aineenvaihduntaa. Syke nousee ja oksettaa.

Illalla vielä lenkille, juoksen, juoksen, juoksen. Kunhan olisi edes lämmin hetken.

Olen väsynyt. Haluaisin takaisin aikaan, kun ruoka oli normaali asia. Kun en tiennyt, enkä välittänyt kaloreista. Liikunta oli vain mukavaa ajanvietettä. Mutta silti en halua parantua. En halua lihoa, tuntea ruokaa suussani. Haluan olla vain laiha, kadota, kuolla.

Milloin elämä muuttui luvuiksi? Kaloreiksi, kiloiksi ja senteiksi?

Haluaisin, että oppisin rakastamaan itseäni, elämää ja edes tajuamaan sen, että ruoka on normaali asia, että ruokaa pitää syödä! Että luut eivät ole kauniita vaan normaali paino. Mutta en tiedä jaksanko taistella tätä vastaan... Ilman laihdutusta elämäni tuntuu olevan niin kovin tyhjää, asiat kaatuvat päälle. Kuvittelen, että kun saavutan tietyn painon kaikki on täydellistä. Mutta se paino on saavutettu jo monesti... Ja se menee vain alemmas ja alemmas.

Olen niin itsekäs. Näen kuinka kaverini huolehtivat minusta, mutta sekään ei ole syy lopettaa.

Haluan parantua, mutta silti se pelottaa. Pääseekö tästä koskaan eroon? Miksi juuri minä sairastuin?
Mutta silti en edes myönnä muille olevani sairas, vaikka tiedän sen hyvin... Se näkyy jo kaikkialle.

Kertokaa minulle syitä mitkä teidät sai parantumaan? Antakaa edes jotain toivoa. Kiitos