Oon sattumalta ihan nätti tyttö, osaan leikkii aurinkoista ja naurattaa muita, mut se teeskentely ei vaan jaksa kiinnostaa. Jotenkin mun elämässä tuntuu olevan kaikenlaisii ihmisii jotka haluavat viettää mun kanssa aikaa mutta mä en ymmärrä miksi ja harvoin niitä jaksan nähdä. Mulla ei oo oikeesti niille mitään sanottavaa mitä ne haluis kuulla eikä niilläkään mulle.
Mä mietin vaan kokoajan ideoita millä maailmaa vois parantaa mut en mä tiedä että mitä mä niillä kaikilla ideoillani teen kun ei ne ketään kiinnosta kun en mä ole kukaan, ei oo koulutusta eikä mahdollisuutta siihen(työmuisti ei toimi), ei töitä eikä mahdollisuutta siihen, ei rahaa. Kun/jos joudun olemaan tavallisten ihmisten keskellä sosiaalinen enemmän kun kaks päivää viikossa niin mä menen niin rikki että makaan vaan sängyssä päivätolkulla pystymättä nostamaan sormea, paskasena ja nälkäsenä ja itken vaikkei oo kyyneliä ja huudan vaik ei lähde ääntä kun joku sylivauva. Ihmiset on niin saatanan itsekeskeisiä ja tyhmiä, minä mukaanlukien, enkä tarvitse siitä jatkuvaa muistutusta kun mua jo muutenkin sattuu aivoon se miten pahoin me toisiamme kohdellaan. Mä en kestä tätä väkivaltaista todellisuutta vaikka kuinka yritän purra hammasta niin mä vaan oon niin herkkä että jos en jatkuvasti harhauta ajatuksiani niin sekoan.
Mä mietin kokoajan miten voisin muuttaa maailmaa niin että saisin jotenkin näitä ihmisten tekemiä tuhoja kuriin, jotenkin saisin ihmisiä ajattelemaan, olemaan helliä. Mietin kokoajan miten mä voisin kertoo siitä miten arvokasta luonto on, miten siltä voi saada ilmaiseksi tyyntä onnea kun kaupunki vaan vaatii kaiken. Mua ahdistaa tää perverssi ahneus, mä vaan haluan vähemmän kaikkea. Mä en välitä televisiosta tai uutisista, en haluu juoruta, en haluu lapsia, en välitä tavaroista, vaatteista, rahasta, en alkoholista tai muista päihteistä, nussittukin on hyvin ja paljon ja seki riittää, enkä välitä kenellekkään arvoni todistelusta. Auttaa haluaisin mutta että itse pysyn elossa niin mun pitää kokoajan kertoa jokaiseen virastoon miten mä olen rikki enkä mä ikinä ehdi levätä ja rauhoittua ja alkaa rakentaan itselleni sellasta tarinaa missä mä en ehkä olekaan niin paska(na) ja et mul ois ehkä jotain annettavaa.
Vituttaa että isä ehti hirttämään ittensä ensin kun eihän äidille voi sellasta tehdä että mies ja tytär menevät molemmat oman käden kautta. Tuntuu et ainut vaihtoehto on vetää mömmöjä, lääkäriltä respalla tai kaverilta ilman: eipä ne kuitenkaan mitään ongelmia poista. Millon tästä maailmasta tuli valhetta? Kukaan ei tunnu elävän itselleen vaan pelkälle rahalle. Mä en ole lopettanut angstaamista siitä asti kun puissa kiipeilystä ja mielikuvittelusta tuli mielenvikaista toimintaa. Mä en halua mitään muutaku pelastaa maailman, onks se liikaa pyydetty?
Mä mietin vaan kokoajan ideoita millä maailmaa vois parantaa mut en mä tiedä että mitä mä niillä kaikilla ideoillani teen kun ei ne ketään kiinnosta kun en mä ole kukaan, ei oo koulutusta eikä mahdollisuutta siihen(työmuisti ei toimi), ei töitä eikä mahdollisuutta siihen, ei rahaa. Kun/jos joudun olemaan tavallisten ihmisten keskellä sosiaalinen enemmän kun kaks päivää viikossa niin mä menen niin rikki että makaan vaan sängyssä päivätolkulla pystymättä nostamaan sormea, paskasena ja nälkäsenä ja itken vaikkei oo kyyneliä ja huudan vaik ei lähde ääntä kun joku sylivauva. Ihmiset on niin saatanan itsekeskeisiä ja tyhmiä, minä mukaanlukien, enkä tarvitse siitä jatkuvaa muistutusta kun mua jo muutenkin sattuu aivoon se miten pahoin me toisiamme kohdellaan. Mä en kestä tätä väkivaltaista todellisuutta vaikka kuinka yritän purra hammasta niin mä vaan oon niin herkkä että jos en jatkuvasti harhauta ajatuksiani niin sekoan.
Mä mietin kokoajan miten voisin muuttaa maailmaa niin että saisin jotenkin näitä ihmisten tekemiä tuhoja kuriin, jotenkin saisin ihmisiä ajattelemaan, olemaan helliä. Mietin kokoajan miten mä voisin kertoo siitä miten arvokasta luonto on, miten siltä voi saada ilmaiseksi tyyntä onnea kun kaupunki vaan vaatii kaiken. Mua ahdistaa tää perverssi ahneus, mä vaan haluan vähemmän kaikkea. Mä en välitä televisiosta tai uutisista, en haluu juoruta, en haluu lapsia, en välitä tavaroista, vaatteista, rahasta, en alkoholista tai muista päihteistä, nussittukin on hyvin ja paljon ja seki riittää, enkä välitä kenellekkään arvoni todistelusta. Auttaa haluaisin mutta että itse pysyn elossa niin mun pitää kokoajan kertoa jokaiseen virastoon miten mä olen rikki enkä mä ikinä ehdi levätä ja rauhoittua ja alkaa rakentaan itselleni sellasta tarinaa missä mä en ehkä olekaan niin paska(na) ja et mul ois ehkä jotain annettavaa.
Vituttaa että isä ehti hirttämään ittensä ensin kun eihän äidille voi sellasta tehdä että mies ja tytär menevät molemmat oman käden kautta. Tuntuu et ainut vaihtoehto on vetää mömmöjä, lääkäriltä respalla tai kaverilta ilman: eipä ne kuitenkaan mitään ongelmia poista. Millon tästä maailmasta tuli valhetta? Kukaan ei tunnu elävän itselleen vaan pelkälle rahalle. Mä en ole lopettanut angstaamista siitä asti kun puissa kiipeilystä ja mielikuvittelusta tuli mielenvikaista toimintaa. Mä en halua mitään muutaku pelastaa maailman, onks se liikaa pyydetty?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mietin monesti et ehkä mun pitäisi vaan lahjottaa pois ne vähät materiat mitä mulla on ja alkaa pesemään jalkoja mut kun ei mulla ole edes uskontoa niin veikkaan et sit mä oisin vaan yks uus koditon jota jotkut varakkaat jeesukset muistavat kun jaksavat. Voinks mä olla niin sokea vai eiks niitä hyviä teitä ole? Ei tarvi olla helppo tie, ei ne ennenkään oo ollu, kunhan se ois moraalinen tie. Tuntuu et oon istunut tässä risteyksessä melkeen viis vuotta odottamassa jotain ideaa.
Niin. Tää maailma on pahasti sekaisin, itsekkyyden, vihan, väkivallan, ahneuden yms turmelema. Sen huomaa, kun hieman antaa sille aikaa mielessään. Harvassa tuntuvat olevan ne, jotka välittävät. Ja harvemmaksi saattavat vielä käydäkin, mitä tiukemmalle yhteiskunta ajaa ihmiset. Jos vaihtoehtoina on selviytyminen tai maailmanparantaminen, yleensä selviytyminen voittaa, kun sellainen asia on jollain asteella koodattu jokaisen elollisen perimään.
Pystyn melko hyvin samaistumaan sanoihisi, toki kukaan läheiseni ei ole tehnyt itsaria tai kuollut. Enkä nykyään enää ole niin pohjalla, että hautoisin itsariajatuksia. Muutoin melko yks-yhteen.
Tunnen itseni erilaiseksi muiden keskellä. Hyväntahtoinen, halu auttaa muita, tuoda hyvyyttä maailmaan. Olen usein ihmetellyt missä ovat muut kaltaiseni ihmiset. Ainakaan omaan tuttavapiiriin ei ole ainuttakaan eksynyt. Tai, no, sentään yksi sukulainen on melko lähellä omia ajatuksiani.
Olen tavallaan yksinäinen, mutta olen tottunut olemaan yksin ja pidänkin yksinolosta. En useinkaan jaksa paljoa kommunikoida ihmisten kanssa, varsinkin, kun useimmiten muilla tuntuu olevan aivan erilaiset arvot ja ajatusmaailmat.
Luonto on tärkeää, mutta sydäntä särkee käydä katsomassa metsissä luontoa, kun raha näyttää ajaneen edelle. Moni metsä on niin sanottua talousmetsää, näkyy vain tyylipuhtaita suoria puunrunkoja silmän kantamattomiin. Aitoja metsiä näen vain harvoin. Pitäisi varmaan joskus muuttaa Lappiin asustelemaan.
Ja niin sydäntä särkee, kun tietää, että Amazoniassa metsät kaadetaan, valtameret saastutetaan, ylikalastetaan, eläimet metsästetään sukupuuttoon, kaikki pilataan, ei välitetä, raha on tärkeintä. Maapallo ja luonto halutaan valjastaa vain ihmisen ahneuden käyttöön.
Lainaan tähän nyt osuvan Amerikan alkuperäisasukkaan runoelman:
"When all the trees have been cut down,
when all the animals have been hunted,
when all the waters are polluted,
when all the air is unsafe to breathe,
only then will you discover you cannot eat money."
( lähteitä kyseiselle tekstille on monia, mutta linkataan nyt yksi edes:
http://www.unahi.org/quotes/native-american-quotes.htm
)
Yksi ihminen ei kuitenkaan pysty muuttamaan tätä koko maailmaan, varsinkaan hyvään suuntaan. Varsinkin, kun muutoksen vastavoima on massiivinen (raha). Asia on hankala. Sitä joutuu lähtemään pienestä liikkeelle. Yksi hymy naapurille, toinen kaupankassalle, auttavan käden ojentaminen sitä tarvitsevalle, ystävällisiä ja merkityksellisiä sanoja ympärilleen, arvovalintoja.
Juttu on kuitenkin niin, että ensiksi tarvinnee löytää sisältään rauha, sitten on helpompi hoitaa ulkoisia asioita, parantaa maailmaa. Itse olin myös syvältä rikki, mutta onnistuin kuitenkin jotenkin navigoimaan itseni jokseenkin selville vesille. Ainakaan en nykyään ole niin rauhaton tai epätoivon partaalla, vaikka maailman epävääryydet pyörivätkin jokapäiväisesti mielessäni. Eräs tärkeä asia on ollut lueskella syvällisiä viisaita sanoja, ja pohtia niitä.
Ilman koulutusta ja työpaikkaakin voi vaikuttaa, mutta yleensä se on sitten ruohonjuuritasolla vaikuttamista, mikä toisaalta on myös todella tärkeä asia.
Jos haluat auttaa ihmisiä ja maailmaa, niin itsetuhoisuus tuskin on siihen ratkaisu. Lähde pienestä liikkeelle, älä yritä kuuta taivaalta. Maailma on suuri ja muutosvoimat hitaita, mitä suurempaa asiaa tarkastellaan.
Minkään mömmön vetäminen ei tosin mielestäni ole ratkaisu, jos maailma ahdistaa, vaan pakokeino ahdistavasta todellisuudesta. Jos mielessä on solmuja, avaa ne mielessäsi, se vaan yleensä vie aikaa ja energiaa, mutta sisäisen rauhan löytäminen on tärkeää. Ja sen saa vain ratkaisemalla sisäiset ongelmansa.
Ja hei, kyllä tässä maailmassa on hyvääkin haluavia ihmisiä, et ole yksin, en ole yksin. Tälläkin hetkellä on ihmisiä, jotka auttavat hädässä olevia, ja on niitä, jotka pyrkivät pelastamaan luonnon ja maapallon.
Jaksamisia :) Toivon, että löydät suunnan itsellesi. Ja varmasti lyödät, kun tarpeeksi pohdiskelet asioita :) Itselläni meni useita vuosia ja edelleen olen vaiheessa, mutta pikku hiljaa tämä tästä.
Mä en suostu olemaan juudas. Enkä toisaalta haihatteleva hippi. Mun ideat on oikeita käytännöllisiä ideoita joilla voitaisiin auttaa ihmisiä. Mä tykkään keksiä ja ajatella, ratkoa pulmia, nähdä asioita monilta suunnilta, suhtautua asioihin luovan rationaalisesti. Ihmissuhteet ei oo mun juttu, en pysty enää luottamaan enkä nauttimaan. Valitettavasti itselleni ja omille ongelmilleni olen aika sokea.
On surkeaa ettei osaa päästää irti menneisyydestä ja haavoistaan: mun isän itsemurha ei ole tosiaankaan ollut elämäni vaikeimpia asioita vaikka tajuttoman iso juttu olikin kun hylättiin kolmannen kerran mutta rankan lapsuuteni ja teinivuosieni uhrina viettäminen oli jo kovettanut tuollaiselle. Toivoisin että voisin rakentaa persoonani jollekkin muulle kun vihalle ja tiedän ettei pilvilinnojen sohiminen auta korjaamaan tapahtuneita vääryyksiä, mutta on vain niin vaikea hyväksyä että maailma voi laittaa niin valtavan epäreilut voimat toimimaan viattomia kohtaan.
"There is a Sufi story that relates to this about an old dog that had been badly abused and was near starvation. One day, the dog found a bone, carried it to a safe spot, and started gnawing away. The dog was so hungry that it chewed on the bone for a long time and got every last bit of nourishment that it could out of it. After some time, a kind old man noticed the dog and its pathetic scrap and began quietly setting food out for it. But the poor hound was so attached to its bone that it refused to let go of it and soon starved to death."