Hei kaikki,
Minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö kaksi vuotta sitten. Ehdin sairastaa tautia nelisen vuotta ennen diagnoosia ja hoidon aloitusta. Nyt olen syönyt lääkkeeni säännöllisesti, sitoutunut hoitoon ( näen säännöllisesti omaa lääkäriäni ja psykan sairaanhoitajaa), alkoholia juon ruoan yhteydessä ( en enää biletä) ja harrastan liikuntaa. Eli elämän perusasiat ovat kunnossa ja yritän kaikkeni, jotta sairaus ei uusiutuisi.
ITSE ASIAAN: olen tapaillut parisen kuukautta erästä miestä. Kerroin hänelle sairaudestani kaksi viikkoa sitten. Hänen ensireaktionsa oli positiivinen. Eilen puhuimme taas asiasta. Hän oli lukenut tieteelliset faktat netistä, mutta mitään keskustelupalstoja tms hän ei ollut selaillut. Varoitinkin, että palstoilta saattaa löytyä kamalia asioita, joista suinkaan kaikki eivät ole koskettaneet/kosketa minua.
Mies sanoi, että ei ole varma, onko valmis ottamaan riskin minun suhteeni. Toisaalta hän totesi, että kukaan ihminen ei ole täydellinen ja jokaisella on omat ongelmansa ja heikkoutensa. Hän sanoi tahtovansa kuulla, mitä sairaus kohdallani tarkoittaa ja miten se on menneisyydessä ilmennyt. Tämän jälkeen hän sanoi voivansa punnita asiaa uudemman kerran.
Pitäisikö minun kertoa AIVAN KAIKKI tapahtunut ? En yritä mitenkään olla ylioptimistinen tai ajatella epärealistisesti, mutta näiden kahden vuoden aikana olen ollut ihan tavallinen kuten kuka tahansa muu. Hoitamattomana sairaus on tietysti aiheuttanut surua, mielipahaa ja ongelmia sekä itselleni että läheisilleni.
Pitäsikö minun olla ensin kymmenen vuotta ilman sairausjaksoja, jotta voin
todistaa olevani elämän syrjässä kiinni ??
Miten te muut olette asiasta keskustelleet ? Olen lukenut kaikki aikaisemmat keskustelut, joten kaipaisin uusia kommentteja.
Välitän kyseisestä miehestä todella paljon, mutta pelkään hylätyksi tulemista. Siksi tekisi välillä mieli vain lopettaa koko juttu.
Olen 27-vuotias ja hän 28.
Kiitos jo etukäteen vastauksista.
Minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö kaksi vuotta sitten. Ehdin sairastaa tautia nelisen vuotta ennen diagnoosia ja hoidon aloitusta. Nyt olen syönyt lääkkeeni säännöllisesti, sitoutunut hoitoon ( näen säännöllisesti omaa lääkäriäni ja psykan sairaanhoitajaa), alkoholia juon ruoan yhteydessä ( en enää biletä) ja harrastan liikuntaa. Eli elämän perusasiat ovat kunnossa ja yritän kaikkeni, jotta sairaus ei uusiutuisi.
ITSE ASIAAN: olen tapaillut parisen kuukautta erästä miestä. Kerroin hänelle sairaudestani kaksi viikkoa sitten. Hänen ensireaktionsa oli positiivinen. Eilen puhuimme taas asiasta. Hän oli lukenut tieteelliset faktat netistä, mutta mitään keskustelupalstoja tms hän ei ollut selaillut. Varoitinkin, että palstoilta saattaa löytyä kamalia asioita, joista suinkaan kaikki eivät ole koskettaneet/kosketa minua.
Mies sanoi, että ei ole varma, onko valmis ottamaan riskin minun suhteeni. Toisaalta hän totesi, että kukaan ihminen ei ole täydellinen ja jokaisella on omat ongelmansa ja heikkoutensa. Hän sanoi tahtovansa kuulla, mitä sairaus kohdallani tarkoittaa ja miten se on menneisyydessä ilmennyt. Tämän jälkeen hän sanoi voivansa punnita asiaa uudemman kerran.
Pitäisikö minun kertoa AIVAN KAIKKI tapahtunut ? En yritä mitenkään olla ylioptimistinen tai ajatella epärealistisesti, mutta näiden kahden vuoden aikana olen ollut ihan tavallinen kuten kuka tahansa muu. Hoitamattomana sairaus on tietysti aiheuttanut surua, mielipahaa ja ongelmia sekä itselleni että läheisilleni.
Pitäsikö minun olla ensin kymmenen vuotta ilman sairausjaksoja, jotta voin
todistaa olevani elämän syrjässä kiinni ??
Miten te muut olette asiasta keskustelleet ? Olen lukenut kaikki aikaisemmat keskustelut, joten kaipaisin uusia kommentteja.
Välitän kyseisestä miehestä todella paljon, mutta pelkään hylätyksi tulemista. Siksi tekisi välillä mieli vain lopettaa koko juttu.
Olen 27-vuotias ja hän 28.
Kiitos jo etukäteen vastauksista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet huomaavainen kumppaniasi kohtaan ja suorastaan liiankin varovainen.
Haluatko todella kertoa ne kaikki yliseksuaaliset vaiheesi kumppanillisi ? Mä en ainakaan kerro ei niitä kukaan pysty hyväksymään. Vaikeetahan tää on valheessa elää mutta kun ei muuta voi.
Masennuksessa viimeistään puoliso lähtee jos on ne hummailut on jotensakkin sietänyt.
Mitä sä sitä mietit mitä kertoa toiselle ? Elä omaa elämääsi ja hyväksy se ettet pysty ns normaaliin uskolliseen parisuhteeseen.
Yliseksuaaliset vaiheet. Salli mun nauraa. Olisin tosi onnellinen jos seksi kiinnostais. Mut ei. Aika monikin bipo on uskollinen. Sitten taas on ne jotka ei ole, mut älä yleistä. En usko hetkeäkään sun olevan bipo. Toinen bipo ei puhu toiselle bipolle tolla tavalla. Jos olisit bipo "maniatulossa" niin tietäisit ettei kaikki petä.
Ei kannata kertoa yksityiskohtaisesti sekoiluista. Voi sanoa että sekoiltu on ja nyt olet lääkityksellä joka estää sellaiset. Sen pitäisi riittää, koska hän ei ole sun kumppanisi ollut silloin. Jos nyt menet sekoilemaan kun seurustelet hänen kanssaan, sun pitää kertoa jos olet mokaillut.
Siitä sulle paljon pisteitä, että kerroit rehellisesti sairaudestasi. Toivoisin kaikkien toimivan samalla tavalla! Hienoa että syöt lääkkeesi.