Pakko ajatuksia(ko)?

Mainittakoon vielä että mulla on ollu erinlaisia pelkotiloja nyt vuoden sisään, on ollut kyllä jo tuolta yläaste ikäisestä asti.
Esim. kuolemanpelko, yhdessä välissä pelkäsin että sairastan skitsofreniaa, tai tulen muuten vain hulluksi, eri sairauksien pelot, pelko että olisin joku murhaaja yms. Joka kerta yhtä' ahdistavia, mutta tää taitaa olla jostain syystä kaikista ahdistavin.

Kiitoksia vastauksestasi :)
Jollain tasoa itse tiedostan että, en ole lesbo, miten yhdessä hetkessä sellaiseksi muka muuttuisin?
Ja taidanpa olla että keksin jotain aina, 2-3 viikkoa sitten pelkäsin kuolemaa, nimenomaan sitä että ajan kolarin työmatkalla, ja joka aamu maha oli aivan sekaisin ja ahdisti lähteä autonrattiin. Se meni sitten itsekseen ohitse.
Ja meni taas viikko kaks väliä ettei mitään ja nyt viime perjantaina sain ajatuksen jos en itse muka rakasta poikaystävääni, ja seuraavana päivän keksin syyn miksi en rakastaisi häntä enää. Tähän tietenkin vaikuttaa paljolti sekin, että hän on intissä tällä hetkellä, nähdään tosi harvoin.
Poikaystävä ollut kyllä ymmärtäväinen tämän asian kanssa, ja auttanut minua paljon, ja sanonut kans samaa, että ne on vaa ajatuksia, ei kukaan sormia näpsäyttämällä lesboksi muutu.

Ja en kyllä ole koskaan ollut mitenkään homo vastainen? En ainakaa koe olevani. Ihmisiä he ovat siinä missä muutkin. Lähinnä tää pelko on siihen liittyvää, että sitte joutuisin jättämään ihanan poikaystäväni, joka minut puolen vuoden takaisen ruikutuksen jälkeen otti kuin ottikin takaisin..

-keskustelun aloittaja

Ja tosiaan vielä viikko sitten unelmoin häistä poikaystäväni kanssa ja podin kovaa vauvakuumetta, ja unelmoin siitä kuinka mahtava isä poikaystävästäni tulee.
En ole koskaan nähnyt tulevaisuuttani naisen kanssa, ja nyt pelkään että jos ajattelenkaa asiaa nii pidän sitä hyvänä ideana ja heivaan poikaystäväni mäkeen.
Voimat tässä kohta loppuu, ku pelkää jotain sellaista asiaa mistä tietää ettei sitä ole.. mutta silti mieli puskee kaikenmaailman ideoita, kuin ihan vaan kiusatakseni mua, etten väkisinkää vain saisi olla onnellinen..

Kiitos paljon neuvoista, ehkä tämä tästä lähtee helpottamaan.
Tässä oon nyt lukenut juurikin noita vanhoja keskusteluja samasta asiasta, ja tunnistan sieltä hyvin kyllä itseni.
Yritetää nyt ensin hyväksyä se että ne on vaan ajatuksia, ettei se mun seksuaalisuus ole minnekkään muuttumassa, vaan pelkään sitä vaan kuollakseni.
Mutta helpottaa tietää etten ole ainoa näitten kanssa !

Etsi ja tutustu miheen jota kutsutaan Jeesukseksi Kristukseksi, niin saat levon ja rauhan.

itselläni auttoi myös se, että ajatukset ovat vain ajatuksia. Se on vaan ikävää, että minullakin niitä tulee toistuvasti.
Olen pelännyt että mitä jos minusta tulee lesbo tai mitä jos minusta tulee pedofiili. Ilma mitään syytä. Hyvää tässä on ainakin se, että seksuaalivähemmistöihin olen alkanut suhtautua pohjimmiltani myönteidemmin kun olen kuvitellut asettuvani heidän asemaansa. Enää en pelkää sitä, että minusta tulisi lesbo.
Pedofiliasta ja parafilioista taas ajattelen, että nekin ovat ajatuksina ok, kun eivät johda tekoihin. Teothan ne määrittelevät mielestäni ihmisen hyvyyden tai pahuuden.
Ajatuksia on tullut päähäni erityisesti silloin kun asiani ovat olleet hyvin. Ikään kuin en saisi olla onnellinen. En tiedä kertooko tuo huonosta itsetunnosta ja olen joskus ajatellut sen menevän aikuistumisen myötä ohi.
Nyt tiedän ainakin että en ole ainut tällaisia ajatuksia kokeva. Mitä jos ja mitä jos kuuluvat usein pääni sisältä. En ole koskaan puhunut tästä kenellekään.
Myös ajatus siitä, että kaikissa ihmisissä on hyvää ja pahaa luo myös mielikuvan siitä, että vaikka kamalia ajatuksia tulisikin, ne ovat osa sitä pahaa, joka ilmenee jollakin tavalla kaikissa, muuten olen kuitenkin " hyvä ihminen" tekojeni puolesta ainakin.

Itsellänikin taisi yhdessä vaiheessa olla juurikin tuosta pedofiliasta pelko, mutta se meni onneksi todella nopeaa ohi. Se taisi alkaa jostain televisio ohjelmasta, ja kauhistuin kyllä ajatusta hyvin paljon.
Onneksi, ne menivät nopeaa pois, ku alkoi vaan miettimään että ne ovat nimenomaan ajatuksia, ja en pystyisi koskaan mitään sellaista tekemään, sekä että pedofiilinä ei vain herätä yksi aamu kun ei ole ikinä ennenkään asiaa ajatellut.

Samoja konsteja olen kokeillut nyt tähän tämän hetkiseen pelkotilaani, eli juurikin että mietin ja selostin päässäni kaikki faktat itselleni. Juurikin, että naisiin et ole koskaan tuntenut vetoa, aina olet miehiä katsellut, itkit koko syksyn miehen perään, kun et saanut vastakaikua niin hait hyväksyntää toisilta miehiltä. Näetkö siellä sanaa nainen joukossa? Ei, etpä taida, joten miten sellaiseksi yhdessä hetkessä olisitkaan muuttunut. Vaikka kuinka noita asioita toistin itselleni, ne vaan tunki silti pään läpi ja rupes ahdistaan ja häiritsemään. Helpotti kuitenkin tietää etten ole ainoa. Ensin ajattelin että olen maailman ainoa ihminen tälläisten ajatusten kanssa.

Mulla vaihtelee laidasta laitaan nämä, ei pelkästään liity tiettyyn asiaan.
Kun yhdestä pääsee nii toinen tulee tilalle, mutta jotkut pakko ajatukset tulevat sen verran lievempinä että niistä en välttämättä kenellekkään ole edes puhunut.

Itsellä kans näitä tulee enimmäkseen silloin kun kaikki tuntuu olevan hyvin elämässä. Kuitenkin pakko oireet suurimmaksi osaksi johtuu ahdistuksesta. Ja varsinkin ajatukset vain ruokkii lisää sitä valmiina olevaa ahdistusta.
Omalla kohdallani ahdistus on siis tullut juurikin tästä suhteestani, kun pelkään että kaikki hajoaa käsiin yhdessä sekunnissa. Ja kun se ahdistus on tullut, niin sen myötä myös pakko oireet.

-aloittaja

itse kanssa ahdistuin siitä kun pelkäsin että jos olen pedofiili (sai alkunsa myös yhdestä tv-ohjelmasta) mutta se autto kun minulle ammattilainen kertoi että tuskin oikeat lastenahdistelijat sellaiset pelkäävät tai ahdistuvat noin siitä ajatuksesta. Luultavasti juuri sellainen on monella yleinen ahdistus mitä ei ikinä haluaisi varmasti tehdä. Olen lukenut että monella on näitä samanlaisia ahdistavia ajatuksia ja niille ei oikeastaan voi muuta kun hyväksyä että ne vain ajatuksia ovat. Minua helpotti suunnattomasti kun katsoin kerran jotain ohjelmaa jossa terapeutti sanoi että meidän ocd ihmisten käsiin voisi uskoa vaikka oman elämänsä koska olemme niin tietoisia kokoajan tekemisistämme että emme varmasti ketään satuttaisi:)

Narsisteilla ja läheisriippuvaisilla tämä homous asia on jotenkin...en osaa itse sitä kuvata sanoin.

Narsistille, ihminen on vain lähde ja sukupuoli sivuseikka (lukuunottamatta sisäistä pahaa oloa)

Läheisriippuvainen taas helposti pakkoajatusten takia päätyy homosuhteeseen, vaikka se tuntuu alusta asti pahalta ja ällöltä.

Itse olen mies ja miehen suuteleminen on tuntunut todella ällöttävältä, mutta se oli sisäinen pakko... totta kai sitä alkoi jossain vaiheessa miehet näyttämään ihan siedettäviltä ja se maailma vei helposti mukanaan ja siitä on todella vaikea päästä irti siinä vaiheessa on kun on luonut identtiteettiään sen kautta. Kuuluu johonkin, ollaan samaa porukkaa... ne heterot, me homot...
Se tuntui pahalta, mutta ei siitä irtikään päässyt ja kun oli muutenkin ulkoaohjautuva...

Näin jälkikäteen ja terapioiden jälkeen tiedän olevani hetero (en bi)
Tiedän sen johtuneen myös siitä, että olen LR (parantuva LR).

Pahinta mitä voisit itsellesi tehdä, on lähteä katsomaan, jotain L-koodia tai kiertämään homo baareja... siitä seuraa helposti vuosien matka, maailmaan, joka ei jätä kuin huonoja muistoja.

Tommy Hellsten ei ole ihan hakoteilla, kun sanoo osan homoudesta johtuvan sairauksista, itse sen kokeneena allekirjoitan tuon täysin. Ei se mielenkiinnon kohde vaihdu aikuisena vaan jos olet oikea homo, niin olet sitä lapsuudesta asti ja se puoli vetää enemmän puoleensa. (asia oli eri, jos tulet jostain lahkosta, jossa se on ollut kielletty tabu ja siellä uskalletaan tulla kaapista aika myöhään, tosin hekin ovat tienneet siitä lapsuudestaan asti)

Miettikää kaikki veljet ja siskot uskonasioita. Itse annoin elämäni Jeesukselle ja Hän paransi minut pakko-oirteisesta häiriöstä.

http://www.punkaharjunhelluntaisrk.net/Kuinka_voit_tulla_uskoon/Kuinka_voit_tulla_uskoon.htm

Heippa!

Jotenkin helpottavaa kuulla että muillakin on tällaisia pakkoajatuksia. Itse oon kärsinyt niistä lapsuudesta saakka ja ajatukset on aina aika-ajoin muuttanut muotoaan. Muistan peläneeni pienenä jatkuvasti kaikkia sairauksia ja samalla laskeneeni pakonomaisesti. En kuitenkaan mieltänyt niitä vielä pakonomaisiksi koska olin siinä iässä. Muutamia vuosia on mennyt tosi hyvin mutta sitten ne on aina palanneet. Ja juuri kuten sanoitte, tosi hullua että niitä tulee just sillon kun kaikki on hyvin! Mulla ajatukset liittyy aina tiettyyn asiaan ja samalla mietin edellistä pakkoajatusta että olipa hullu ja miten oon voinut sellasta miettiä. Tällä hetkellä kun olen ollut onnellisesti melkeen 6 vuotta parisuhteessa ja rakastan miestäni yli kaiken, mulla on paljon ihania ystäviä ja ihanat vanhemmat sekä olen päässyt opiskelemaan unelma-alaani, niin kiusaan itseäni typerillä ajatuksilla! Usein kun pääsen välillä ajatusten sumasta irti niin tiedostan sen että eniten pelkään sitä että poikaystäväni jättäisi mut ja samalla sitä miten en usko että pystyisin mitenkään pääsemään siitä yli. Mutta tosiaan, mulla on juurikin tätä että joku ihminen, usein miespuolinen tulee mieleeni ihan yhtäkkiä ja jää sinne junnaamaan. Ja sitten ihmettelen että mistä tää nyt johtuu ja mikä mulla on että miks mietin tota.. Välillä se menee ohi ja paikalle saattaa tulla jokin muu huoli kuten se että tykkääköhän mun kaverit oikeesti musta ja oonko tehnyt tietämättäni jotain mikä on niitä loukannut.. Aika-ajoin kärsin yhä myös sairaudenpelosta sekä siitä että onko läheisillä kaikki hyvin ja sillon senhetkinen "pääajatus" useasti väistyy mutta palaa kyllä mieleen jossain kohti. Tää on mennyt nyt siihen että en pysty nukkumaan kunnolla enkä keskittymään edes opiskeluihin :( On se kummaa kun en voi vain hyväksyä sitä että mullakin on oikeus olla onnellinen!

En oo varma laitoitteko mutta oliks teillä jotain omaa teoriaa mistä voisi johtua? Mulla itelläni ainoa järkeenkäyvä vaihtoehto on murrosikäsenä koettu koulukiusaaminen mutta tota sairaudenpelkoa mulla oli kyllä jo nuorempana. Rasittavaa tämmönen:(