Onko täällä bipoja jotka pärjäävät ilman mitään lääkitystä?
Jos on, niin miksi et syö lääkkeitä? Et halua vai et oikeasti tarvitse?
Onko elämä kuitenkin suhteellisen tasaista?
Kertokaahan kokemuksia:)
Jos on, niin miksi et syö lääkkeitä? Et halua vai et oikeasti tarvitse?
Onko elämä kuitenkin suhteellisen tasaista?
Kertokaahan kokemuksia:)
Vastaukset 9
Vanhimmat
en ole kuullut, et biipoa vois hoitaa ilman lääkitystä. koska se on aivojen välittäjäaineen häiriöstä johtuva sairaus.
Minä syön vain masennuslääkettä ja tunnen oloni paranevan.
Söin aikani seroquelia, risperdalia ja deprakinea, kaikki nuo ovat maniaan jarrulääkkeeksi. Voi isä sitä oloa jonko nuo lääkkeet saivat aikaan:
- muisti katosi
- tunteet katosi
- toimintakyky katosi
- nukuin 21 tuntia vuorokaudessa
- passivoiduin täysin
- en jaksanut käydä pesulla
- lasten koulunkäynti ei kiinnostanut
- en välittänyt enää miltä näytin
- mietin itsemurhaa joka päivä
- motorinen levottomuus
- lihaskivut
- kouristelut
- pään sisällä ajatukset juoksivat
- kyvyttömyys nauttia elämästä
- itsetuntoni katosi
- kuolasin
- elin toisessa ulottuvuudessa
Siinä nyt jotain mitä lääkkeet saivat aikaan. Ihmettelin kauan kun toiset bipolaarit (mm tällä palstalla) kertoivat samanlaisesta lääkityksestä huolimatta käyvänsä toissa, harrastavansa, elävänsä aivan normaalisti.
Minulla lääkitynnä oleminen oli kaikkea muuta kuin normaalia, jos olisin jatkanut lääkkeiden syömistä olisin varmasti tappanut itseni.
Aikoinaan kun osastolla tein hoitajan kanssa mielialakäyrää, sanoi hoitaja heti ja toistuvasti ettei tässä näy kaksisuuntaiseen viittaavaa. Lääkäri (erikoistuva siis opiskelija) taasen päätti minusta tehdä bipolaarin ja runnoi tuon diagnoosin papereihini.
Osastolla pitivät kuukauden ja syöttivät pakolla lääkkeitä. Painottivat vielä, että jos en jatka kotona niiden syömistä minun tulee käymään huonosti. Jatkoin lääkkeiden syömistä neljä kuukautta ja koko tuon ajan ulkopuolinen maailma ja todellisuus katosivat kauemmaksi.
Päätös lääkkeiden lopettamisesta oli helppo, halusin elämäni takaisin, halusin kauheista sivuvaikutuksita eroon. Lääkkeiden vierotusoireet olivatkin sitten aivan oma lukunsa, mutta elämäni karmein kokemus se joka tapuksessa oli.
Olen nyt ollut viisi kuukautta ilman lääkkeitä, vointi paranee päivä päivältä. Mitään vauhtia tai rahantuhlailua ei ole ollut. Perheeni ja minä olemme koko ajan olleet sitä mieltä, että sain virheellisen diagnoosin ja aivan väärät lääkkeet.
Katselen tässä muutaman vuoden ja jos mitään oireita ei näy, tulen ottamaan puheeksi diagnoosin tarkistamisen. Minä elin 42 vuotta aivan normaalia elämää, etenin urallani ja sain perustettua perheen. Syyt jotka ajoivat minun syvään masennukseen ovat jo takana päin ja jääneet elämästäni pois.
Jatkossa en enää koskaan päädy psykiatrian asiakkaaksi (nyt tietenkin olen avohoitopotilas, mutta tuo on lähinnä vain "mitä kuuluu, no hyvä että menee hyvin.. heippa" tyylisiä keskusteluja.
En ole mielestäni sairauidentunnoton, joka päivä mietin tekemisiäni ja peilaan niitä bipolaaritautiin. Minä mm olen nukkunut ilman unilääkkeitä tai ilman järeitä neuroleptejä 8-10 tunnin yöunia..
Toivon vielä pääseväni työelämään mukaan ja sitä kautta saada muuta ajateltavaa jotta voisin vihdoin ja viimein unohtaa viimeiset 1½vuotta.
Kokemani erittäin syvä masennus opetti katsomaan asioita hieman toisella tavalla, opin myös sen, että mielenterveysdiagnoosit ovat veteen piirettyjä viivoja eikä yksikään psykiatri voi varmuudella sanoa mikä minun oireyhtymäni nimi on.
Minun bipo II langetettiin minulle kahden kuukauden osastojakson jälkeen, olin vielä tuolloin masennuksen pohjamudissa. Samoin kaikki persoonallisuustestit ja muut tehtiin masennuksen aikana.. ja mikä pahinta ne tehtiin tuon massiivisen lääkityksen alla.
Nyt samansuuntaiset testit tehtiin TE-toimiston psykologin luona ja tulokset olivat aivan päinvastaiset ja näihin tuloksiin uskon, nyt päätäni ei sotke lääkitys ja masennus on saatu hoidettua aivan toisenlaisella lääkityksellä.
Onneksi hoitava lääkärini vaihtui ja hän suostui kirjoittamaan minulle masennuslääkettä, kun taas se ensimmäinen vaan syötti maniaan tarkoitteja lääkkeitä useampaa samaan aikaan.
Elämäni on parhaillaan tasaisempaa kuin koskaan, elän elämäni parasta aikaa. Olen hoitavan psykiatrin kanssa sopineet, että toivun kokemastani psykoottisesta masennukseta vielä ainakin vuoden ajan ja sen jälkeen katsotaan palaanko vanhalle alalle töihin vai lähdenkö opiskelemaan.
Täällä on II-tyypin bipo, joka elelee ilman lääkitystä. Oon yliherkkä monille lääkkeille ja saan aina kaikki mahdottomat ja mahdolliset sivuvaikutukset niistä. Onhan niitä pahoja ja pitkiä masennusjaksoja ollut, mutta hengissä on vielä toistaiseksi selvitty. Ei tämä elämä nyt niin kovin tasaista ole koskaan ollut.
Ei lääkkeet aina kaikkea korjaa...
Ihmettelen miksi jokaiseen vaivaan nykyään tungetaan lääkettä.
Ihmeellistä.
Tässä maassa on yksi potilasryhmä joka lääkitään vaikka väkisin lampaaksi nimittäin kaikki bipot.
En ymmärrä miksi? Suurin osa heistä ei ole tehnyt pahaa kenellekään ja silti neurolepteillä heille tehdään lobotomia. Sitä en vieläkään ole ymmärtänyt miksi suurinosa heistä suostuu siihen?
Tai ehkä en ymmärrä tätä siksi, kun itselleni nämä bipojen lääkkeet eivät sopineet.
Jos en sitten olekaan bipolaari? Ken tätä sairautta sairastaa voivat lääkkeet olla pelastus?
Bipot ilman lääkitystä vois mennä aina julkiseen riviin saarnaamaan omaa erinomaisuuttaan.
Kun se on niin erinomaisen hienoa olla toisten yläpuolella niin pieni mielenosoitus
bipojen puolesta ois enemmän kuin paikallaan.!!!
Miksi meidän pitäis mennä riviin saarnaamaan meidän erinomaisuudesta? Bipot on ihmisiä siinä missä muutkin. Ei yhtään sen parempia kuin muutkaan. Ihmeellistä ajattelua. En ainakaan koe olevani muiden yläpuolella.
Ylidiagnosointi uusi ongelma
Viimeisen kymmenen vuoden aikana psykiatrien koulutuksessa on panostettu kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnosointiin. Koulutuksen ansiosta sairaus tunnistetaan jo paljon entistä paremmin.
Uusi huolenaihe on ylidiagnosointi, jossa muu mielenteveysongelma tulkitaan väärin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Maanisuutta muistuttavia kausia voivat aiheuttaa päihteet tai muut persoonallisuuden väliaikaiset ongelmat. Ylidiagnoosin seurauksena potilas voi saada elinikäisen lääkityksen, vaikka todellinen ongelma olisi ollut ohimenevä.
- Se tarkoittaa sitä, että ihmistä hoidetaan turhaan mielialaa tasaavilla lääkkeillä. Kyllä niillä lääkkeillä on sivuvaikutuksia, että ei se mikään kevyt ratkaisu ole, sanoo Helsingin yliopiston psykiatrian professori Erkki Isometsä.
Lääkkeetön elämäkin mahdollinen
Lopulta moni kuitenkin löytää oikean hoidon ja tasapainon elämäänsä. Raija Paasovaara on elänyt jo 16 vuotta ilman niin sanottuja masennus- tai vauhtikausia oikealla lääkityksellä. Saman ajan hänen rinnallaan on kulkenut nykyinen aviomies. Nyt Paasovaara on selvinnyt jo nelisen kuukautta ilman lääkkeitä.
- Toivottavasti en katkeroidu tämän enempää. Toivon, että meillä miehen kanssa on ruusuinen tulevaisuus miltä se näyttääkin. Että pystyn sellaisen oman näköisen elämään elämään sairauden kanssa. Se voi aina puhjeta uudestaan, mutta ajattelen positiivisesti.
Täälläkin II-tyypin bipo ja neljä kuukautta ilman lääkkeitä. Sain diagnoosin viime kesäkuussa kun masennuslääkkeet aiheuttivat hypomanian, hakeuduin itse hoitoon ja huomasin itse että nyt menee lujaa. Aloitettiin mielialaatasaava lääkitys joka väsytti ja lihotti, nukuin vaan ja en jaksanut harrastaa mitään. Olen jotenkin herkkä lääkkeille koska yksi 25mg ketipinori antoi unta 21h.
Sain diagnoosin todettua saikkua vain kuukauden. Lopetin lääkityksen koska en jaksanut sivuoireita, elämä on nyt tasaista ja masennuksen aiheuttaja on voitettu. Silti aina kun käyn psykiatrian vastaanotolla kertomassa kuulumisia niin tyrkytetään lääkkeitä. Lääkäri ei ole myöskään laittanut lääkkeitäni tauolle vaan ovat lääkelistalla, tämän huomasin kun kävin kerran päivystyksessä muusta syystä ja lääkäri siellä otti puheeksi lääkkeet. Haluan itse nyt testata onko diagnoosi oikea, koska masennuslääkkeet aiheuttivat elämäni ensimmäisen hypomanian.