Hannu Väisänen : Taivaanvartijat

Saattaa sisältää juonipaljastuklsia, varoitan.

Kolmen kasvu- ja aikuistumiskirjan jälkeen Hannu Väisäsen sivupersoona Antero pääsee oikeisiin töihin ja saa tilauksen alttaritaulusta kotokaupungin uuteen kirkkoon.
Pistetään linkki kuviin, jotta käymätönkin tietää mistä kyse:

http://www.kolumbus.fi/hannu.j.asikainen/kirkot/oulu_puolivalinkangas2.htm

Helppoa ei Anterolle ole syöttää ideaansa kirkon koristelusta taantumusseudun temppelin ilmiasuvastaaville. Muistelen vielä monen vuoden kuluttuakin joidenkin aktiiviseurakuntalaisten karttaneen epäpyhiä kuvia ja vaihtaneen palvontapaikkaa.

Juuri tästä pyhyyden kuvallisesta muodosta on kyse. Mennäänkö ikiaikaista kanonisoitua näköiskaavaa vai voiko pyhyyden tunne saapua muunlaisenkin kuvan kautta. Hienosti Väisänen kuvaa kokouksia rovastin, asessorin ja kotiapotin kanssa, ennen kuin nimet on paperissa ja työ voi alkaa. Oulun suuren pienen miehen kirjoitustapa ei totisesti ole peräpohjalaista kronologista jaarittelua tyyliin hyry-päätalo vaan ennemminkin tuokiokuvia matkan varrelta, välillä hypähtäen pitkällekin niin ajassa kuin paikassa. Kuvaamissaan hetkissä hän rekisteröi tarkasti niin äänet, valon vivahteet kuin pienet yksityiskohdat. Tämän kirkon käyttöönottojuhlien kuvaus on jotain velkaa myös suurelle Sara Wacklinille, jonka aikalaiskuvaukset Oulun tervaporvariston toilailuista saivat lopulta aikaan maastapaon. Jos oikein muistan. Siis Saran lähdön Tukholmaan, ei Hannun matkaa Savonlinnan taidelukioon.

Välillä kerronta siirtyy lähes kauhu- ja fantasiagenreen, kun taiteilija tuskailee teoksensa vastaanottoa.

Sujuvasti ja selittelemättä Antero hypähtääkin yhtäkkiä Tukholmaan pitämään ensimmäista omaa näyttelyä. Siellä hän kohtaa legendaarisen homoemon prototyypin, kosmopoliittitaiteilija Gretan. Tämä korkeaikäinen aristokraatti ottaa Anteron suojelukseensa ja opettaa sivistyneistön elämäntapaa käytännössä. Lämmöllä kuvattu Greta ansaitsisi suuremmankin osan tarinasta, mutta uudet hommat kutsuvat Anteroa.

Takkuista on ja monia kokouksia kuluu enen kuin Antero pääsee Kontulan kirkon alttaritaulua maalaamaan. Jos näitä seurakunnan taidetoimikunnan kokouksia esitettäisiin teeveen lauvantaisketseinä niin taso nousiisi huimasti. Niin riemastuttavan näkymän Väisänen piirtää kokouksista. Vasta poikakuorotaitojen käyttöönotto saa ilmapiirin muuttumaan. Senkin voi uskoa, kun on kerran kuunnellut livenä Väisäsen laulua.

Väisäsen kirjoitustapa on omanlainen. Hypähtelevä, pieniin yksityiskohtiin iskeytyvä ja kaiken näkevä. Välillä hän toki briljeeraa taidehistorian tuntemuksella, mutta se lie sallittua alan mieheltä. Ainahan lukija voi googlettaa mistä lie kyse. Sama koskee musiikkia. Klassisen musiikin tuntija saa kirjasta enemmän irti kuin finnhitsien keräilijä.

Taivaanvartijat on selkeää jatkoa elämäkertatrilogialle. Vähäisiä ovat viittaukset edellisiin, joten hyvin tämän voi lukea vaikka Vanikanpalat odottaisivat hyllyssä avaamatta. Kuten meillä. Toki muun kirjallisen tuotannon tunteminen helpottaa ymmärtämään vaikkapa kohtausta, jossa veljet ja sisko tulevat katsomaan kotokirkon uusia kuvia. Ja tärkeimpänä kysyvät jotta paljoko meni kananmunia koko hommaan?

Rohkenen suositella. Kansi on kamala ryteikkö, mutta saa selityksen tekstissä.
3550
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

nostan tän kun tää on varmaan selkosempi kritiikki kirjasta kuin minun väkerrykseni

lukekaa ja nauttikaa

Äänestä
  • Kiitän kannustuksesta joka tuli yllättäen ja pyytämättä. Tämän rohkaisemana saatan vielä jostakin joskus kirjoittaa oman sepustukseni.

    Äänestä

Älä aliarvioi ittiäs!!!

Äänestä

Kommentoi aloitusta


alvari.raappavaara kirjoitti:

Saattaa sisältää juonipaljastuklsia, varoitan.

Kolmen kasvu- ja aikuistumiskirjan jälkeen Hannu Väisäsen sivupersoona Antero pääsee oikeisiin töihin ja saa tilauksen alttaritaulusta kotokaupungin uuteen kirkkoon.
Pistetään linkki kuviin, jotta käymätönkin tietää mistä kyse:

http://www.kolumbus.fi/hannu.j.asikainen/kirkot/oulu_puolivalinkangas2.htm

Helppoa ei Anterolle ole syöttää ideaansa kirkon koristelusta taantumusseudun temppelin ilmiasuvastaaville. Muistelen vielä monen vuoden kuluttuakin joidenkin aktiiviseurakuntalaisten karttaneen epäpyhiä kuvia ja vaihtaneen palvontapaikkaa.

Juuri tästä pyhyyden kuvallisesta muodosta on kyse. Mennäänkö ikiaikaista kanonisoitua näköiskaavaa vai voiko pyhyyden tunne saapua muunlaisenkin kuvan kautta. Hienosti Väisänen kuvaa kokouksia rovastin, asessorin ja kotiapotin kanssa, ennen kuin nimet on paperissa ja työ voi alkaa. Oulun suuren pienen miehen kirjoitustapa ei totisesti ole peräpohjalaista kronologista jaarittelua tyyliin hyry-päätalo vaan ennemminkin tuokiokuvia matkan varrelta, välillä hypähtäen pitkällekin niin ajassa kuin paikassa. Kuvaamissaan hetkissä hän rekisteröi tarkasti niin äänet, valon vivahteet kuin pienet yksityiskohdat. Tämän kirkon käyttöönottojuhlien kuvaus on jotain velkaa myös suurelle Sara Wacklinille, jonka aikalaiskuvaukset Oulun tervaporvariston toilailuista saivat lopulta aikaan maastapaon. Jos oikein muistan. Siis Saran lähdön Tukholmaan, ei Hannun matkaa Savonlinnan taidelukioon.

Välillä kerronta siirtyy lähes kauhu- ja fantasiagenreen, kun taiteilija tuskailee teoksensa vastaanottoa.

Sujuvasti ja selittelemättä Antero hypähtääkin yhtäkkiä Tukholmaan pitämään ensimmäista omaa näyttelyä. Siellä hän kohtaa legendaarisen homoemon prototyypin, kosmopoliittitaiteilija Gretan. Tämä korkeaikäinen aristokraatti ottaa Anteron suojelukseensa ja opettaa sivistyneistön elämäntapaa käytännössä. Lämmöllä kuvattu Greta ansaitsisi suuremmankin osan tarinasta, mutta uudet hommat kutsuvat Anteroa.

Takkuista on ja monia kokouksia kuluu enen kuin Antero pääsee Kontulan kirkon alttaritaulua maalaamaan. Jos näitä seurakunnan taidetoimikunnan kokouksia esitettäisiin teeveen lauvantaisketseinä niin taso nousiisi huimasti. Niin riemastuttavan näkymän Väisänen piirtää kokouksista. Vasta poikakuorotaitojen käyttöönotto saa ilmapiirin muuttumaan. Senkin voi uskoa, kun on kerran kuunnellut livenä Väisäsen laulua.

Väisäsen kirjoitustapa on omanlainen. Hypähtelevä, pieniin yksityiskohtiin iskeytyvä ja kaiken näkevä. Välillä hän toki briljeeraa taidehistorian tuntemuksella, mutta se lie sallittua alan mieheltä. Ainahan lukija voi googlettaa mistä lie kyse. Sama koskee musiikkia. Klassisen musiikin tuntija saa kirjasta enemmän irti kuin finnhitsien keräilijä.

Taivaanvartijat on selkeää jatkoa elämäkertatrilogialle. Vähäisiä ovat viittaukset edellisiin, joten hyvin tämän voi lukea vaikka Vanikanpalat odottaisivat hyllyssä avaamatta. Kuten meillä. Toki muun kirjallisen tuotannon tunteminen helpottaa ymmärtämään vaikkapa kohtausta, jossa veljet ja sisko tulevat katsomaan kotokirkon uusia kuvia. Ja tärkeimpänä kysyvät jotta paljoko meni kananmunia koko hommaan?

Rohkenen suositella. Kansi on kamala ryteikkö, mutta saa selityksen tekstissä.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu