Näinkö se päättyi?

Kävelit ohitseni eräänä pimeänä syksyisenä yönä. Sussa oli heti jotain, joka pysäytti katseeni. En tuntenut sua lainkaan, mutta jokin mussa tiesi, että olisit mieleeni. Ja niin vain kävi, että päädyimme juttelemaan, vitsailemaan, nukkumaan sylikkäin. Halusin sua valtavasti ensimmäisestä katseestamme lähtien, mutta maltoin mieleni. Tapasimme uudestaan ja sait mut hulluksi himosta. Ihoni huusi kosketustasi ja vartaloni janosi sinun vartaloasi kiinni omaani. Muutaman tapaamisen jälkeen, päästimme itsemme kiusauksesta ja se oli mieletöntä. Kosketit mua paremmin kuin kukaan koskaan aiemmin. Olimme sekaisin himosta, sekaisin toisistamme.

Sama hurmio jatkui pidemmän aikaa. Tutustuin suhun ja harmi vain, että sisäiset maailmamme eivät kohdanneet samalla tasolla kuin fyysinen vetovoima välillämme. Vetovoima välillämme oli uskomatonta. Tulenko koskaan kokemaan samanlaista kenenkään toisen kanssa?

Tunteita alkoi tulla peliin. Järjen tasolla tiesin, että meillä ei ole tulevaisuutta ja yritin suhtautua kevyemmin ns. meihin. Yritin mennä eteenpäin, mutta samalla jokin piti mua kiinni sussa. Sanoit kerran välittäväsi musta. Ne sanat jäivät mieleeni ja antoivat toivoa, vaikka tiesin silloinkin, että ne ovat vain sanoja. Tiedät, mitä kuuluu sanoa vaan et tarkoittanut sanojasi.

Nyt en ole kuullut sinusta mitään hetkeen. On kuin olisit vajonnut maan alle. Oloni on tyhjä. Tyhjempi kuin osasin kuvitellakaan. Yritän uskotella itselleni, että tulee parempaa. Silti sisimmässäni on pelko, että ei tule tällä tasolla koskaan parempaa. Tuntuu, että tästä eteenpäin kaikki on vain ns. tyytymistä johonkin. Tietyllä tavalla toivon, että emme olisi koskaan kohdanneet tuona syksyisenä iltana, koska silloin en tietäisi paremmasta. Ja tiedän aika paljosta, sen voin todeta.

Päässäni pyörii ajatus: Rohkenisinko lähestyä sua itse uudestaan? Tiedän, että olet siirtynyt seuraavaan kohteeseen, mutta ehkä saisin mielenrauhan, jos en päästäisi sua näin helposti karkaamaan ulottumattomiini. Tuskin sua enää huvittaa mua nähdä, mutta kannattaisiko mun silti yrittää? Vai onko mun tosiaan aika jatkaa matkaani? Ehkä olen kuvitellut sun tuntevan edes vähän samoin meistä yhdessä. Ehkä olen kuvitellut, että voisin olla sulle edes vähänkään yhtä hyvää, mitä sä olet mulle.


http://www.youtube.com/watch?v=4_U8hIZiGWw