Kun ajatukset sattuu

Kerro nyt tarkalleen ( ei me sinua täällä tuunisteta, ja samanlaisia sattuu kyllä monesa paikassa). Jo asian kertominen ja käymällä se niin uudelleen läpi helpottaa mieltä kummasti. Joku toinen samaa kokenut saa myös vertaistukea!

Ihan totta etsi joku jolle voit kertoa asian, jos et tällä palstalla. Yliahdistus on ihan tuttu juttu. Rupeaa suurentelemaan jotain tapahtumaa tai tehtyä, ja se ottaa ylivallan. Minulla on ystävätär, joka kokee samoin ja kun keskustelemme, se helpottaa. Yleensä jo se että muillakin on samanlaista, helpottaa asiaa, ettei ajattele että vain minä ole näin ahdistunut. Minullakin on käden puutumista, ei noita muita. Meneekö näin: lainasin rahaa läheiselle, sitten rupesin miettimään pyytääkö kohta lisää ja paljonko, menee kaikki säästöni ja joudun puille paljaille kun en pysty sanomaan ei, jos en lainaa, hänen elämänsä tuhoutuu ja minä joudun kestämään loputonta syyllisyyttä. Siinä tuskassa ja pelossa ryömin, valvoin öitä ja laihduin. Keskustelun jälkeen pystyn ottamaan tämän hetken kerrallaan, mitään pahaa ei vielä ole tapahtunut, jos tulee uusi tilanne, toimin sitten niinkuin oikeaksi tunnen. Sain siitä rauhan, mutta uusia asioita tulee, ei niille mitään mahda.

No se on juuri tuollaista vanhojen asioiden vatvomista. Vähän tuon suuntainen juttu minkä laitoit. Se asia on kyllä jo ohi mutta tämä miettiminen jäi päälle. Käyn ikäänkuin joitain keskuteluja päässäni läpi uudelleen että mitä jos olisin joskus tehnyt tai sanonutkin toisin niin ehkä asiatkin olisi mennytn toisella tavalla. Nyt enää mietin mikä mua vaivaa aina vaan. Ehkä onkin joku fyysinen sairaus. Mietin että eihän tässä ole mitään järkeä että ahdistus vain jatkuu.

Ollaan vain herkempiä, sinä, minä ja lukemattomat muut. Yleensä vain on niin että se miten on toiminut/sanonut, kuului mennä niin, eikä jotenkin toisin. Psykopaatti ei mieti, pelkää, kadu eikä tunne syyllisyyttä. Me aidosti tuntevat ihmiset mietimme tekemisiämme ja se on ihan oikein. Eikö vain toisinaan ole sitten parempikin olla ja tuntee että teki oikein?

Sinulla on usko että elämä ei kanna ja sinun pitäisi pystyä sitä tietoisesti koko ajan hallitsemaan ja pitämään hyppysissään: järjen, tahdon ja tunteiden avulla. Tuntuu että jos ei ole ohat napakasti omissa hyppysissä niin paha perii?
Kyllä elämä kantaa ja virheiden kautta myös oppii. Meille on järki ja vatuuu annettu ja niitä on ihan lupa ja velvollisuukin käyttää, mutta kyllä elämä ja tulevaisuuden ylivoimaiset ja arvaamattomat haasteet saamme jättää Korekimman huoleksi. Pitää osata lainehtia ja antaa elämän purejiden viedä kuin lastua laineihilla ja levätä Isän kädellä.
Kun alkaa turhia murehtimaan ja tulevaisuus mietittytää niin heittäydyn Isän huomaan. Eldtään tätä hetkeä ja päivää!

Hei, onko kellään kokemusta niin syvästä ahdustuksesta, että iho on ihan kauttaaltaan tunnoton/puutunut? Tämä on todella tuskallista!!! Minulla on vain tarvittaessa otettava lääke. Muuten en voi, enkä "uskalla" ihmisten ilmoilla olla. Arkiaskareet on vaikeita eikä syöminen maistu. Olen yksinäinen nainen ja varsinkin nyt tarvisi olla joku, jolle jutella, niin ei! Eikä tätä tunnu ymmärtävänkään kukaan. Olen kovan elämänkoulun käynyt ja yhden rankan avoliiton. Siitä on teini-ikäinen lapsi isän tykönä. Minulla on tapaamiset lapseni kanssa.

Kiitos ketjun aloittajalle ja vastaajille. Itse olen aikoinaan tehnyt pienen rikkeen, joka kasvoi vuosien varrella mielessäni suhteettoman suuriin mittasuhteisiin.

Tuo tapahtuma ja siitä mielessäni seurannut syyllisyys ajoi minut psykoottiseen masennukseen ja vuosikausiksi työkyvyttömäksi. Lamaannuin niin etten kyennyt ajattelmaan tulevaisuutta ja luovutin. Makasin vuoden sängyssä ja suunnittelin itsemurhaa.

Ahdistus kalvoi sielua ja hengittäminen oli työtä. Syyllisyys toi mukanaan valtavan häpeän ja ajatus kasvojen menettämisestä teki kipeää. Syyllisyys yhdistettynä häpeään on jotain niin järkyttävää, että menetin sen vuoksi työni ja luovutin täysin, erakoiduin kotiini.


" Psykopaatti ei mieti, pelkää, kadu eikä tunne syyllisyyttä."

" Rupeaa suurentelemaan jotain tapahtumaa tai tehtyä, ja se ottaa ylivallan. "

" Kyllä elämä kantaa ja virheiden kautta myös oppii."

Nyt minulla onkin tehtävä itselleni selväksi, että vaikka tekoni oli päätön niin en voi lopunikääni elää syyllisyyttä tuntien ja itsemurhaa miettien.
Oman oloni paraneminen lähtee siitä, että annan itselleni anteeksi.

Toiseksi (kun olen saanut annettua itselleni anteeksi) on minun vuoden kotona olon jälkeen uskallettava ulos ja poistuttava kotipihalta.

Tämä mitä elän, ei ole enää elämää vaan täyttä helvettiä.