Tapasin tytön, jolla tiesin olevan lievää mt-ongelmaa taustalla. Suhteeseemme ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet juurikaan, ainoastaan hän hermostui joskus kovasti asioista ja ylireagoi, itki riitojen aikana lähes aina. Kuitenkin suurimmaksi osaksi arki oli tasapainoista. Kihlauduimme, suunnittelimme häitä ja puhuimme perheen perustamisesta. Kului pari vuotta ja hän alkoi saada omituisia kohtauksia. Kerran hän soitti minulle kun olin ystävääni tapaamassa saaneensa luultavasti allergisen reaktion ja pyysi lähtemään luokseen. Lähdin sitten nopeasti, mutta matkalla hän soitti tilanneensa ambulanssin. Kun menin kotiin hän oli edelleen siellä ja sanoi, ettei tilanne ollut enää niin henkeä uhkaava että hänet olisi otettu ambulanssiin.
Yhtenä yönä hän herätti minut ja sanoi että pyörryttää, on heikko olo. Kädet ja jalat tärisivät. Kun olo ei mennyt ohi, hän pyysi soittamaan ambulanssin. Ambulanssi tuli paikalle, mitattiin verenpainetta ym. ja todettiin että paniikkikohtaus. Sama toistui monena yönä, tosin hän ei enää soittanut eikä pyytänyt soittamaan itselleen ambulanssia. Päivisin hänellä oli kummallisia oireita, kädet vapisi, huimasi, oli epätodellista oloa, pelkäsi aina saaneensa allergisen reaktion mitä kummallisimmista asioista... Autolla hän ei enää uskaltanut ajaa ja jäi pitkälle sairaslomalle.
Tyttöystäväni kävi ensin psykiatrisella sairaanhoitajalla ja sitten terapiassa. Lääkitystä hän ei tahtonut aloittaa, ensin siitä syystä että yritimme lasta ja myöhemmin siitä syystä että uskoi ennemmin terapiaan kuin lääkkeisiin. Edes rauhoittavia hän ei suostunut ottamaan, vain beetasalpaajaa joskus.
Aloin väsyä hänen kanssaan. Tuntui, ettei terapiasta, kuuntelusta, beetasalpaajasta, ystävistä, minusta tai yhtään mistään ollut mitään apua. Ei terveellisistä elämäntavoista eikä kofeiinin pois jättämisestä. Kaikki pyöri vain hänen olonsa ja napansa ympärillä. Suhde muuttui kokonaan hoitosuhteeksi ja olimme molemmat kyllästyneitä toisiimme.
Sitten eräs päivä huomasin hänet kaupungilla (hänen piti mennä ystävänsä luokse) erään häntä pari vuotta nuoremman miespuolisen hoitajan kanssa. Minun piti mennä ihan lähemmäs salaa, että uskoin todeksi. Juu, tiedän että kyseessä voisi olla hyvinkin ihan vain ystävyys tai että ovat sattumoisin törmänneet mutta eipä se kaulailu joka alkoi hetken päästä ihan sille vaikuttanut. Tajusin hänellä olleen jo jonkin aikaa suhde mieshoitajan kanssa, kun tarkemmin ajattelin niin kaikki kertoi siitä.
Tässä vaiheessa olin jo niin kyllästynyt, etten edes jaksanut alkaa raivoamaan tai ottamaan asiaa puheeksi. Antaa tytön yrittää, ajattelin. Tiesin vallan hyvin, mihin tarkoitukseen tuo poika oli elikkä kuuntelemaan ne kaikki itkut ja murheet. Jollain tavalla nainen oli kai riippuvainen hänestä, koska hän antoi naiselle sen olon että mitään pahaa ei tapahtuisi. Arvasin kuitenkin oikein - ensimmäisten erimielisyyksien jälkeen poika jäi kuin nalli kalliolle ja nainen palasi taas minun kainalooni.
Tässä vaiheessa otin asian puheeksi ja sanoin tienneeni, siitä seurasi taas sitä itkua, parkua ja hyperventiloimista sekä valittamista ettei saa henkeä ja sydän tykyttää. Päätin lopettaa sen hoitosuhteen siihen.
Nykyään exäni on kai yhdessä tuon mieshoitajan kanssa taas ja heillä on lapsikin. Toivon vilpittömästi, että tällä kertaa hän hakee jotain muuta kuin hoitosuhdetta itselleen.
Minulla meni monta vuotta elämästäni hukkaan kuuntelemalla erinäisiä vaivoja ja ongelmia, selittämällä että terve ihminen ei kuole siihen paikkaan (vaikka hän niin uskoo), kuskaamalla päivystykseen ja lääkkeitä hakemaan... Enpä vaan haluaisi olla tuon nykyisen miehen asemassa.
Yhtenä yönä hän herätti minut ja sanoi että pyörryttää, on heikko olo. Kädet ja jalat tärisivät. Kun olo ei mennyt ohi, hän pyysi soittamaan ambulanssin. Ambulanssi tuli paikalle, mitattiin verenpainetta ym. ja todettiin että paniikkikohtaus. Sama toistui monena yönä, tosin hän ei enää soittanut eikä pyytänyt soittamaan itselleen ambulanssia. Päivisin hänellä oli kummallisia oireita, kädet vapisi, huimasi, oli epätodellista oloa, pelkäsi aina saaneensa allergisen reaktion mitä kummallisimmista asioista... Autolla hän ei enää uskaltanut ajaa ja jäi pitkälle sairaslomalle.
Tyttöystäväni kävi ensin psykiatrisella sairaanhoitajalla ja sitten terapiassa. Lääkitystä hän ei tahtonut aloittaa, ensin siitä syystä että yritimme lasta ja myöhemmin siitä syystä että uskoi ennemmin terapiaan kuin lääkkeisiin. Edes rauhoittavia hän ei suostunut ottamaan, vain beetasalpaajaa joskus.
Aloin väsyä hänen kanssaan. Tuntui, ettei terapiasta, kuuntelusta, beetasalpaajasta, ystävistä, minusta tai yhtään mistään ollut mitään apua. Ei terveellisistä elämäntavoista eikä kofeiinin pois jättämisestä. Kaikki pyöri vain hänen olonsa ja napansa ympärillä. Suhde muuttui kokonaan hoitosuhteeksi ja olimme molemmat kyllästyneitä toisiimme.
Sitten eräs päivä huomasin hänet kaupungilla (hänen piti mennä ystävänsä luokse) erään häntä pari vuotta nuoremman miespuolisen hoitajan kanssa. Minun piti mennä ihan lähemmäs salaa, että uskoin todeksi. Juu, tiedän että kyseessä voisi olla hyvinkin ihan vain ystävyys tai että ovat sattumoisin törmänneet mutta eipä se kaulailu joka alkoi hetken päästä ihan sille vaikuttanut. Tajusin hänellä olleen jo jonkin aikaa suhde mieshoitajan kanssa, kun tarkemmin ajattelin niin kaikki kertoi siitä.
Tässä vaiheessa olin jo niin kyllästynyt, etten edes jaksanut alkaa raivoamaan tai ottamaan asiaa puheeksi. Antaa tytön yrittää, ajattelin. Tiesin vallan hyvin, mihin tarkoitukseen tuo poika oli elikkä kuuntelemaan ne kaikki itkut ja murheet. Jollain tavalla nainen oli kai riippuvainen hänestä, koska hän antoi naiselle sen olon että mitään pahaa ei tapahtuisi. Arvasin kuitenkin oikein - ensimmäisten erimielisyyksien jälkeen poika jäi kuin nalli kalliolle ja nainen palasi taas minun kainalooni.
Tässä vaiheessa otin asian puheeksi ja sanoin tienneeni, siitä seurasi taas sitä itkua, parkua ja hyperventiloimista sekä valittamista ettei saa henkeä ja sydän tykyttää. Päätin lopettaa sen hoitosuhteen siihen.
Nykyään exäni on kai yhdessä tuon mieshoitajan kanssa taas ja heillä on lapsikin. Toivon vilpittömästi, että tällä kertaa hän hakee jotain muuta kuin hoitosuhdetta itselleen.
Minulla meni monta vuotta elämästäni hukkaan kuuntelemalla erinäisiä vaivoja ja ongelmia, selittämällä että terve ihminen ei kuole siihen paikkaan (vaikka hän niin uskoo), kuskaamalla päivystykseen ja lääkkeitä hakemaan... Enpä vaan haluaisi olla tuon nykyisen miehen asemassa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuollaistahan se juuri on.
Mulla on paniikkihäiriöö ja uskon olleeni just tuollanen mun poikaystävää kohtaan tosin pettäny en oo.. ehkä tää joskus helpottaa, toivon nii.
Hyvä että olet jaksanut olla tukena, mutta ei hoitosuhteessa oleva työntekijä saisi alkaa seurustelemaan potilaansa kanssa.- Kyllä se on haastava ja voimia vaativa juttu olla vaikeasti sairaan seurustelukumppani. Helposti siitä tulee hoito-potilassuhde.
Siis eivät enää olleet hoitosuhteessa kun näin tuon kaulailun. Tosin en tiedä, kuinka kauan tuota oli jatkunut selkäni takana. Ainakin olivat ensimmäisen kerran toisensa nähneet hoitaja ja potilas rooleissa, mutta tiedä sitten miten ovat paremmin tutustuneet. Oikeastaan en edes halua tietää.
suosittelen janne viljamaan kirjoja.lue narsismista.meissä kaikkissa on narsistisia piirteitä myös.:)
yksvaa
moni ei saa t ukea on myö snormaalia että naidet on tunteellisempia.ylenäs kiltit miehet voi valita vaikean kumppanin,..KIRJOISTA VOI TARKASTELLA OMIA NARSISTISIA PIIRTEITÄ AJ YMPÄRISTÖN JA VOI AJATELLA miksi valitsit sellaisen kumppanin,suhteessa on myös 2 ihmistä,käy helposti niin että se jolla on ongelma nähdään ongelmaisena kokoajan,JOILLAIN VAAN ON SILLAIN ETTÄ NE EI SAA APUA.ja elämä nyt itsessänkin on sellainen prosessi aj henkinen kasvu ja niinedespäin.
itselläni on ollut miehiä mitkä on lähinnä kohdellut muo kun seksiobjektia tai ihn psykopaattejakin eli patologisia valehtelijoita jotka syystä tai toisesta elää ongelmien keskellä.NII
MINUA ON AUTTANUT AVOHOITO AJ NÄMÄ KIRJAT ESIM tulee ain avaihe jolloin syyttää omista virheistä kaikkia muita sitten pikkuhiljaa alkaa itse katsoa peiliin myös:)
Sinäkin mahdollisesti tarvitset terapiaa,on lukuisia "Ktakeria "miehiä varsinkin ylensä jotka ei ikinä näe vikaa itsessä,naisella on hysteriaa paniikkia,kaikkea..tämä on ylesitä.lisäksi jos on ollut huono parisuhde tarvii joskus vaähän tukea sen jälkeen..moni katkeroituu alkaa haukkumaan ex puolisoja ja niin edespäi.
Tuollaista se useimmiten on ph:ta sairastavan kanssa. Kokemusta miehestä jolla oli paniikkihäiriö ja vähän muutakin
Hei vaan sun heiluvilles, sinä "heivaan5"!
Oletko muistanut ottaa lääkkees ettei tule valkopukusia setiä ja vie pyöreeseen huoneeseen nurkkia laskemaan!?
Aika tutulle kuulostaa kieltämättä. Seurustelin sairaalloisen omistushaluisen ja paniikkihäiriöisen ihmisen kanssa... Poltin itseni loppuun siinä.
Nykyään lähes kaikilla naisilla tuntuu olevan jotain ongelmaa. Vai onkohan kyse siitä että ennen ei puhuttu? Joka tapauksessa tuntuu kuitenkin naisten mielenterveysongelmat lisääntyneen.
Ehkä et itsekään ole ollut ihan täydellinen. Sinun olisi pitänyt irtaantua heti kun suhde alkoi tuntua liian raskaalta taakalta. Raskas parisuhde ollut sinulla, voimia kuitenkin.