Kirjoitin tämän kirjoituksen aikaisemmin avioeropalstalle, jossa sainkin jo monenlaisia näkökantoja asiaan. Minua kehoitettiin siirtämään keskusteluni tänne, koska täällä on enemmän samankaltaisia kokeneita?
17.2.2013 18:39
Periaatteen miehenä mennessäni naimisiin, ajattelin tämän kestävän eliniän. Minähän en luovuta!
Viimeaikoina mielessä on käynyt kuitenkin usein ajatus, voisiko elämä olla toisenlaista?
Vaimoni on vuosia sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Toisinaan hän makaa sängynpohjalla, toisinaan juhlii baareissa ja ryyppää viikkokausia,eikä nuku lainkaan. En tiedä mitä hänen reisuillaan tapahtuu, enkä oikeastaan edes halua tietää. Omat epäilykseni minulla on. Hän kuitenkin hyvinä hetkinään sanoo rakastavansa minua ja on kiitollinen kun jaksan häntä. Huonoina hetkinään olen maailman alhaisin olento. Koskaan kotioven avatessani, en tiedä mikä siellä odottaa. Menemisiäni ja tulemisiani vaimo vahtii hysteerisesti ja takertuu epätoivoisesti minuun. Töissä hän ei ole pystynyt mielialahäiriönsä vuoksi käymään vuosiin.
Elätän yksin perheemme, maksan asumiseen liittyvät kulut, ruuat, lasten kulut ja vaimon maniassa tilaamat tavarat ja vaatteet. Meillä on paperilla yhteinen yritys, jonka minä käytännössä hoidan. Teen 16-tuntista työpäivää pitääkseni raha-asiat kunnossa. Vaimo ei jaksa hoitaa edes lapsiamme, vaan he ovat koulupäivän jälkeen sukulaisellamme iltapäivöhoidossa ja tulevat lähinnä öiksi kotiin nukkumaan. Usein myös yöpyvät hoitopaikassa.
Suhde vaimoon on sairauden vääristämä ja olen oikeastaan tottunut siihen ja pitänyt tätä kaikkea aivan normaalina. Että tällaista kaikilla on. Yritän olla hyvä aviomies ja pitää vaimon mielialan hyvänä. Tietenkään läheskään aina siinä onnistumatta. Olen ajatellut, että minun vuokseni hänen ei ainakaan tarvitse masentua eikä olla itsetuhoinen. Hoidan parisuhdetta ja kotitöitäkin teen, minkä ehdin. Halaan ja kosketan, enkä painosta seksiin. Muutaman kerran vuodessa meillä on seksiä, johon olen tyytynyt. Onhan minulla kaksi kättäkin... Toisinaan suhteemme tuntuu yksipuoliselta. Minä annan,vaimo ottaa.
Monta vuotta ollaan eletty näin.
SItten tapahtui jotain.
Elämääni tuli nainen, joka näytti minulle, että asiat voisivat olla toisinkin.
Hän on yhteinen pitkäaikainen tuttavamme, jonka kanssa ajan mittaan suhde syveni hyväksi ystävyydeksi. Hän on aivan erilainen ihminen kuin vaimoni. Positiivinen, vahva ja itsenäinen. Hän kuuntelee minua, antaa minulle hellyyttä ja rakastaa, mutta ei vaadi minulta mitään. Hän tietää joitakin asioita elämästämme, mutta ei kaikkea. Hän ei halua kuulla parisuhteemme asioista, enkä ole hänelle ongelmiamme valittanut.
Häneltä saan voimia jaksaa arkielämääni.
Vähitellen olen kuitenkin alkanut ajatella onko jääräpäisessä periaatteessani olla eroamatta mitään järkeä? Voisinko olla onnellinen vaikka eroaisin? Kuinka käy yrityksen? Lasten? Omaisuuden? Lasten huoltajuutta en voi ottaa yrityksen ja pitkien työpäivien vuoksi. Vaimosta ei ole huoltajaksi. Mikä on lasten etu? Pelkään sitäkin kuinka vaimon kävisi. Jos hänen psyykensä ei kestä eroa ja hän tekee itselleen jotain? Voisinko koskaan antaa itselleni anteeksi vai syyttäisinkö loppuelämäni itseäni itsekkyydestä? En toivo hänelle mitään pahaa, mutta en tiedä voiko suhdettamme rakkaudeksi sanoa. Olemme alle 40-vuotiaita, elämää on jo elettynä, mutta sitä on vielä paljon toivottavasti jäljelläkin. Toinen nainen ei ehkä huoli minua, en laske tulevaisuuttani sen varaan. Mutta hän on auttanut minua näkemään, että elämä voisi olla toisenlaista.
Kenen etua minun pitäisi ajatella?
Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Tilanne on muuttunut niin paljon, että on vaikeaa uskoa kirjoituksestani olevan noin vähän aikaa. Lapsi alkoi oireilla pahaa oloaan voimakkaasti, vaimo jäi kiinni uskottomuudesta ja minä ymmärsin että avioliittomme on ohi.
Ei näin voi elää.
Avioerohakemus on lähetetty käräjäoikeuteen, vaimo on sairaalahoidossa ja minä yritän järjestää käytännön asioita ja koetan pysyä vahvana lasten vuoksi.
17.2.2013 18:39
Periaatteen miehenä mennessäni naimisiin, ajattelin tämän kestävän eliniän. Minähän en luovuta!
Viimeaikoina mielessä on käynyt kuitenkin usein ajatus, voisiko elämä olla toisenlaista?
Vaimoni on vuosia sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Toisinaan hän makaa sängynpohjalla, toisinaan juhlii baareissa ja ryyppää viikkokausia,eikä nuku lainkaan. En tiedä mitä hänen reisuillaan tapahtuu, enkä oikeastaan edes halua tietää. Omat epäilykseni minulla on. Hän kuitenkin hyvinä hetkinään sanoo rakastavansa minua ja on kiitollinen kun jaksan häntä. Huonoina hetkinään olen maailman alhaisin olento. Koskaan kotioven avatessani, en tiedä mikä siellä odottaa. Menemisiäni ja tulemisiani vaimo vahtii hysteerisesti ja takertuu epätoivoisesti minuun. Töissä hän ei ole pystynyt mielialahäiriönsä vuoksi käymään vuosiin.
Elätän yksin perheemme, maksan asumiseen liittyvät kulut, ruuat, lasten kulut ja vaimon maniassa tilaamat tavarat ja vaatteet. Meillä on paperilla yhteinen yritys, jonka minä käytännössä hoidan. Teen 16-tuntista työpäivää pitääkseni raha-asiat kunnossa. Vaimo ei jaksa hoitaa edes lapsiamme, vaan he ovat koulupäivän jälkeen sukulaisellamme iltapäivöhoidossa ja tulevat lähinnä öiksi kotiin nukkumaan. Usein myös yöpyvät hoitopaikassa.
Suhde vaimoon on sairauden vääristämä ja olen oikeastaan tottunut siihen ja pitänyt tätä kaikkea aivan normaalina. Että tällaista kaikilla on. Yritän olla hyvä aviomies ja pitää vaimon mielialan hyvänä. Tietenkään läheskään aina siinä onnistumatta. Olen ajatellut, että minun vuokseni hänen ei ainakaan tarvitse masentua eikä olla itsetuhoinen. Hoidan parisuhdetta ja kotitöitäkin teen, minkä ehdin. Halaan ja kosketan, enkä painosta seksiin. Muutaman kerran vuodessa meillä on seksiä, johon olen tyytynyt. Onhan minulla kaksi kättäkin... Toisinaan suhteemme tuntuu yksipuoliselta. Minä annan,vaimo ottaa.
Monta vuotta ollaan eletty näin.
SItten tapahtui jotain.
Elämääni tuli nainen, joka näytti minulle, että asiat voisivat olla toisinkin.
Hän on yhteinen pitkäaikainen tuttavamme, jonka kanssa ajan mittaan suhde syveni hyväksi ystävyydeksi. Hän on aivan erilainen ihminen kuin vaimoni. Positiivinen, vahva ja itsenäinen. Hän kuuntelee minua, antaa minulle hellyyttä ja rakastaa, mutta ei vaadi minulta mitään. Hän tietää joitakin asioita elämästämme, mutta ei kaikkea. Hän ei halua kuulla parisuhteemme asioista, enkä ole hänelle ongelmiamme valittanut.
Häneltä saan voimia jaksaa arkielämääni.
Vähitellen olen kuitenkin alkanut ajatella onko jääräpäisessä periaatteessani olla eroamatta mitään järkeä? Voisinko olla onnellinen vaikka eroaisin? Kuinka käy yrityksen? Lasten? Omaisuuden? Lasten huoltajuutta en voi ottaa yrityksen ja pitkien työpäivien vuoksi. Vaimosta ei ole huoltajaksi. Mikä on lasten etu? Pelkään sitäkin kuinka vaimon kävisi. Jos hänen psyykensä ei kestä eroa ja hän tekee itselleen jotain? Voisinko koskaan antaa itselleni anteeksi vai syyttäisinkö loppuelämäni itseäni itsekkyydestä? En toivo hänelle mitään pahaa, mutta en tiedä voiko suhdettamme rakkaudeksi sanoa. Olemme alle 40-vuotiaita, elämää on jo elettynä, mutta sitä on vielä paljon toivottavasti jäljelläkin. Toinen nainen ei ehkä huoli minua, en laske tulevaisuuttani sen varaan. Mutta hän on auttanut minua näkemään, että elämä voisi olla toisenlaista.
Kenen etua minun pitäisi ajatella?
Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Tilanne on muuttunut niin paljon, että on vaikeaa uskoa kirjoituksestani olevan noin vähän aikaa. Lapsi alkoi oireilla pahaa oloaan voimakkaasti, vaimo jäi kiinni uskottomuudesta ja minä ymmärsin että avioliittomme on ohi.
Ei näin voi elää.
Avioerohakemus on lähetetty käräjäoikeuteen, vaimo on sairaalahoidossa ja minä yritän järjestää käytännön asioita ja koetan pysyä vahvana lasten vuoksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse bipona voisin sanoa, etten itsekään jaksaisi katsella tuollaista menoa. Et sä voi jatkaa tollasta elämää että annat kaiken itsestäsi saamatta mitään takaisin. Jo pelkästään lapsillesi olisi parempi että lähdette menemään. Et sinä tai kukaan muukaan voi pitää aikuisesta ihmisestä huolta loputtomiin. Lähteminen ei tee sinusta itsekästä. Kulutat vaan itsesi loppuun. Pakko sinun on joskus itseäsi ajatella. Etkö pystyisi saamaan jotenkin työjuttuja sillä tavoin kuntoon että voisit pitää lapset? Ei heitä voi jättää vaimolle missään nimessä kun on tuollainen. He joutuvat lastenkotiin tai sijoitukseen jos et pysty heitä pitämään. Se vasta olisi kamalaa. Mielestäni tässä pitäisi ensisijaisesti ajatella lasten etua ja sitten omaa etuasi.
Parisuhteen tulisi olla vastavuoroinen. Silloin kun itseäsi masentaa etkä enää jaksa, saatko apua vaimoltasi, jota olet tukenut vuosikausia ja jonka tilanteeseen olet mukautunut? Kenenkään ei tarvitse sietää tilannetta, jossa yksin vastaa "parisuheesta".
"We teach people how to treat us."
Dr. Phil
En tiedä, oletko jo lukenut, mutta paljon samanlaisia kokemuksia löytyy ketjusta http://keskustelu.suomi24.fi/node/10123691. Osa siellä on todella sotaisaa kirjoitusta, mutta on joukossa hyviäkin. Suosittelen että ajattelisit nyt itsesi ja lastesi hyvinvointia, kun jo oireita ilmenee. Tsemppiä ja jaksamista, kyllä se elämä hakeutuu uusille urille vaikka nyt ehkä tuntuukin olevan hukassa!