Niin... tunnen itseni rumaksi melkein kokoajan. Kotona peilistä katsoessani näen itseni joskus ihan viehättävänä mutta esimerkiksi kaupassa jos näen heijastuksen itsestäni niin olen mielestäni todella ruma :( Muutenkin tunnen että tietty valaistus (kuten ainakin juuri se kaupan valaistus) saa minut näyttämään erityisen rumalta. Sitten sekin että ihmiset katsovat, tai vilkaisevat mun päälle niin tulee vain mieleen olenko vain niin tosi ruma..vaiko vain ihan nätti. Mulle on sanottu että olen nätti mutta otan asian aina vähän että "pyh, niin varmaan"- asenteella.
Tämä ei häiritse mua niin mullistavasti, vain sen verran että en vain usko löytäväni suhdetta ja rakkautta ikinä jos en opi näkemään itseäni uusin silmin. Koska mun on vaikea uskoa että olisin tarpeeksi viehättävä kenellekään.
Onko täällä ketään muita joilla samanlaista "ongelmaa"?
Tämä ei häiritse mua niin mullistavasti, vain sen verran että en vain usko löytäväni suhdetta ja rakkautta ikinä jos en opi näkemään itseäni uusin silmin. Koska mun on vaikea uskoa että olisin tarpeeksi viehättävä kenellekään.
Onko täällä ketään muita joilla samanlaista "ongelmaa"?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sama juttu mulla. :/ Jos joku sanoo minua kauniiksi, uskon sen vain hetken, mutta jos joku sanoo rumaksi, muistan sen koko loppuelämäni.
Minulle sanoi äskettäin eräs mielenterveyskuntoutuja että - opas sinulla suuret hörökorvat, ja joku totesi äskettäin , että näkee että et ole enää kovin nuori. Ei se kivalta tunnu. Uskon että se hieman lapsellinen nainen oli havainnoissaa aito ja totta on sekin, että en ole enää nuori ja se näkyy myös kasvoillani.
Kun itsetunto jotenkin kohdallaan niin ei noihin sitten pitemmäksi aikaa takerru. Elämänarvotkin iänmyötä muuttuvat.
Itsetuntoa vaan ylemmäs, kyllä se siitä. Ja tuollaiset on makuasioitakin, yksi tykkää tummasta, toinen vaaleasta, kolmas pyöreästä ja neljäs laihasta.....
Ja hei, kuinka monta nättiä/kaunista/komeaa ihmistä on sitten sieltä sisäpuolelta jotain AIVAN muuta...
Itse löysin nykyisen ihanan miesystäväni juuri silloin, kun olin aika lailla kauheimmassa kunnossa ikinä... :) Ei todellakaan ollut ulkonäkö tärkeintä hänelle.
Mun mielestä me kaikki ollaan vähä rumia... itsevarmuudella sen voi peittää... rumuuski on tavallaan kaunista...
Pakko kirjoittaa tähän, kun aloittajan viesti kuulostaa jokseenkin tutulta. :)
Munkin on aina ollut ihan mahdotonta uskoa että olisin tarpeeksi ihana kenellekään. Ja mietin yleensä että ei mun kanssani kukaan halua tuhlata aikaa kun parempiakin tarjolla. Olen jo 25v ja silti kamppailen vieläkin tälläisen asian kanssa. Mulla on ollut muutamia säätöjä (jos sitä sellaiseksikaan voi sanoa) jotka ovat aina loppuneet ennenkuin tapailu ehti edes kunnolla alkaa. Jotenkin aina alkaa ahdistamaan ja viimeistään miestä tapaillessa ajatukseni alkavat todenteolla pyörimään vain siinä että en ole tarpeeksi kaunis, mies haluaa minusta vain jotain väliaikaista, hän saisi paremmankin. Eikä varmastikaan kukaan jaksa sellaista! En ainakaan itse. Ja vaikka mulle kuinka vakuuttelisi että olen ihana ja fiksu, riitän hänelle tälläisenä kuin olen niin silti tilanne on ja pysyy.
Tiedä sitten sitä enkö vain ole tavannut vielä sitä "oikeaa" jonka kanssa tätä ongelmaa ei olisi alkuunkaa. Mutta enpäs usko.
Olen viimeaikoina miettinyt että ehkä pitäisi vain elää loppuelämä tyystin yksin! Eikä tarvitsisi koetella mielenterveyttä sen enempää.
Mäkin tunnen itseni rumaksi aika usein!
Välillä silti näen itseni ihan hyvännäköisenäkin vaikka samalla naamalla kuljen päivittäin. Mutta niinä useina päivinä kun tunnen itseni rumaksi johtuu vain siitä että jostakin kumman syystä huomion silloin itsessäni VAIN ne pienimmätkin virheet jotka omissa silmissäni saavat minut näyttämään rumalta ..esim. näen kaikki ne "kuvottavat" ihovirheeni kasvoilla, kuten että iho punoittaa, finniarvet jne. jotka eivät todellisuudessa kuitenkaan kuulemani mukaan ole edes kovin rumaa! Joskus mulla on iso nenä, joskus taas ruma kasvojen muoto ja milloin mitäkin. Jos meikkivoiteella yritän peittää kauneusvirheitäni niin se vain pahentaa asiaa ja tunnen pakkelit naamassani vieläkin rumemmalta.
Mulla on silti poikaystäväni joka kyllä lohduttaa ja saa minut tuntemaan joksikin aikaa että olen kyllä tarpeeksi kaunis hänelle.
Oon yrittänyt ajatella että voisinhan olla paljon rumempikin kuin nyt. Ja mun pitäisi myös olla edes tyytyväinen ettei mulla ole esim. akne-ongelmaa. Ja muutenkin enhän voi omalle ulkonäölleni yhtään mitään. Silti tunnen usein näin ja se saa minut itkemäänkin joskus. Se auttaa joskus kun etsin kuvia ihmisistä joilla on myös kasvoissa ihovirheitä, ja kun silti he näyttävät näteiltä niin miksen minäkin olisi nätti.