Sielä ja täällä on käyty, välillä jopa asiallistakin keskustelua, suomalaisen painin nykytilasta, eritoten huonosti menneiden Gerogian EM-kisojen vuoksi, totta onkin, että tulokset eivät olleet hyviä.
Tarkoitukseni ei ole puolustella ketään, saatikka syyttää, mutta jatkokeskustelun pohjaksi esitän joitakin väittämiä, saa käyttää mutta ei ole pakko.
Jotta menestymättömyyttä tai menestyksen puutetta voi arvostella, täytyy ensin miettiä, mikä on yleensä mahdollista suomalaisille, pieni kansa, rajalliset luonnonrikkaudet ja sitä kautta aineelliset resurssit, väestön ikärakenteen vinoutuminen eläkeläisvoittoiseksi, painia harrastavien suhteellisen vähäinen määrä jne.
Sellaiselta lajilta, joka Suomessa haluaa pitää yllä huippu-urheilun statusta, odotetaan valtion panostuksen vastapainoksi, uskottavaa tulosta. Sellaisena voidaan pitää sitä, että laji tuottaa jokaisesta harrastavasta ikäluokasta yhden urheilijan, joka edustaa Suomea, lajin aikuisten kv. arvokisoissa, ja viidestä harrastavasta ikäluokasta, yhden aikuisten kv.tason menestyjän, arvokisamitalistin. Tätä ns.yksi ja viisi sääntöä peilaten, paini on onnistunut kohtalaisesti. Lähes jokaisesta ikäluokasta tulee aikuisten maajoukkuepainija, siis keskimäärin, ja 80-85 syntyneet ovat kantaneet kortensa kekoon, arvokisamitaleita löytyy. Nythän olisi 85-90 syntyneiden vuoro napata arvokisallätkä, hehän ovat nyt juuri siinä parhaassa iässä. 90-95 syntyneistä on tietysti vielä vaikea sanoa, miten aikuisiässä tulevat onnistumaan, mutta lähtökohdat ovat ainakin hyvät, jos mittarina käytetään menestystä nuorten arvokisoissa.
Täytyy myös muistaa, että liiton valmentajat, päävalmentajaa myöten, ovat toki osaltaan vastuussa, mutta painijoilla itsellään, seuravalmentajilla, taustaorganisaatioilla, niin liitossa kuin seuroissakin, on myös oma vastuunsa. Suomessa perustyö tehdään seuroissa, ja painija itse oman valmentajansa kanssa on pitkälti vastuussa pohjien ja perustan rakentamisessa. Liiton leirityksissä on aina rajallinen määrä vuorokausia, ja sitä kautta liiton valmentajien vaikutusmahdollisuudet arvokisamenestykseen, ovat rajalliset. Toki sillä on merkitystä, enkä väitä, että esim. tärkeimpiin kisoihin, Lontoon olympialaisiin, kaikki tehtiin oikein, ja parempaan ei olisi pysytty.
Ja vielä lopuksi, myös perityllä lahjakkuudella, ja geneettisellä perimällä on merkitystä, kun liikutaan aivan maailman kärjessä. Tämä on vähän laaja asia muotoilla pariin lauseeseen, mutta löytääkö suomalainen paini ne vähät lajin huipulle sopivat tyypit, mitä Suomesta voi löytää, ja onnistutaanko heidät pitämään lajin parissa, ja pysymään terveinä ja samalla harjoittelamaan kovaa, ja vielä kehittymään. Nämä ovat asioita, jotka missään tapauksessa eivät voi kokonaan olla liiton valmentajien vastuulla.
Tarkoitukseni ei ole puolustella ketään, saatikka syyttää, mutta jatkokeskustelun pohjaksi esitän joitakin väittämiä, saa käyttää mutta ei ole pakko.
Jotta menestymättömyyttä tai menestyksen puutetta voi arvostella, täytyy ensin miettiä, mikä on yleensä mahdollista suomalaisille, pieni kansa, rajalliset luonnonrikkaudet ja sitä kautta aineelliset resurssit, väestön ikärakenteen vinoutuminen eläkeläisvoittoiseksi, painia harrastavien suhteellisen vähäinen määrä jne.
Sellaiselta lajilta, joka Suomessa haluaa pitää yllä huippu-urheilun statusta, odotetaan valtion panostuksen vastapainoksi, uskottavaa tulosta. Sellaisena voidaan pitää sitä, että laji tuottaa jokaisesta harrastavasta ikäluokasta yhden urheilijan, joka edustaa Suomea, lajin aikuisten kv. arvokisoissa, ja viidestä harrastavasta ikäluokasta, yhden aikuisten kv.tason menestyjän, arvokisamitalistin. Tätä ns.yksi ja viisi sääntöä peilaten, paini on onnistunut kohtalaisesti. Lähes jokaisesta ikäluokasta tulee aikuisten maajoukkuepainija, siis keskimäärin, ja 80-85 syntyneet ovat kantaneet kortensa kekoon, arvokisamitaleita löytyy. Nythän olisi 85-90 syntyneiden vuoro napata arvokisallätkä, hehän ovat nyt juuri siinä parhaassa iässä. 90-95 syntyneistä on tietysti vielä vaikea sanoa, miten aikuisiässä tulevat onnistumaan, mutta lähtökohdat ovat ainakin hyvät, jos mittarina käytetään menestystä nuorten arvokisoissa.
Täytyy myös muistaa, että liiton valmentajat, päävalmentajaa myöten, ovat toki osaltaan vastuussa, mutta painijoilla itsellään, seuravalmentajilla, taustaorganisaatioilla, niin liitossa kuin seuroissakin, on myös oma vastuunsa. Suomessa perustyö tehdään seuroissa, ja painija itse oman valmentajansa kanssa on pitkälti vastuussa pohjien ja perustan rakentamisessa. Liiton leirityksissä on aina rajallinen määrä vuorokausia, ja sitä kautta liiton valmentajien vaikutusmahdollisuudet arvokisamenestykseen, ovat rajalliset. Toki sillä on merkitystä, enkä väitä, että esim. tärkeimpiin kisoihin, Lontoon olympialaisiin, kaikki tehtiin oikein, ja parempaan ei olisi pysytty.
Ja vielä lopuksi, myös perityllä lahjakkuudella, ja geneettisellä perimällä on merkitystä, kun liikutaan aivan maailman kärjessä. Tämä on vähän laaja asia muotoilla pariin lauseeseen, mutta löytääkö suomalainen paini ne vähät lajin huipulle sopivat tyypit, mitä Suomesta voi löytää, ja onnistutaanko heidät pitämään lajin parissa, ja pysymään terveinä ja samalla harjoittelamaan kovaa, ja vielä kehittymään. Nämä ovat asioita, jotka missään tapauksessa eivät voi kokonaan olla liiton valmentajien vastuulla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
SURKEA.
Ja että alaspäin ollaan menossa.
Rinki on todella kapea ja pieni.
Eipä nähdä enää Suomalaisia palkintokorokkeella edes EM.Saatikka MM ja Olympia matoilla.
Täällähän ollaan jääty junnamaan SM tasolle!!Se tuntuu riittävän monelle.
Ainut kuka junnuna kiersi myös ulkomaan kisoja oli vissiin Martikainen,joka nyt sitten saa edustustehtäviä.
Muita sinne nyt on turha laittaa.Jos jossain Virossa käy pari kertaa vuodessa.