Onko normaalia ajatella näin?

Sorry vain, on aika vaikea samaistua kun ei ole itse kokenut vastaavaa. En sitten varmaan osaa millään tavoin käsitellä ongelmaasi. Minulla on nyt vain joitain mietteitä joilla ilmötäsi voisi selittää.
Onko sinulle tapahtunut hyvin varhain lapsuudessa jotain sanomattoman pahaa tai vastenmielistä jolloin sinulla on tullut suojamekanismiksi kuin paeta omasta itsestäsi pois kehon ulkopuolella tai ikään kuin että olet menettänyt tajuntasi. Tai olet viettänyt hyvin paljon aikaa milikuvitusmaailmoissa. Ensimmäisen vuoden aikana lapsi kokee olevansa äidin (hoitajan) kannsa kanssa yhtä olemusta ja vasta toisella vuodella alkaa löytää oman erillisyydensä?
Kyllähän sinä järjellä tiedät että kirjoitat, kyselet ja fyyssinen maailma on totta mutta tunnetasolla koet muuta?
Ihminen on toiselle peili ja jos emme kommunikoi toisten kanssa niin emme saa vastakaikua ajtuksillemme. Jotkut kokevat hyvin uupuneena ja sokkitilanteessa tuollaista (ehkä itselle tuo lähinnä mieleen).Moni yksineläjä alkaa puhua itsekseen: kysyy ja vastaa itselleen kun ei ole sitä heijastusta toiselta. Onko niin että kokemus minuudesta hämärtyy?
Yritän ainakin itse vastata vaikka ongelma itselle viieras.

Suuret kiitokset vastauksestasi! Annoit todella hyviä ajatuksia aiheesta!

Jos minulle jotain traumaattista lapsuudessa on tapahtunut, ei minulla ole siitä minkäänlaisia muistikuvia tai edes välähdyksiä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut mielikuvitusystäviä, ihan normaali ja jopa suhteellisen reippaastikin ulospäinsuuntautunut ja isolla kaveripiirilla varustettu lapsi ja nuori olen ollut.

Tämä tunne kyllä voimistuu aina, kun puolisoni on vierailemassa toisella paikkakunnalla tai suhteessa menee huonommin. Nyt olen kyllä käynyt masentuneisuuden alhaisimmissa syövereissä viimeisen syksyn ja kevään aikana, että vaikka parisuhde kukoistaisikin, ovat tällaiset tuntemukset läsnä ja aina niihin saan havahtua. Ehkä se on juuri mainitsemaasi minuuden kokemuksen hämärtymistä, on muuten todella hyvin kielennetty, Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Stressiä, masennusta (niitä kyllä on kaiken aikaa, nyt alan saada masennukseen hoitoa ja diagnoosin= vai tulenko hulluksi?

Mietin vain juuri, että onko kaikilla ihmisillä samanlaisia tuntemuksia, niin että onko tällainen ajattelu sananmukaisesti _normaalia_? Ainakaan yhden vastaajan mukaan ei taida olla ihan kaikille tavallista, mutta olisi todella jännää kuulla, kuulostaako tämä jollekin tutulta tai mitä tämä tarkoittaa.

derealisaatio
depersonalisaatio

googleta

Löytyi kyllä vähän semmoisia viitteitä, kiitos edellisen vastaajan, että kokemani olisi näitä de-alkuisia ikäänkuin hahmotushäiriöitä.

Voisiko tämä kuitenkin olla maailmankatsomus? "Kaikki ihmisten kokema on vain kuvitelmaa"? Mistä minä tiedän, onko tämä kaikki esim. vain omaa mielikuvitustani vai ei?

Tässä artikkeli, joka saattaa sivuta esittämiäsi kysymyksiä:
http://siivola.org/markku/omia/depersonalisaatio.html

Minulla on ollut samalta kuulostavia kokemuksia kuin sinulla, mutta ne eivät ole ongelma, päinvastoin olen tietoisesti pyrkinyt havaitsemaan todellisen luonteeni ja siitä ikään kuin seurauksena on tämän tyyppisiä kokemuksia. Kyseessä on henkinen kasvuprosessi, joka voi myös aiheuttaa pelkoa jos se tapahtuu hyvinkin spontaanisti ja ilman tietoa mistä on kyse. Tässä henkisenkasvunprosessissa minuuden kadottaminen ja todellisuuden kyseenalaistaminen ovat siis asiaan kuuluvia normaaleja vaiheita. Se liittyy kyllä minun kohdallani maailmankatsomukseen eikä mihinkään psykologiseen vaivaan. Ymmärrän kyllä, että sitten on myös olemassa tällainen mielenterveydellinen häiriö kuin depersonalisaatio, mutta tämän asian kanssa sillä ei omalla kohdallani ole mitään tekemistä.
Voihan olla, ettei sinulla ole kyse samasta asiasta kuin minulla, mutta kun kerran kysyit niin vastasin miten itse olen kokenut. :)

En tosiaan ole vielä selvittänyt itselleni, onko tällä tuntemuksella lopulta mitään väliä ja onko tämä maailmankatsomus vai psykologinen kriisi, mutta uskon kyllä tämän liittyvän henkiseen kasvuprosessiin. Ehkä niissä tuntemustiloissa tosiaan keskityn "minuuden kokemukseen" niin, että se alkaa lopulta hajota, kun ei ole esimerkiksi tunteita tai ajatuksia, joihin tarttua.

Välillä vain, kun siihen tuntemukseen keskittyy, tulee juurikin jokseenkin pelottava olo, kun tavallaan hyväksyy sen, että kaikki on kuvitelmaa, voi päätyä tekemään mitä tahansa, koska "tämä on kaikki vain kuvitelmaa/joukkopsykoosia" tai jotain. Siinä mielessä ajatus täsmäisi jonkinsortin OCD:n kanssa: näin joskus jakson jotain ihmeen "pakko-oireiset potilaat"-ohjelmaa, jossa pakkomielteenä eräällä oli, että tämä pelkäsi aina tappavansa jonkun. Siinä sitten terapiassa hänelle demonstroitiin, että tämä pelko on hänen kohdallaan turha jonkinsortin itsesäätelyn vuoksi.

Paljon kiitoksia artikkelista, meni kirjanmerkkeihin ja luenpa sen jossain välissä luppoajalla - vaikuttaa mielenkiintoiselta ja tosiaan osuvalta! :)

Tuli nyt mieleen tästä henkisestä kasvusta, että kun muistelen mennyttä elämääni tai niitä kohtia, jotka muistan suht selkeesti, niin aika moniin muistoihin liittyy vain se tilanne, ei mitään tunnetilaa tai muistikuvaa päänliikkeistä. Sellaista elokuvan katselua. Tämä on kyllä varmasti hyvin tyypillistä kenellä tahansa.

Kiitoksia jälleen mielenkiintoisista ajatuksista, keskustelisin kyllä vielä mieluusti aiheesta lisääkin :)