Pari vuotta sitten ajaudin loppuunpalamiseen työasioiden vuoksi ja tuosta alkoikin matka jolle ei loppua tunnu tulevan.
Lievä masennukseni päätyi psykoottiseen masennukseen josta toipuminen on ollut tuskaa, itkua ja loputonta taistelua.
Psykiatrisen sairaalan erikoistuva lääkäri oli päättänyt ensi tapaamisellamme tehdä minusta bipolaarin ja sen hän tekikin vaikkei muuta näyttöä ollut kuin riippuvuus rauhoittaviin lääkkeisiin. Ja tietenkin bipoon piti markkinoiden tehokkain lääke Seroquel.
Koska sekavana, sairaana ja hätääntyneenä syö vaikka multaa suostuin neuroleptien syömiseen. Jo parin viikon jälkeen olin entistäkin sekavampi, mutta sehän oli sairauttani johon auttaisi lääktiyksen nosto. Menin neljän kuukauden aikana niin huonoon kuntoon ettei kukaan voi käsittää sitä päässä olevaa sekasotkua.
Minun ajatustoiminta heitti voltin, kaikki järkevä ja looginen ajattelu katosi ja tilalle tuli höpöhöpö maailma. Nukuin paljon ja hereillä ollessa en pystynyt kuin tuijottelemaan lattiaa ja kuolaamaan. Harrastukset, kotityöt, liikunta, lasten kanssa oleminen, ulkoilu, ihmissuhteet eli koko elämä menetti merkityksen. Pyörin vain itseni ympärillä ja hassujen ajatusteni kanssa. Ihmettelin suuresti kun psykiatri kyseli, että koska haluaisin lähteä töihin tai kouluun? Siis mitä?
En minä tuollaisena voinut kuvitellakaan lähteväni mihinkään jossa tarvitaan ajattelukykyä tai pitäisi olla hereillä 5 tuntia pidempään.
Suurin haaveeni oli päästä eläkkeelle 40 vuotiaana. Eristäytyä kotiini neljän seinän sisälle ja jättää ulkopuolinen maailma. Ajattelin tuolloin, että olen seuraavat vuosikymmenet onnellinen saadessani olla täällä kotona tekemättä mitään. Olin suunnattoman kateellinen ihmisille jotka olivat saaneet eläkkeen nuorena ja jotka saivat päivät notkua kotona tekemättä mitään.
Kunnes perheeni havahtui tilaani.. kaikki ei ollut hyvin. Minä ennen niin iloinen ja sosiaalinen ihminen olin muuttunut joksikin aivan muuksi. En hymyillyt enää, en ymmärätänyt lapseni kolmannen luokan matematiikasta mitään, en muistanut lasteni sotuja, en muistanut miten ruokaa tehdään.. tuolloin päätettiin, että nyt loppuu seron syöminen.
Kesti kuukausia päästä eroon tuosta lääkkeestä. Vaikka lääkevierotus onnistui oli jotain vielä pielessä. Oloni oli kurja, jotain oli tapahtunut päässäni. Mitä enemmän otin tietoa neuroleptien vaikutuksesta sitä enemmän pelko kasvoi sisälläni. Olin varma, että aivojeni dopamiinin tuotanto oli sammunut neuroleptien syömisen seurauksena. Sain 8 kuukauden rukoilun jälkeen lääkettä joka lisää dopamiinin tuotantoa keskushermostossa ja johan alkoi tapahtua. Viikkojen aikana tunsin miten HERÄSIN pahasta unesta, sain toimintakykyni takaisin, muistini palautui jne.
Pelottavaa oli myös tajuta miten neuroleptit leikkaavat tunteita -> vanhin lapseni kertoi miten koulussa häntä kiusataan ja löydään nyrkein. Neuroleptien vaikutuksen alaisena en välittänyt tuosta vaan annoin asian olla. Kiusaaminen sai jatkua, kukaan ei puuttunut siihen. Nyt olen herännyt tuohon toimintaan.. lapseni on kärsinyt koko lukukauden julmasta koulukiusaamisesta, johon kuuluu lyöminen, kiristys, haukkuminen ja tavaroiden hajoittelu.
Onko tämä monenkin mielestä toivottava sivuvaikutus??? Nyt ollaan jo erittäin vaarallisilla vesillä, kun lääkkeen vuoksi äiti ei jaksa tai pysty hoitamaan lastaan. Kunhan tästä vielä toivun teen aivan varmasti tästä lääkkeestä ilmoituksen ja muutoinkin asiaa lähdetään tutkimaan perinpohjin.
Eivät kaikki masentuneet voi olla bipoja. Mikä ihmeen vimma tällä aikakaudella on leipoa kaikista bipoja ja saada siihen vaaralliset lääkkeet? Omalla kohdallani oikea hoito ja lääkityksen saaminen kesti liian kauan.
Lievä masennukseni päätyi psykoottiseen masennukseen josta toipuminen on ollut tuskaa, itkua ja loputonta taistelua.
Psykiatrisen sairaalan erikoistuva lääkäri oli päättänyt ensi tapaamisellamme tehdä minusta bipolaarin ja sen hän tekikin vaikkei muuta näyttöä ollut kuin riippuvuus rauhoittaviin lääkkeisiin. Ja tietenkin bipoon piti markkinoiden tehokkain lääke Seroquel.
Koska sekavana, sairaana ja hätääntyneenä syö vaikka multaa suostuin neuroleptien syömiseen. Jo parin viikon jälkeen olin entistäkin sekavampi, mutta sehän oli sairauttani johon auttaisi lääktiyksen nosto. Menin neljän kuukauden aikana niin huonoon kuntoon ettei kukaan voi käsittää sitä päässä olevaa sekasotkua.
Minun ajatustoiminta heitti voltin, kaikki järkevä ja looginen ajattelu katosi ja tilalle tuli höpöhöpö maailma. Nukuin paljon ja hereillä ollessa en pystynyt kuin tuijottelemaan lattiaa ja kuolaamaan. Harrastukset, kotityöt, liikunta, lasten kanssa oleminen, ulkoilu, ihmissuhteet eli koko elämä menetti merkityksen. Pyörin vain itseni ympärillä ja hassujen ajatusteni kanssa. Ihmettelin suuresti kun psykiatri kyseli, että koska haluaisin lähteä töihin tai kouluun? Siis mitä?
En minä tuollaisena voinut kuvitellakaan lähteväni mihinkään jossa tarvitaan ajattelukykyä tai pitäisi olla hereillä 5 tuntia pidempään.
Suurin haaveeni oli päästä eläkkeelle 40 vuotiaana. Eristäytyä kotiini neljän seinän sisälle ja jättää ulkopuolinen maailma. Ajattelin tuolloin, että olen seuraavat vuosikymmenet onnellinen saadessani olla täällä kotona tekemättä mitään. Olin suunnattoman kateellinen ihmisille jotka olivat saaneet eläkkeen nuorena ja jotka saivat päivät notkua kotona tekemättä mitään.
Kunnes perheeni havahtui tilaani.. kaikki ei ollut hyvin. Minä ennen niin iloinen ja sosiaalinen ihminen olin muuttunut joksikin aivan muuksi. En hymyillyt enää, en ymmärätänyt lapseni kolmannen luokan matematiikasta mitään, en muistanut lasteni sotuja, en muistanut miten ruokaa tehdään.. tuolloin päätettiin, että nyt loppuu seron syöminen.
Kesti kuukausia päästä eroon tuosta lääkkeestä. Vaikka lääkevierotus onnistui oli jotain vielä pielessä. Oloni oli kurja, jotain oli tapahtunut päässäni. Mitä enemmän otin tietoa neuroleptien vaikutuksesta sitä enemmän pelko kasvoi sisälläni. Olin varma, että aivojeni dopamiinin tuotanto oli sammunut neuroleptien syömisen seurauksena. Sain 8 kuukauden rukoilun jälkeen lääkettä joka lisää dopamiinin tuotantoa keskushermostossa ja johan alkoi tapahtua. Viikkojen aikana tunsin miten HERÄSIN pahasta unesta, sain toimintakykyni takaisin, muistini palautui jne.
Pelottavaa oli myös tajuta miten neuroleptit leikkaavat tunteita -> vanhin lapseni kertoi miten koulussa häntä kiusataan ja löydään nyrkein. Neuroleptien vaikutuksen alaisena en välittänyt tuosta vaan annoin asian olla. Kiusaaminen sai jatkua, kukaan ei puuttunut siihen. Nyt olen herännyt tuohon toimintaan.. lapseni on kärsinyt koko lukukauden julmasta koulukiusaamisesta, johon kuuluu lyöminen, kiristys, haukkuminen ja tavaroiden hajoittelu.
Onko tämä monenkin mielestä toivottava sivuvaikutus??? Nyt ollaan jo erittäin vaarallisilla vesillä, kun lääkkeen vuoksi äiti ei jaksa tai pysty hoitamaan lastaan. Kunhan tästä vielä toivun teen aivan varmasti tästä lääkkeestä ilmoituksen ja muutoinkin asiaa lähdetään tutkimaan perinpohjin.
Eivät kaikki masentuneet voi olla bipoja. Mikä ihmeen vimma tällä aikakaudella on leipoa kaikista bipoja ja saada siihen vaaralliset lääkkeet? Omalla kohdallani oikea hoito ja lääkityksen saaminen kesti liian kauan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei ainakaan sairaalan suljetulla osastolla mun tapauksessa hirveesti pohdittu dignoosia, lätkäistiin jotta masennus ja sitä hoidettiin. Ei ihan natsannut, mutta tavoite olikin saada mut väsyneeksi ja rauhoittaa oikein "nuijalla päähän" lääkityksellä.
Mulla lääkkeitä kokeiltiin jokunen vuosi, josta suurin osa jäänyt sumun peittoon, kunnes rupesin ehdottamaan, jotta jos tarkistettais sitä diagnoosia. Bipo sieltä löytyi. Vuosia siis söin vääriä troppeja, mutta mun mielestä ongelma on lääkärien kiire ja ainainen vaihtuvuus. Osastolla yks lääkäri, polilla joka kerta uus ja kaikki haluaa testata mielestään parasta ja uusinta lääkettä.
Turhaa tuosta lääkkeestä mitään hälyä nostaa, tahdottomaksi nuhjakkeeksi tekee muutkin aineet. Joillekin tuo Seroqel on ihan välttämätön, sulla vaan sattui vikadiagnoosi. Jos mulle ei olis syötetty neuroleptejä, olisin nyt haudassa. Jokainen on erilainen.
kaikkea hyvää toivon sun tielle.elämää ei voi ennalta ennustaa ja se on epätoivon hetkellä niin suuri harmi.ei mulla ole muuta neuvoa kuin että rakasta niinkuin jaksat ja ota rakkautta vastaan.voimia sulle.