On helpompaa kirjoittaa kuin sanoa. On helpompi vain sanoa kuin todistaa tekemällä. Helpompaa seisoa takarivissä kuin astua esiin ja kertoa maailmalle kuka on. Pakoillaan todellisuutta jonka on silmin nähnyt. Mieli vääristää toden taruksi ja kirjoittaa sille mieleisen lopun. Ei uskalla elää sitä todellisuutta jossa on, vaan rakentaa itselleen mieleisen maailman johon ei päästä ketään kuka voisi sen tuhota. Mutta haluaisi jakaa sen hänen kanssa joka on sinulle maailman tärkein. Sen ihmisen jonka olet itse luonut, joka on sekoitus totta ja tarua. Kun olet yksin elänyt vuosia omaa maailmaasi joka ei ole todellisuus, siitä tulee sinulle todellisuus. Mutta siitä mielikuvitus maailmasta puuttuu se oikea ihminen joka kanssa olet onnellinen. Haluat sen ihmisen omaksi ja omistaudut hänellä. Se ihminen voi hetkessä tuhota maailmasi olemalla todellisuudessa jotain muuta kuin joksi olit hänet mielessäsi luonut. Pelkäät kohdata todellisuuden etkä sitä ikinä tule tekemäänkään. Koska sinulle riittää se että hän on sinun maailmassasi täydellinen niinkuin sinäkin.
Näin ne ajatukset juoksee pikku tunneilla. Tämä tarina saattoi kertoa minusta tai jostain muusta. Tai sitten keksinsen omassa mielikuvitus maailmassani. Hyvää yötä.
Näin ne ajatukset juoksee pikku tunneilla. Tämä tarina saattoi kertoa minusta tai jostain muusta. Tai sitten keksinsen omassa mielikuvitus maailmassani. Hyvää yötä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tiedän ja ymmärrän täysin. Hyvää yötä.
enkä mitään täydellistä ole etsinytkään. Lähelle täydellisyyttä hipoo sentään jotkut jutut...
Haluan kohdata epätäydellisen ihmisen todellisuudessa. Haluan tulla kohdatuksi todellisuudessa. Jos olen pettymys olen kuitenkin ollut selville ottamisen arvoinen pettymys. Kukaan ei voi elää lopputomiin haaveissa ja epätodellisuudessa se ei ole aitoa rakkautta eikä edes välittämistä. Mutta jollain lailla kai ymmärettävää jos on vuosia välttänyt ihmiskontakteja.
mä tykkään epätodellisuudesta
Kyllähän tämä anonyymikeskustelu on helvetin typerää. Ihmisestä tulee helposti harhainen ja säikky?
vaikka pää pilvissä, on kuitenkin parempi vaihtoehto. Tunnistan tuosta osan itseäni, mutta en sitä, että pakoilisin todellisuutta, sillä se on ollut pakko kohdata. Kaikessa raadollisuudessaan. Eikä se välttämättä ole kaunis näky.
Voiko kukaan todella elän omassa kuplassaan, ellei ole niin varakas ja riippumaton, että pystyy sellaisen itselleen luomaan. Silti todellisuus tunkee väistämättä teräviä piikkejään sen kuplan läpi toiseen todellisuuteen.
Tosin omassa mielessään sellaisen luominen voi olla mahdollista ja voihan olla mahdollista, että joku pystyy sitä jopa elämään sokeana kaikelle. Pudotus todellisuuteen on silloin luonnollisesti melkoinen rysähdys.
Sanat eivät välttämättä ole todellisuutta, sillä todellisuus on ilman sanoja, ilman nimiä, ilman muotoa. Vaikka nekin ovat olemassa kaiken keskellä. Nettimaailma mahdollistaa virtuaalitodellisuuden, jossa ei kohdata kuin oman mielen maailma, kovin rajattu todellisuus irrallaan kaikesta - jos niin haluaa.
Ehkä se on jokaisen oma valinta, missä haluaa elää, mutta sellainen kultainen sääntö kannattaisi silti muistaa, että kohtelee toista niinkuin toivoisi itseään kohdeltavan - netissä ja elämässä sen kaiken pelottavan keskellä. Pelottomasti.
mulle sanottiin viime viikolla, että olen täydellinen nainen. Sen sanoi liki satavuotias nainen. Ei tiennyt, että ikävöin.
olen täydellinen vasta, kun hänet saan elämääni..
Kuulostaa ap kovin surulliselta kohtalolta. Ymmärrän ajatuksen, mutta näen itse hänet ja elämän erilaisena.
Oma maailmani on paljon luottavaisempi. En pelkää riitaa, en pelkää loukkaamista ja loukkaantumista. Niistä selvitään kun kumpikin tahtoo selvitä, Olen aina suhtautunut alkuihinkin vakavasti enkä ole tunteitani tuuliviirimäisesti heilutellut. Ei sillon suhteen alku kaadu johonkin pikkujuttuun, vaan on aikaa ihan rauhassa tutustua.
Se, että uskalletaan ja halutaan sekä
puhua että luottaa, on pohja jollekin. paljon isommalle. On pakko antaa, jos haluaa itse saada. On pakko luottaa, ja ottaa askel tuntemattomaan, jos haluaa kehittyä tai saada jotain isompaa. Turvallinen elämä on turvallista, mutta vasta epämukavuusalueelle meneminen saa kehittymään. Joskus kaatuu, se ei tee elämää huonoksi, kun osaa nousta pystyyn uudestaan kompastuksen jälkeen. Kompastumisia tarvitaan, jotta voi kehittyä ihmisenä ja alkaa nähdä värit mustavalkoisuuden tilalta.
Ymmärrän, että toisesta on helppo muodostaa kiiltokuva ja kun kuva onkin mattapintainen oikea ihminen, siitä voi seurata pettymystä. Itse olen ratkaisut asian niin, etten odota prinssiä valkoisella ratsulla vaan odotan toisen kertovan itse itsestään ja koitan katsoa ja kuunnella häntä oppiakseni sitä kautta enemmän. Tiedostan, että mielikuva voi olla väärä niin kauan kuin syvempi tutustuminen on vahvassa vaiheessa. Useimmiten positiivinen intuitio on pitänyt paikkansa myös alussa, kun jälkikäteen on kuvaa verrannut odotuksiin ja henkilöön itsensä. Negatiivisia intuitioita en sen sijaan ole aiemmin osannut ottaa huomioon, vaikka olisi ehkä pitänyt.
Kun kohdalle osuu ihminen, joka kolahtaa niin täydellisesti, että tuntee olevansa henkisesti alaston ja haavoittuva ja saman aikaan se toinen on mitä tarvitsee eniten, on uskaltaminen todella vaikeaa. Ilman isoja tunteita, ei ei-kiitos edes vihlaise.., Sen oikean kanssa kipu on vaan otettava vastaan. Silti jos uskaltaa yrittää, voi palkintona olla elämän muutama hetki. Vaikka toinen tuottaisi joskus myös pettymystä, surua, ja kiukkua, silti rakkaus antaa paljon enemmän. Kyse on tasapainosta.
Miksi ei voisi aloittaa kirjoittamalla? Joa tulos on positiivinen, voi sanoja ja tekoja lisätä tehostamaan sanoja. Pääasia, että saa tunteensa jollain tavalla ulos ja toisen kuuluville.