Minun sympatiani on ikävässä kaltoinkohdeltujen ja niiden joiden ikävään ei ole vastattu. Tiedän miltä se tuntuu ja se että ei ole aina helppoa olla siinä asemassa. Kyllä me vielä täysin ylitse päästään ja saadaan sellainen ihminen vierelle joka tuntee samoin ja sellainen joka sykähdyttää kaikilla aisteilla. Saadaan antaa rakkautta. Kaiken kipeän ja satuttavan paskan jälkeen joka on silloin viimeinkin mennyttä elämää.
Itseään ei kannata turhaan satuttaa....
En tiedä onko täällä samanmoisia kaipailijoita jotka ovat juuri sellaisessa tilanteessa. Aikaa se toki voi viedä mutta kun aikaa on jo mennyt se on kaikista parhain vaihtoehto.
Itseään ei kannata turhaan satuttaa....
En tiedä onko täällä samanmoisia kaipailijoita jotka ovat juuri sellaisessa tilanteessa. Aikaa se toki voi viedä mutta kun aikaa on jo mennyt se on kaikista parhain vaihtoehto.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Taivaan esirippu repeilee varmasti kahtia, kun pääsen rakastamaan.
Täällä kärvistellään etenkin iltaisin ikävässä, ahdistus puristaa rintaa ja mielessä risteilee kysymyksiä joihin haluaisi vastauksia. En kuitenkaan enää halua loukata ylpeyttäni ja ottaa yhteyttä ihmiseen jolle en ilmeisesti merkitse mitään, edes sen vertaa että hän kyselisi kuulumisia.
Läheisyyttä meillä oli paljonkin ja kaikki jäi hieman kesken, mutta olin hänelle kai jonkinlainen koekaniini, hän kokeili josko tuntisi kanssani jotain ja kun ei tuntenut, muuttui kylmäksi, aivan erilaiseksi ihmiseksi kuin johon rakastuin. Ymmärränkin että rakastuin haavekuvaan ja kaipaan sitä, mitä kuvittelin olevan ja tulevan. Nyt sinnittelen päivästä toiseen ja odotan sitä päivää kun olen vapautunut kaipuusta. Opin myös lisää siitä, millaisen miehen haluan ja ansaitsen.
Niin, vastoinkäymiset kasvattavat ja toivottavasti saavat vahvemmaksi uutta tulevaa varten. Aikaa se tottakai vie jonkinaikaa päästä kaikesta. Ensin täytyy antaa aikaa itselle käsitellä kaikki loppuun asti ja sitten siitä hiljalleen,se ei käy käden käänteessä, tuntevia ihmisiä kun kuitenkin olemme. Jaksamista sinne.
Näinhän se menee, täytyy vain tosiaan antaa itselle aikaa käydä tämä läpi, tiedän jo, että selviän tästä lopulta vahvempana. Jaksamista sinulle myös!
Haluan päästä jo pois tästä hengensalpaavasta ikävästä ja surusta, sydäntä kuristaa, suuret kyyneleet saapuvat joka ilta, aamuisin rakastetun kuva ja kirpeä ikävä piirtyy mieleen ennen kuin on avannut silmänsä uuteen päivään tehden askeleista raskaita ja hengittämisestä vaikeaa. Erosta on jo yli vuosi, luhistunko kaipuuni alle, ei ole oikeaa vastausta siihen pitäisikö minun kohdata silmiesi katse tavatessamme, pitäisikö tapailla kättäsi, hengittää tuoksuasi, hengittää sinua. Vain jotta illan saapuessa voisin lyhistyä kasaan toiveikkaan epätoivoni tunnelissa, jotta tuntisin kuinka olen menettämässä elämäni valon, kuinka tapaamisemme lyhenevät ja lyhenevät, kuinka hymysi kirenee ja silmistäsi lopulta katoaa hohde. Hirttoköysi kiristyy, vedän henkeä lyhenevistä puheluistamme, tyhjenevistä lauseista, mieleni anoo, rakkausviestini kerjäävät elämän murua vastaukseksi, suuni on jo kuivunut ja ruumini pakottunut kun vihdoin saan sen, tuska suurenee, voimani ehtyvät, rakkauteni huumaa ja tekee sokeaksi tilalle. Unessa juon rakkautesi virtaavasta lähteestä kyynelten huuhtoutuessa virran mukana ja sydämeni kiven vierähtäessä pois. Nauran ja itken ja näen rakkauden vetesi kirkkaissa heleissä unenomaisissa sävyissä...herään...yritän sulkea silmäni uudestaan mutta todellisuuden suora valo jo tunkeutuu tajuntaani. Pakoa ei ole. Itken aamiaiseksi.
voi olen pahoillani. Miksi rakastaminen, yksipuolinen varsinkin, on niin tuskaisaa? Miksei ihmistä saa pois mielestään ja sydämestään? Kamalaa olisi elää se kivi rinnassaan kuukausia...
tuntemaan vieläkin perusteellisemmin -> kivi voipi painaa rinnassa
loppuelämän :((