Haluaisin kuulla, onko teillä kenelläkään kokemusta narsisti-äidistä? Minkälainen oli lapsuus, kuinka narsismi ilmeni ja kuinka olette toipuneet siitä? Kuinka narsisti äiti kohtelee aikuista lastaan? Vastauksenne olisivat todella tärkeitä ja auttaisivat minua paljon käsittelemään omia kokemuksiani.
Narsisti äitinä?
zeani
71233
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lapsuus oli suht ok,mitä nyt jälkikäteen asian ymmärrettyä tajusi että meillä oli asiat monella tapaa väärin. Mutta äiti opetti ja määräsi kuinka eletään.
Lapsena ei ymmärtänyt äidin narsismia. Äiti opetti pitämään häntä ainoana oikeana ja elämässään ykkösenä.
Paljon syyttelyä,halveksuntaa ja mitätöintiä. Vaikka kuinka yritti parhaansa tehdä ja kaiken äidin eteen,tulos ei miellyttänyt. Ei koskaan anteeksi sanaa kuultu äidin suusta,ei koskaan halauksia eikä suukkoja. Marttyyrimaista olemusta jatkuvasti -HÄN tekee kaiken teidän eteensä -HÄN on tehnyt teille kaiken
Monet käsittämättömät kivut seurasivat toisensa perään. Lääkärit eivät osaanneet sanoa mistä kivut johtuivat. Aloin siis oireilla. Kotoa muutettaessani pois en saanut kannustusta vaan sanat "mitään apuja et tule saamaan jos kotoota pois muutat" Muutin pois. Äidille soitot olivat yhtä tuskaa. Maha velloi ja etoi todella. Koskaan en tiennyt millä tuulella äiti oli puhelimeen vastatessa. Mutta loukkaantui suunnattomasti jos minä aikuisena ihmisenä et viettänytkään lomia hänen luonaan.
Lopulta öisin oksentelin hänen luonaan käydessäni. Kärsin kamalia niska- ja mahakipuja.
Sain lapsen. Johon kaikki huomioni nyt kiinnittyi. Aloin käymään äitiäni vastaan. Hän tiuski,äksyili ja suutahteli vähän väliä. Vaikka kuinka yritin tehdä kaikki oikein. Paloin täysin loppuun. Minullahan oli pieni lapsi hoidettavana. Kerroin etten jaksa enää tuollaista. Voisiko hän mitenkään olla vähän ystävällisempi minulle? Siitä alkoi kauhea huuto,raivoaminen....kuinka minä olen hullu,sekopää ja riippakivi hänelle. Lapseni on kauhea ja miehestäni hän ei pidä ollenkaan.
Silloin silmäni aukenivat asialle. Miten oma äiti voi kohdella omaa lastaan näin? Sen täytyy olla sairautta. Luin paljon kirjoja narsismista ja etsin netistä tietoa. Kaikki tieto iski päin kasvojani. Luin kuin omaa elämääni,vieraan ihmisen kirjoittamana. Siitä tuli tuska mutta myös suunnaton helpotus. Minä en ole tehnyt mitään väärää vaan äitini oli sairas.
Kun on uskaltanut puhua asiasta ihmisille,on helpottavaa nähdä muiden reagointia asiaan. He ovat järkyttyneitä saamastani kohtelusta ja suunnatonta ihmetystä tullut kuinka voi kukaan noin käyttäytyä. VAikka aina ennen luulin että minä tein kaiken väärin ja sen johdosta sain äitini kiukut niskaani.
Tällä hetkellä en ole tekemisissä äitini kanssa. Tämän johdosta minulta hävisivät KAIKKI selittämättömät oireet. EI kipuja,ei mitään enää!
Ainut mikä on jäänyt,on suunnatonta tuska siitä kuinka oma äiti voi kohdella näin. Vaikkakin nyt kun en tekemisissä ole hänen kanssaan,elämäni on 110% helpompaa ja tuskattomampaa.
Vaikea sairaus,johon minulta ainakin meni ihan liian kauan sen tajutessa.
Ihana kuulla, että olet päässyt eteenpäin ja irti äidistäsi. Ajattelin itse, että se auttaisi, että pitäisi etäiset välit äitiini ja toimikin muutaman vuoden. Kun menin naimisiin mieheni kanssa, niin alkoi äidin solouttautuminen miehen suvun piiriin siten, että hän soittelee esim. appivanhemmilleni kertoen, että meillä on vain väärinymmärryksiä mitkä johtuvat menneistä. Hakien kai näin ymmärrystä. En tiedä mitä muuta on puhunut, mutta appivanhemmat avautuivat näistä soitoista minulle. Lisäksi yritti appivanhempieni kautta udella minun asioitani.
Hieman pelkäsinkin tätä, että yrittääkö äitini miehen suvun kautta änkeytyä elämääni liiaksi ja nyt se siltä näyttää. Välien katkaisu olisi varmaan lopulta se paras tapa, sillä viime aikoina äitini on aiheuttanut jälleen paljon ikäviä juttuja (haukkumisia ja syyllistämisiä) ja sitten vielä nämä soittelut appivanhemmille.
Minua onnetonta on siunattu narsistivanhemmilla. Toinen heistä on nyt jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.Toinen vielä jatkaa siitä, mihin toinen jäi. Lapsuuteni oli varsin *erikoinen* perhehelvetti. Minut kasvatettiin *remmillä* perheen nöyräksi ilmaispalvelijaksi. Syntipukinroolia olen tässä näytelmässä myös kantanut harteillani, jo yli 60 vuotta.
Edesmennyt narsistivanhempi uhkaili aikoinaan jatkuvasti itsemurhalla ja syytti minua ja lapsiani rappeumasairauksista, jotita hänellä oli. Hän oli viimeiset vuotensa hyvin kyyninen, mustasukkainen ja katkera.
Ja varmasti hänen elämänsä oli melko ikävää, kun narsistipuoliso purki ikävän käytöksen myös häneen. Käytti taloudellisesti hyväksi ja *kiristi* rahaa palveluksista, joita joutui tekemään sairaalle puolisolleen.Maksatti kaikki omat kulunsa puolisollaan. Siirti puolison tililtä rahaa omalle tililleen kymmeniä tuhansia ymv.
Tämä toinen vanhempani edelleen *pelaa* näitä pelejään ja valehtelee enemmän, kuin puhuu totta. Tällä hetkellä hänen *hoviväkensä* on alkanut karsiutumaan uhkaavasti. Ja tilanne näyttää tosi huonolta, hänen kannaltaan. Mutta muut ovat AINA syyllisiä tapahtuneeseen. Ei hän koskaan.
Hän ikään kuin, ei huomaa omassa käytöksessä mitään väärää. Ja siirtää tavallaan kaikki omat *huonot piirteensä* minuun. Syyllistäen ja syyttäen minua jatkuvasti; -valehtelijaksi, mielenvikaiseksi,laiskaksi, ahneeksi, hyväksikäyttäjäksi ja mitään osaamattomaksi surkimukseksi.
Miten jostain noin täydellisestä parista on voinut syntyä tälläinen epäkelpo tapaus tähän maailmaan. Sitä ihmettelen usein.
Olen vetänyt elossa olevalle vanhemmalleni rajat. Joiden yli ei tulla, ilman lupaani. Oijon satunnaisia valheita, kun kohdalle sattuu. Mutta voin kertoa, että tämä on elinikäinenprojekti ja päättyy vasta, kun on *arkulla multaa*.Eli, aina joutuu jonkin verran olemaan tekemisissä vanhemman kanssa. Mutta onneksi aikuisena jo voi päättää sen, milloin ja kuinka paljon.
Onko tässä keskustelussa osallistujia? Löysin tämän keskustelun ja asiaa olisi kyllä, mutta tämä keskustelu on kai unholassa?
Olen kuullut, että narsisti anoppi oli lapsilleen hyvin erikoinen. Hän mm. antoi rangastuksia, jotka tuntuivat kamalilta pienestä lapsesta. Hän saattoi sulkea pimeään kellariin, jos lapsi oli ollut tuhma hänen mielestään. Hän oli myös mustasukkainen lapsistaan, varsinkin kait tytöstään. Jos tytölle tuli kaveri ja tämä oli tyttö, narsisti-äiti saattoi piilottaa tämän tavaroita tai viedä pyörän ojaan. Hän saattoi lyödä luurin korvaan, jos hänet sattui puhelimella herättämään. Hän ei kait piitannut muista. Hän on pitkävihainen, eikä kai anna kellekään koskaan anteeksi. Hän ei usko jumalaan eikä mihinkään yksinkertaisesti, vain itseensä. Hän on ollut äärettömän saita, lapset ovat saaneet hankkia omista rahoistaan kaiken. Nuorena piti jo mennä töihin, että sai rahaa omiin menoihinsa. Onneksi lapsilla oli myös isä. Parisuhde on sitten toinen juttu. Kait nämä asiat ovat jälkensä jättäneet.
Näin joulun sukulaisvierailujen aikaan varmaan nousee monillakin pintaan narsistivanhempiin liittyviä asioita jotka voivat olla todella kipeitä. Minulla on äidin luokse ajaessa (300 km) aina hirveä olo. Surettaa, oloa voi kuvata "kuin päätä leikattaisiin". Lukemattomat kerrat olen kotimatkalla itkua niellyt ja pari päivää on mennyt toipuessa erilaisista piikittelyistä ja pilkallisista naurahduksista. Ei tämäkään jouluvierailu ihan nappiin mennyt: vielä jaksaa haukkua isää joka on jo vuosikymmenen ollut manan majoilla. Minusta olisi kiva muistaa isää hyvällä, koska hän oli kunnollinen ja turvallinen isä. Ei vaan ollut äidille tarpeeksi "jännittävä kumppani" ja kuulemma jonkun toisen kanssa olisi mieluummin kannattanut naimisiin mennä. *huokaus*
Itselläni oli narsistinen äiti. Hän ei ollut narsisti vaan rajatilapersoona, jolla oli sadistinen taipumus (eli sai tyydytystä toisten satuttamisesta).
Entisellä puolisollani oli narsiti äiti ja narsisti äidinäiti... ja hänestä tuli myös samanlainen, kuin ikävä kyllä tyttärestämmekin.
Kummankin lapsuus oli helvettiä, mutta hyvin erilaista.
- Minun äitini ei pitänyt kulisseja/hänen äitinsä piti kulissit ja ne olivat kaikki kaikessa.
- Kummassakin perheessä ei puhuttu
- Hänen äitinsä nosti itsensä jalustalle, toimi itsekkäästi, ei antanut lapsille juuri mitään. Jos joku oli toiminut vastoin hänen tahtoaan, niin... Olin hyvin ihmeissäni kun hän osti vain yhdelle sisaruksista esim. mansikoita ja jätti siitä näyttävän lapun. (tutustuimme nuorena). Lapset oli hänelle vain välineitä, esineitä itseä varten.
- Hänen äitinsä käytti hyvin raakaa henkistä väkivaltaa, mutta antoi lastensa ymmärtää olevan jotain, koska olivat hänen lapsiaan (lapsilla oli eri isät, joita hän avoimesti haukkui lapsilleen)
- Lapsilla oli paljon kotitöitä ja he joutuivat hoitamaan kodin ja pitämään erilaisin keinoin äitinsä tyytyväisenä.
- Omassa lapsuudessa äidin kiusaamisella/pahoinpitelyllä ja tekemisilläni ei ollut mitään oikeaa syy seuraus suhdetta. Hän sai kiksejä minun (ja sisarusteni) alistamisestani. Minä tiesin jo ala-asteella olevani muita huonompi, koska se oli tehty minulle selväksi.
- Oma äitini ei pystynyt erottamaan omaa seksuaalisuuttaan lastensa ja ainakin minulle ja siskolleni on lapsuudessa tapahtunut asioita, jotka ylittää seksuaalisen hyväksikäytön rajan (äitini puolelta).
- Hänen äidillään oli myös rajat "sekaisin" ja hänestä hänen lapsiensa seksuaalisuus kuului hänelle. Häntä ei myöskään haitannut vaikka yksi hänen narsistisista lähteistään käytti hänen tytärtään hyväksi, kun hän itse hyötyi tilanteesta.
- Entisen puolisoni äiti surutta huijasi muita ihmisiä, valehteli, varasti... eikä pystynyt empatiaan. Hänen äidinäitinsä oli ilmeisesti ihan samanlainen.
- Omalla äidilläni oli omatunto ja empatiakyky (vaikka ei sellainen kuin normaaleilla ihmisillä).
- Hänen äitinsä teki älyttömiä asioita kulissien takia tai narsistisen lähteen saamiseksi, mutta muuten hänen toimintansa oli täysin rationaalista, itsekeskeistä.
- Minun äitini taas oli täysin arvaamaton ja teki isojakin uhrauksia, että pystyi dominoimaan muita. Äitini ei ollut itsekeskeinen, eikä pitänyt kulisseja.
Kummankin lapsuus oli puhdasta helvettiä...
Minä menin pitkän avioliiton jälkeen terapiaan, käsittelin ongelmani (vaikka siihen menikin vuosia) ja lopulta pääsin irti lapsuudestani. Minä olin meistä kahdesta onnekkaampi, sillä minulla oli omatunto ja empatiakyky. Entinen puolisoni taas jatkaa samaa sairasta elämäänsä, samanlaista kuin äitinsä.