En tiedä saanko tästä järkevää tekstiä aikaiseksi, mutta yritetään. Isälläni todettiin viime lokakuussa keuhkosyöpä. Se on levinnyt imusolmukkeisiin joten leikkausta ei edes harkittu. Lääjäri totesi heti ettei parantumista tule vaan yritetään hidastaa. Hoitona toimivat siis sytostaatit ja sädehoito.
Tottakai asia oli järkytys, tosin hieman osattiin jotain jo odotttaa kun tutkimuksia tulikin lisää koko ajan. Ensimmäinen kolmen kuukauden sytostaatti jasko sujui paremmin kuin hyvin, mitään sivuvaikutuksia ei tullut ja isän ruokahalukin palasi. Noh sitten otettiin uudet magneetit ja todettiin että keuhkossa oleva kasvain on pienentynyt mutta imusolmukkeessa oleva ei. Aloitettiin vahvempi sytostaatti. Nyt on sitten kerta kerralta vaan isän olo huonontuu vaan. Ensin alkoi jalkoja särki, nyt alkaa ääni menemään ja ruokahalukin kadota. Sädehoitoon on jonoa joten saa nähdä koska hän sinne pääsee.
Ensin tuntui että koko maailma romahtaa. Siitä on olen nyt selvinnyt ja ollaan saatu maatilan sukupolvenvaihdos nyt muutamaa pikkujuttua vaille tehtyä. Kuitenkin koko ajan mietin etä sitten kun iskä kuolee. Tottakai sitä yrittään ajatella et siihen vielä on aikaa yms, mutta takaraivossa takoo että koska..
Olen ollut alkuvuodesta lähtien niin väsynyt, että käyn töissä ja nukun. Vapaat käytän baareissa, jotta pääsisi hetkeksi irti arjesta. Kotitöitä en jaksa edes ajatella. Kai tämä vaikuttaa parisuhteeseekin, vaikka avomieheni onkin erittäin ymmärtäväinen ollut. Häneltä on äiti kuollut suhteellisen nuorena ja aika yllättäen keuhkosyöpään. No kaiken lisäksi sitten äidilläni on ollut alkuvuodesta asti hengenahdistusta välillä ja nyt melkein neljä viikkoa keuhkokuumetta. Hän kävi viime tiistaina sitten keuhkojen tähystyksessä ja sieltä sitten löytyi kasvain. Vielä ei tiedä onko syöpää vaie ei. Sädehoito aloitaan mah. nopeasti. Jotenki uutinen ei tuntunut missään. Ei mitään missään. Tyhjää vaan. Vähän alkaa olee sellainen tunne et mitähän seuraavaksi tulee vastaan.
En tiedä mikä tarkoitus tällä tekstillä on. Ehkä purkaa jollakin tapaa itseään jonnekkin. Ehkä olisi mukava jos joku jolla olisi samanlaisia kokemuksia olisi halukas vaikka kirjoittelemaan. Avomiehelleni oma äitinsä menetys on vieläkin vaikea asia eikä halua hirveästi puhua. On kyllä tukena muttei "halua" jakaa omaa tuskaansa.
Tottakai asia oli järkytys, tosin hieman osattiin jotain jo odotttaa kun tutkimuksia tulikin lisää koko ajan. Ensimmäinen kolmen kuukauden sytostaatti jasko sujui paremmin kuin hyvin, mitään sivuvaikutuksia ei tullut ja isän ruokahalukin palasi. Noh sitten otettiin uudet magneetit ja todettiin että keuhkossa oleva kasvain on pienentynyt mutta imusolmukkeessa oleva ei. Aloitettiin vahvempi sytostaatti. Nyt on sitten kerta kerralta vaan isän olo huonontuu vaan. Ensin alkoi jalkoja särki, nyt alkaa ääni menemään ja ruokahalukin kadota. Sädehoitoon on jonoa joten saa nähdä koska hän sinne pääsee.
Ensin tuntui että koko maailma romahtaa. Siitä on olen nyt selvinnyt ja ollaan saatu maatilan sukupolvenvaihdos nyt muutamaa pikkujuttua vaille tehtyä. Kuitenkin koko ajan mietin etä sitten kun iskä kuolee. Tottakai sitä yrittään ajatella et siihen vielä on aikaa yms, mutta takaraivossa takoo että koska..
Olen ollut alkuvuodesta lähtien niin väsynyt, että käyn töissä ja nukun. Vapaat käytän baareissa, jotta pääsisi hetkeksi irti arjesta. Kotitöitä en jaksa edes ajatella. Kai tämä vaikuttaa parisuhteeseekin, vaikka avomieheni onkin erittäin ymmärtäväinen ollut. Häneltä on äiti kuollut suhteellisen nuorena ja aika yllättäen keuhkosyöpään. No kaiken lisäksi sitten äidilläni on ollut alkuvuodesta asti hengenahdistusta välillä ja nyt melkein neljä viikkoa keuhkokuumetta. Hän kävi viime tiistaina sitten keuhkojen tähystyksessä ja sieltä sitten löytyi kasvain. Vielä ei tiedä onko syöpää vaie ei. Sädehoito aloitaan mah. nopeasti. Jotenki uutinen ei tuntunut missään. Ei mitään missään. Tyhjää vaan. Vähän alkaa olee sellainen tunne et mitähän seuraavaksi tulee vastaan.
En tiedä mikä tarkoitus tällä tekstillä on. Ehkä purkaa jollakin tapaa itseään jonnekkin. Ehkä olisi mukava jos joku jolla olisi samanlaisia kokemuksia olisi halukas vaikka kirjoittelemaan. Avomiehelleni oma äitinsä menetys on vieläkin vaikea asia eikä halua hirveästi puhua. On kyllä tukena muttei "halua" jakaa omaa tuskaansa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
No itse oon ollut kuolemankielissä useamman kerran ja syöpä kyllä on kamalin sairaus mitä osaan kuvitella. Minulla tosin ei syöpää ole mutta olin kovin ilahtunut kun jopa USA.n Washington hyväksyi Kannabiksen käytön. No täs päivänä muutamana oon laittanut youtubessa hakusanaksi cannabis (ehdottomasti c.llä ei k:lla) olin hyvin ilahtunut monista dokumenteista kun asiantuntijat myöntivät esim. kuinka moneen syöpään ja monenlaiseen sen aiheuttamaan vaivaan siitä on apua.
Monet heistä myös myönsivät että aikoinaan heillä oli ennakkoluuloinen asenne. Eli
jos englanninkielentaito o.k. niin kehottaisin vähän tutkimaan mitä esim. youtubesta löytää. Se nyt vaan on niin et joku koulussa opetettu fakta on vaan nykyaikana totaalisesti kumottu. Kyllä mäkin ala-asteella luulin varmaksi et Laika-koira oli eka koira avaruudessa ja palasi vielä takaisin. Luulin myös et Juri
Gagarin oli eka ihminen avaruudessa. Hitto enää mä en osaa varmana faktatietona pitää edes sitä että Niel Amstrong oisi ollut eka ihminen avaruudessa. Ala-asteella tyrkytettiin sitä kristinuskoakin, hitto onko ne Jeesuksen tarinat nyt esim. yhtään varmempaa faktaa kuin vaikka tarinat kiehtovasta Kleopatrasta? No niitä sentään ois mielenkiintoisena kuunnellut.
Niin, se cannabis ei sitten paranna mitään syöpää, sen sijaan lääkecannabista voidaan käyttää kipuihin.
Ensinnäkin voimia sinulle ja avokillesi. Minun isoisäni kuoli keuhkosyöpään yllättäen, kun olin teini-ikäinen. Hänellä oli sydänvika ja hän oli menossa leikkaukseen kun tutkimuksista löytyikin tämä syöpä. Elinaikaa annettiin kaksi kuukautta, mutta hän kuoli jo parin päivän jälkeen diagnoosista. Ite en oikein luota enää lääkäreihin tapauksen jälkeen. Tuon tapauksen jälkeen olen itse saanut virheellistä hoitoa joka oli vähällä vahingoittaa syntymätöntä lastani.. Onneksi syntyi terveenä :)