Uusi viikko alkaa taas. Herään aamuyöstä. Asiat pyörivät mielessäni. En ole vielä ehtinyt turruttaa mieltäni pillereillä.
Jaksan sentään mennä vessaan tekemään aamupesua. Petaan sängyn. Vaatteet päälle. Radio auki (klassista musiikkia). Tv-auki (makkarissa). Lösähdän sängylle makoilemaan. Katson ikkunasta, kun naapuri lähtee töihin.. Niinpä, hän on terve, hän voi lähteä aamuisin kotoaan töihinsä.
Siinäpä se päivä meneekin sitten, makuuhuoneessa. Enimmäkseen makoillen. Ensimmäinen ahdistus tulee yleensä muutama tunti heräämisestä. Olen oppinut, että Temestaa (puolitoista pilleriä) kannattaa ottaa jo hyvissä ajoin vaikka aina sekään ei estä itkukohtauksia ja ahdistusta. Eli otan Temestaa, kirjoittelen päiväkirjaan jotain, enimmäkseen synkkiä ajatuksia, itsemurhasuunnitelmia ym. Kotityöt ei jaksa kiinnostaa. Lojun sängyllä, kuuntelen radiota, katson telkkua (vaikka ei sieltä mitään tulekaan, ainakaan päivällä) iltapäivällä otan ehkä lisää Temestaa tai Diapamia (vain puolikkaan), näin menee iltaan asti. Usein iltaa myöten alkaa masennus syvetä ja usein haluan heittää aivot narikkaan, kun en jaksa ajatella samoja asioita koko ajan. Silloin otan kipulääkettä Oxynorm ja Temestaa/Diapamia sekaisin. Tulee sopivan välinpitämätön, huolettomampi olo. Alan nukkumaan jo 9-10 aikaan, heräilen usein yöllä, herään aamuyöstä ja taas sama paska alkaa.
Taustoja: 35v nainen. Vuoden sairaslomalla, kolme vuotta kuntoutustuella. Diagnooseja: Psykoottinen masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Osastohoitojakso viimeksi vuonna 2009. Psyykelääkitys, jota ei ole halunnut säännöllisesti käyttää.
Kolme vuotta meni aika hyvin, vaikka en työelämässä ole ollutkaan. Nykyiselle masennukselle ja päivittäisille itsemurha-ajatuksille on syy. Sain viime syksynä lähes vuoden sairastelun jälkeen syöpädiagnoosin. Nyt ovat hoidot ohitse, olen elossa siis, toistaiseksi ainakin. Fyysinen, vakava sairaus vain tuntui olevan piste iin päälle, liikaa. Hoidot olivat raskaat, olin väsynyt koko ajan. Kuolemanpelko oli ja on yhä vieläkin päivittäistä. En osaa ajatella parantuneeni, en tunne itseäni terveeksi.
En tiedä paljonko nykyinen väsähtänyt, masentunut olotilani johtuu hoitojen rankkuudesta ja kuinka paljon vain itse masennuksesta.
Makoilen siis päivät. Hyvin harvoin poistun kotoa (tämä tyyli jäi päälle hoitojen aikana kun olin infektioherkkä) olen kait jo tullut mökkihöperöksi. Joskus lähden auton kyytiin ajelulle puolisoni kanssa. Kaupassa olen käynyt yhden kerran tämän kuun aikana.
Tiedän, että minun pitäisi hoitojen jälkeen kuntoutua. Liikkua ja syödä terveellisesti, elää normaalia elämää. Mutta kun en vain pysty. Masennus, ahdistus, pelot lamaavat minut ja vievät kaiken elämänilon.
Pillereiden voimin turrutan itseäni, rämmin päivästä toiseen, ajattelen jospa jaksaisin vielä tämän kesän ja sitten se on hyvästit tälle maailmalle.
Jaksan sentään mennä vessaan tekemään aamupesua. Petaan sängyn. Vaatteet päälle. Radio auki (klassista musiikkia). Tv-auki (makkarissa). Lösähdän sängylle makoilemaan. Katson ikkunasta, kun naapuri lähtee töihin.. Niinpä, hän on terve, hän voi lähteä aamuisin kotoaan töihinsä.
Siinäpä se päivä meneekin sitten, makuuhuoneessa. Enimmäkseen makoillen. Ensimmäinen ahdistus tulee yleensä muutama tunti heräämisestä. Olen oppinut, että Temestaa (puolitoista pilleriä) kannattaa ottaa jo hyvissä ajoin vaikka aina sekään ei estä itkukohtauksia ja ahdistusta. Eli otan Temestaa, kirjoittelen päiväkirjaan jotain, enimmäkseen synkkiä ajatuksia, itsemurhasuunnitelmia ym. Kotityöt ei jaksa kiinnostaa. Lojun sängyllä, kuuntelen radiota, katson telkkua (vaikka ei sieltä mitään tulekaan, ainakaan päivällä) iltapäivällä otan ehkä lisää Temestaa tai Diapamia (vain puolikkaan), näin menee iltaan asti. Usein iltaa myöten alkaa masennus syvetä ja usein haluan heittää aivot narikkaan, kun en jaksa ajatella samoja asioita koko ajan. Silloin otan kipulääkettä Oxynorm ja Temestaa/Diapamia sekaisin. Tulee sopivan välinpitämätön, huolettomampi olo. Alan nukkumaan jo 9-10 aikaan, heräilen usein yöllä, herään aamuyöstä ja taas sama paska alkaa.
Taustoja: 35v nainen. Vuoden sairaslomalla, kolme vuotta kuntoutustuella. Diagnooseja: Psykoottinen masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Osastohoitojakso viimeksi vuonna 2009. Psyykelääkitys, jota ei ole halunnut säännöllisesti käyttää.
Kolme vuotta meni aika hyvin, vaikka en työelämässä ole ollutkaan. Nykyiselle masennukselle ja päivittäisille itsemurha-ajatuksille on syy. Sain viime syksynä lähes vuoden sairastelun jälkeen syöpädiagnoosin. Nyt ovat hoidot ohitse, olen elossa siis, toistaiseksi ainakin. Fyysinen, vakava sairaus vain tuntui olevan piste iin päälle, liikaa. Hoidot olivat raskaat, olin väsynyt koko ajan. Kuolemanpelko oli ja on yhä vieläkin päivittäistä. En osaa ajatella parantuneeni, en tunne itseäni terveeksi.
En tiedä paljonko nykyinen väsähtänyt, masentunut olotilani johtuu hoitojen rankkuudesta ja kuinka paljon vain itse masennuksesta.
Makoilen siis päivät. Hyvin harvoin poistun kotoa (tämä tyyli jäi päälle hoitojen aikana kun olin infektioherkkä) olen kait jo tullut mökkihöperöksi. Joskus lähden auton kyytiin ajelulle puolisoni kanssa. Kaupassa olen käynyt yhden kerran tämän kuun aikana.
Tiedän, että minun pitäisi hoitojen jälkeen kuntoutua. Liikkua ja syödä terveellisesti, elää normaalia elämää. Mutta kun en vain pysty. Masennus, ahdistus, pelot lamaavat minut ja vievät kaiken elämänilon.
Pillereiden voimin turrutan itseäni, rämmin päivästä toiseen, ajattelen jospa jaksaisin vielä tämän kesän ja sitten se on hyvästit tälle maailmalle.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eikö sinun kannattaisi nyt alkaa iloita siitä, että syöpä on selätetty. Miten samanaikaisesti voi suunnitella ja joa haluta kuolemaa mutta kuitenkin samlla pelätä sitä. Onko itsemurhan miettiminen ja suunnittelu sittenkin vain yritys hallita tutoa pelkoa. Pyrkimällä siihen kuvittelee nujertavansa pelon.
Selitä tuo ristiriita.