Olen perheemme nuorin, olen se vahvin. Minä olen se jonka piti jaksaa ja pysyä iloisena. Olla tyytyväinen itseeni ja näyttää mallia muille. Olen perheestä jossa mielenterveyshäiriöt olivat arkipäivää, isäni on masentunut ja lääkitsee sitä alkoholilla, tätä on tehty siitä lähtien kun minä tulin maailmaan. Äitini kesti hetken kauemmin, mutta viimein hänkin musertui, sairastui ja masentui. Sisareni hänkin lopulta ei jaksanut vaan masennus vei hänetkin. Tästä on jo vuosia, äidilläni on lääkkeet ja tilanne on vakaa, sisareni on suurperheen äiti ja asiat rullaavat. Isäni, no isäni on..
Minä, jota sosiaaliviranomaiset, perhekotityöntekijät ja psykiatrit kutsuivat vahvaksi ja kestäväksi, minä olen musertumassa. Kuitenkaan en tunne että minulla olisi siihen lupaa, miten muut kestävät jos minä en jaksa? Olen hyödytön, enkä tunne enää itseäni tärkeäksi. Tiedän minkälainen minun pitäisi olla, miksen sitä pysty siis olemaan. Joka aamu päätän, että nyt asiat muuttuvat, joka ilta tajuan, etten taaskaan pystynyt siihen. Masentuminen on kiellettyä, sairastuminen ei ole hyväksyttävää. Avun hakeminen on vieläkin pahempaa, sillä silloin myönnän sen, että jotain on vialla. Silloin viimeinenkin korsi on taipunut.
Vihaan ihmisiä, vihaan itseäni. En vain kohta jaksa enää olla se kiltti kaikkia auttava näkymätön ihmisroskis. Se jonka oletetaan aina olevan ja kuuntelevan. Pelkään kaikkea, pelkään kuolemaa, mutta samalla pelkään myös elämää. Ettei mikään muutukkaan, etten koskaan saa oikeasti olla onnellinen. Mutta mitä minä valitan, minullahan on kaikki hyvin, minunhan pitäisi olla onnellinen. Minulla on rakastava ihminen vierelläni, minulla on oma koti ja ruokaa pöydässä. Mitä se on mikä puuttuu, miksen voi olla tyytyväinen?
Ehkei minulla vaan ole enää merkitystä, ehkei ole enää ihmistä joka tarvitsee minua. Minun on kuitenkin vain yritettävä, sillä muutoin en pystynyt siihen mihin minun piti pystyä.
Minä, jota sosiaaliviranomaiset, perhekotityöntekijät ja psykiatrit kutsuivat vahvaksi ja kestäväksi, minä olen musertumassa. Kuitenkaan en tunne että minulla olisi siihen lupaa, miten muut kestävät jos minä en jaksa? Olen hyödytön, enkä tunne enää itseäni tärkeäksi. Tiedän minkälainen minun pitäisi olla, miksen sitä pysty siis olemaan. Joka aamu päätän, että nyt asiat muuttuvat, joka ilta tajuan, etten taaskaan pystynyt siihen. Masentuminen on kiellettyä, sairastuminen ei ole hyväksyttävää. Avun hakeminen on vieläkin pahempaa, sillä silloin myönnän sen, että jotain on vialla. Silloin viimeinenkin korsi on taipunut.
Vihaan ihmisiä, vihaan itseäni. En vain kohta jaksa enää olla se kiltti kaikkia auttava näkymätön ihmisroskis. Se jonka oletetaan aina olevan ja kuuntelevan. Pelkään kaikkea, pelkään kuolemaa, mutta samalla pelkään myös elämää. Ettei mikään muutukkaan, etten koskaan saa oikeasti olla onnellinen. Mutta mitä minä valitan, minullahan on kaikki hyvin, minunhan pitäisi olla onnellinen. Minulla on rakastava ihminen vierelläni, minulla on oma koti ja ruokaa pöydässä. Mitä se on mikä puuttuu, miksen voi olla tyytyväinen?
Ehkei minulla vaan ole enää merkitystä, ehkei ole enää ihmistä joka tarvitsee minua. Minun on kuitenkin vain yritettävä, sillä muutoin en pystynyt siihen mihin minun piti pystyä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tyypillien tarina ongelmaperheen historiaa: yksi masentuu ja alistuu, toinen ottaa homman vastuulleen ja sairastuu vahvuuteen ja läheisriippuvuuteen, ja jos olis kolmas voisi olla rikollinen,narkkari ja pyöriä alamaalimoissa.
Et ole itsessäsi sen vanhvempi vaan tuo on vain ollut sinulle sopivin suojautumiskeino silloisessa tilanteessa. Olet ollut jo riitävän hyvä ja uhrannut voimiasi koko perheen hyväksi.
Todellinen vahvuus onkin nyt nöyryys ja ja totuuden tunnustaminen, että olen normaali tavallinen ihminen ja iahn oikeasti hyödyllinen kun tunnustan väsyväni ja tarvitsevani apua. Järjellä tämän tajuat mutta sinun pitää alkaa asennoitua niin, että tunteet eivät saa halluita.
Sinulla on sisimmässä kätkettyä surua ja vihaakin että olet joutunut uhraamaan nuoruutesi ja tavalaan jäänyt paiti nuorelle kuuluvaa huolettomuutta.
Äkkiä ei voi kukaan muuttua ja menee pakka kaikilla sekaisin kun totuttu kävelevä hyväntekeväisyyslaitos lakkaa toimimasta.
Olet älykäs ihminen ja parantuminen on hyvässä mallissa kun itse olet oivaltanut tilnanteesi, väsymyksesi ja ongelmasi.
Toivottavasti sinulla on ymmärtävä puoliso jolle voit nyt alkaa kertomaan menneisyydestä ja sanot että haluat muuttua jotta jaksat siten elään tereempää elämää ja olla oikeasti läsnä.
Uutta asennetta ja tapaa toimia ja päättää pitää pikkuhiljaa opetella. Lepoa ja aikaa olla vain varmaan tarvitset.
Hirveästi toivotan sulle ja läheisillesi voimia! Olen itsekin pohtinut oikeutta onneen. Olen nykyään keski-ikäinen masennuksen takia työelämästä syrjäytynyt koneinsinööri. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä heikkouteni ja "neitimäisyyteni" takia. Niin mua jotkut syyttelee. Mulla on ollut viimeisen vuoden aikana kaksi hoitojaksoa psykiatrisessa sairaalassa ja koen syyllisyyttä siitä, että tuhlaan hoitopaikan tekemättä "mitään". Sairaslomaa mulla on vielä tää kevät, enkä koe olevani kesään mennessä ollenkaan työkuntoinen. Tunnen itseni laiskaksi vastuunpakoilijaksi.