Toivuin masennuksestani, toivuin psykoottisuudestani, ahistuksesta. Siihen ei vaadittu muuta kuin herääminen ja tietoisuuden kasvattaminen.. Henkinen viisastuminen.
Tutustuin psykologian eri osa-alueisiin, lapsuudenajan traumaattisiin kokemuksiin, ja kaikkeen sellaiseen lapsen kehitykseen missä itselläni aikoinaan on mennyt pieleen. Aloin ymmärtää syy ja seuraus suhteita, itseäni- miksi tunnen tässä tilanteessa näin? miten voisin hallita tätä tunnetta? mikä minua voisi auttaa?
ja tällä hetkellä olen ollut vuosia terve, vahva. Muutin koko elämänasenteeni, elämä ei ole niin vaikeaa miltä se näyttää ja tuntuu, SE OLI HARHAA mitä luulin minulta vaadittavan. Ymmärsin ettei minulta vaadittu mitään, itse olin se joka vaati, itse olin se joka huusi "et pysty". Minä huusin itselleni "pysy maassa kapinen koira, sinusta ei ole mihinkään"
Nykyään vaadin itseltäni myös, mutta hyviä asioita. Olen korkeasti koulutettu ja vakituisessa työssä, olen kolmen lapsen äiti. Osaan ottaa rennosti, osaan käyttää huumoria, olen ymmärtänyt elämän merkityksen. Minulla ei koskaan ole kiire, ei stressiä.
Henkinen valaistuminen, avainsana joka aukaisi minun tajuntani. Ymmärsin että oleminen on elämän päätarkoitus, ole mitä haluat, ihan mitä vain.. ja minähän olen :)
Terveisiä Darksoulille
Tutustuin psykologian eri osa-alueisiin, lapsuudenajan traumaattisiin kokemuksiin, ja kaikkeen sellaiseen lapsen kehitykseen missä itselläni aikoinaan on mennyt pieleen. Aloin ymmärtää syy ja seuraus suhteita, itseäni- miksi tunnen tässä tilanteessa näin? miten voisin hallita tätä tunnetta? mikä minua voisi auttaa?
ja tällä hetkellä olen ollut vuosia terve, vahva. Muutin koko elämänasenteeni, elämä ei ole niin vaikeaa miltä se näyttää ja tuntuu, SE OLI HARHAA mitä luulin minulta vaadittavan. Ymmärsin ettei minulta vaadittu mitään, itse olin se joka vaati, itse olin se joka huusi "et pysty". Minä huusin itselleni "pysy maassa kapinen koira, sinusta ei ole mihinkään"
Nykyään vaadin itseltäni myös, mutta hyviä asioita. Olen korkeasti koulutettu ja vakituisessa työssä, olen kolmen lapsen äiti. Osaan ottaa rennosti, osaan käyttää huumoria, olen ymmärtänyt elämän merkityksen. Minulla ei koskaan ole kiire, ei stressiä.
Henkinen valaistuminen, avainsana joka aukaisi minun tajuntani. Ymmärsin että oleminen on elämän päätarkoitus, ole mitä haluat, ihan mitä vain.. ja minähän olen :)
Terveisiä Darksoulille
Vastaukset 9
Vanhimmat
minullakin on kolme lasta, se vasta masentavaa onkin.... koko ajan saa olla komentamassa ja vahtimassa. vaatteet on hukassa läksyt tekemättä.... ei jaksa jatkuvasti huutaa ja raivota. minnekkään ei pääse lähtemään ilman riitaa, lapsilla kestää kaikki niin kauan. ÄRSYTTÄÄ.
minä tiedän kyllä mikä meni lapsuudessa pieleen, miten sen voi korjata, ei lapsuutta voi elää uudelleen? olen masentunut, enkä enää löydä sutä tunnetta, että nauttisin jostain. kaikki on samaa harmaata mössöä.
Minulla on kaksi lasta ja muutama vuosi sitten olin ihan helisemässä. Huomasin, että koko ajan komensin, huusin, olin vihanen. Ja tajusin, että en halua elää tällä tavalla, en halua enkä jaksa tapella koko ajan jostain. Parin vuoden työn se vaati, mutta nyt, kun olen itse hyvin levännyt ja hyvin syönyt ja omat solmuni käsitellyt (vaikka lapsuudessa tapahtui vaikka mitä ja aikuisiälläkin vaikka kirjaksi asti.........), olen paljon mukavampi äiti. Kun sain itselleni tilaa (pään sisälle), pystyn olemaan läsnä paljon enemmän läsnä lapsille, enemmän vanhempi.
Katson tv:stä esim. Jo Frostin Supernanny -ohjelmaa, siinä on paljon hyviä käytäntöjä ja vinkkejä lasten kasvatukseen.
Rutiinit ja säännöt ovat tärkeitä, kun lapset tietävät, mitä heiltä odotetaan (ja kunhan odotukset ovat lapsen kehityksen tasolla), arki sujuu paljon näppärämmin (toki kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta aikuisen tehtävä on pysyä tyynenä, kun lasta tuuli keikuttaa...)..
Ensimmäisenä pitää olla tietoinen omasta käytöksestään vanhempana ja sitten pitää tietää, mihin suuntaan haluaa sitä omaa ohjausta lapsille muuttaa , jotta se lopputulos olisi toivottu. Jos lapset ovat jo nin isoja, että heidän kanssaan voi neuvotella, ilman muuta sitä kannattaa hyödyntää, jo viisivuotias ymmärtää, mikä on sääntö ja mitä tapahtuu, jos sitä rikkoo. Ja lapset tietysti rakastavat palkintoja, he alkavat oikein kukoistaa, kun huomaa kehua niitä pieniä onnistumisia ("olitpa hienosti laittanut kengät kenkätelineelle. Varmaan osaat laittaa yhtä hienosti myös takin naulakkoon.")... Meillä on käytössä "hyvän käytöksen ruksilista", johon saa oman nimensä kohdalle ruksin, kun on tehnyt jotakin sovittua tai sitten voi saada "ekstraruksin", kun keksii oma-aloitteisesti jotain hyvää, esim. auttaa toista. Sitten, kun rukseja on tietty määrä (esim. 10), saa jonkin palkinnon, esim. tarran takinliepeeseen tms. Jossain kohtaa jakelin tarroja joka aamu, jos aamutoimet sujuivat kiukkuamatta. Oli aika ylpeä tarhaikäinen, kun sai tarhantädille kertoa, että "tänään mä söin ja puin reippaasti ja sain tarran!" Ja tietenkin se auttaa myös toista lasta, "jos toi saa tarran, niin kyllä mäkin aion saada, olen VIELÄ kiltimpi kuin tuo..." :)
Ja Ben Furmanin Muksuoppi -kirja on kätevä käsikirja mielestäni myös, miten saada lapsi tekemään jotain toivottua.
Jos et pääse terapiaan purkamaan tunteitasi ja oppimaan uutta asennetta elämään (kuulostaapa ikävältä, mutta niinpä tuo emiliakin sanoi, että asennetta piti muuttaa...), tarjolla on myös kirjoja, joita voit lukea ja niiden pohjalta miettiä omaa suhtautumistasi asioihin. Psykologia on yksi laaja aihealue, sitten on myös muita, esim. Rhonda Byrnen Salaisuus, Wayne Dyerin Pyrkimyksen voima, Neale Donald Walschin Keskusteluja Jumalan kanssa -kirjat... jostain päästä kun saat aloitettua, niin yleensä sitä oppia tulee eteen sitä tahtia, kuin on valmis lukemaan ja töitä tekemään...
Ja yksi keino, joka itseäni tiukimpina aikoina auttoi paljon, tee joka päivä jotakin, edes pientä ihan vain itsellesi. Vaikka lakkaat yhden varpaankynnen ihanalla kynsilakalla tai luet lauseen kirjaa tai laulat laulun tai teet joogavenytyksen tai mitä tahansa, ihan vain itsellesi.
Voimia ja jaksamista sinulle toivotan!
Eikö muuten olekin suorastaan naurettavan yksinkertaista, kun sen tajuaa.... :) Ihanaa nähdä täällä välillä noin positiivista energiaa huokuva teksti! :)
Kiitos, kun kirjoiti!
T. Lumi
on totta että joillakin masennus paranee asennemuutoksella.mutta mitenkä mä selitän mun aivoparoille/välittäjäaineille että mä niitten omistajana vähän huijasin ja leikin kovaa alakuloa.lopetanko kaikki lääkitykseni,ne mistä ollut edes vähän apua?eli nyt nuppi kuntoon hopihopi..
sulla käynyt hyvä onni että olet itse itsesi parantanut vain haluamalla parantua.kuitenkin on hyvä muistaa ettei kaikkien käsikirjoitus elämälle ole samanlainen.
Ihmisestä itsestään on paljon kiinni. Pahimpina masennusaikoina olisin voinut potkaista jokaista, joka sen minulle sanoi, mutta niin se vaan on.... Onnesta on turha puhua, se on kovaa TYÖTÄ.... Henkistä, mutta kovaa silti. Ainakin minulla.
JOKUHAN ne välittäjäaineet on saanut epätasapainoon, mikähän se on mahtanut olla.....?
Itselläni tunne-elämän traumat. Ei siis mikään kemiallinen aine (esim. päihteet). Ja kas, eipä se masennus myöskään lähtenyt, ennenkuin opin käsittelemään ne tunne-elämän asiat ja ennenkaikkea asennoitumaan uudelleen. Lääkkeet siis eivät auttaneet minua. Minulla ei ole miljoonaa tilillä (ainakaan vielä ei ole onnistanut lotossa), mutta minulla on paljon asioita, joista voin olla kiitollinen. On ihan oma valintani, keskitynkö siihen kaikkeen, mikä minun elämässäni on huonosti, vai keskitynkö siihen, mikä on hyvin. Hyvien asioiden ajatteleminen antaa aivoillekin sitä dopamiinilisää (vai mikähän se aine oli...) ja pikkuhiljaa alkaa myös tuntua paremmalta. Ei se mikään nopea tie ole, mutta sitkeästi ja määrätietoisesti nimenomaan sitä uutta asennetta noudattamalla voi sitä ajatusmaailmaa muuttaa. Ja onhan tutkittu ja todistettu, että aivot pystyvät rakentamaan uusia hermoratoja, tai mitä ne nyt oli, siihen menee aikaaa, mutta se onnistuu kyllä. Ne synapsit ja neuronit ja mitä kaikkia siellä nyt olikaan, järjestäytyvät uudelleen. Minua ei kiinnosta niin tuo neurologinen puoli, kun ymmärrän paremmin sen henkisen kehityksen kautta, mutta käsi kädessä menevät.
Miten muuten monet monet esimerkiksi onnettomuuksissa invalidisoituneet voivat olla tyytyväisiä elämäänsä, kuin asennetta muuttamalla? Jos jää siihen, että minulla oli jalat ja nyt ei ole, elämäni on pilalla, niin onhan se pilalla.... Suru- ja toipumisaika tietysti pitää käydä läpi, mutta sitten voi asennoitua uudelleen, elämään täyttä elämää pyörätuolissa tai jopa proteeseilla. Se on erilaista, mutta kuka pystyy määrittelemään, kumpi on parempaa tai huonompaa elämää?
Ja taas heitän tähän ne Rhonda Byrnen kirjat ja Wayne Dyerin kirjat sekä Viktor Franklin tuotannon. Ovatko ne kymmenet miljoonat ihmiset, jotka näitä ympäri maailmaa lukevat, väärässä? Oletko sinä niin täysin uniikki maailmassa, että kukaan ei voi keksiä mitään, mikä auttaisi? En tahdo tällä nyt ärsyttää, enkä haastaa riitaa vaan haluan haastaa ajattelemaan vähän laajemmasta näkökulmasta.
Jospa olisi tieteellisesti todistettu, että ihminen pystyy parantamaan itse itsensä, ihan kuka tahansa pystyy? Ihmisen kehohan on ihan uskomaton laitos, esimerkiksi haava korjaantuu ihan itsestään (syvä haava voidaan tietysti ommella, mutta KEHO on kuitenkin se, joka sen kuroo umpeen). Uskon, että myös sielun/tunne-elämän haavat voi korjata ihan itse, mutta koska lääketeollisuuden täytyy saada siivunsa, tälle henkiselle alalle ei riitä tutkimusmäärärahoja.... Paitsi, että ajatuksen voimahan on jo todistettu (apina liikutti ajatuksen voimalla jotakin polkupyörää, vai mikä se oli, maailman toisella puolella), eli jos jotakin esinettä voi liikuttaa pelkästään ajatelemalla, miksei sitten oman kehonsa sisällä olevia soluja?
Mansennuksen syitä on monia. Hyvä että apu löytyy. Ei fyysisiäkään sairauksia voida parantaa yhdellä keinolla.
Elämä on harhaa 3D-matriisin keskellä vielä toistaiseksi. Energiat kuitenkin kulkevat lävitsemme joka päivä ja muutos on luvassa.
itse olen vähän kriittinen tästä Jo Frostin Supernanny -ohjelman opeista välillä tuntuu että lapsia opetetaan kuin koiria eli ehdollistamalla he saavat rakkautta vain tekemällä jotain oikein. ja päivä on rutiineja ja listoja täynnä minne on unohdettu luova aika itse ainakaan en olisi lapsena tykännyt että vanhemmat ovat määränneet jokaista tekemistäni puolentunnin tarkkuudella! tässä on jotenkin mielestäni unohdettu täysin se äidin ja lapsen välinen aito pyyteetön rakkaus kehutaan ja nauretaan tekonaurua kun lapsitekee jotain hyvää mistä lapsi ooppii aitoa rakkautta jos ei sitä kotona opi. tuloksena on ihmis robotteja joilla ei ole omaa päätäntä valtaa eikä mielipiteitä asioihin. mielestäni lasten kuuluukin vähän kiukutella ja olla omaa tempperamenttia sallituissa rajoissa tietenkin. rajat tulee olla ja lasten täytyy tietää mitä heiltä halutaan mutta myö tietää ja tuntea että heitä myös rakastetaan täydestä sydämmestä vaikka mitä tapahtuisi