Olen 35v mies ja minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelko kohta parikymmentä vuotta. Tällä hetkellä tilanne on se, että minulla ei ole pahemmin ystäviä eikä ketään muutakaan kenelle puhua, olen työtön ja suurimman osan ajasta olen masentunut.
Olen tehnyt erilaisia pätkätöitä, eikä minulla ei ole kunnnon koulutusta. Työttömänä ja yksinäisenä tämä elämä käy turhankin raskaaksi, mutta en myöskään viihdy missään työssäkään, kun ei voi tehdä työtä mistä nauttisi. Voi olla että pelko on rajoittanut mielikuvitustani ja ajatteluanikin, koska en keksi millään työtä mitä edes haluaisin tehdä. Tääs iässä on nöyryyttävää olla se sama juoksupoika, mikä olen työssäni joutunut aina olemaan. Eikä minulla ole enää motivaatiota tai edes uskallusta mennä mihinkään kouluun enää. Jos keksisin jonkun unelma-alan niin sitten ehkä, mutta muodollisuuden vuoksi en jaksa enää kestää sitä suunnatonta stressiä, minkä koulunkäynti aiheuttaa. Työpaikoillakin joutuu usein ikäviin tilanteisiin. Kaikki palaverit, kokoukset ja muut tilanteet missä saattaa joutua esille ovat ikäviä. Ja näitä tulee stressattua usein pitkään etukäteen ja tavallinen työkin on välillä uuvuttavaa pidemmän päälle. Muita stressaavia tilanteita ovat haastattelut, treffit, elokuvissa käyminen jne.
Tuntuu siltä että elän elämää vain yhden kolmasosan, yhden kolmasosan välttelen tilanteita ja yhden kolmasosan pelkään kaikkea. En edes pysty kuvittelemaan miten ihmiset voivat rennosti vain tehdä niitä asioita mitä haluavatkin. Itselleni tavallinen arki on pelkkää ponnistelua, jos ei pelkojen takia niin elämäntilanteeni aiheuttaman masennuksen takia.
Suurin osa tuntemistani ihmisistä pitää minua luultavasti laiskana ja saamattomana, kun en ole edennyt elämässäni mihinkään. Tuntuu että tämän takia olen arvoton ystävienikin silmissä. Nykymaailmassa ihminen on sitä mitä tekee työkseen. Elämässäni ei ole enää mitään määränpäätä ja vielä vähemmän siinä on sisältöä. Taloudellinen tilanteeni on heikko ja mitään omistusasuntoa tai perhettä en tule ikinä saamaan. Ainoa syy elää on se etten uskalla lopettaa elämääni. Aika ironista, ettei uskalla elää eikä kuolla. Elän aika terveellisesti ja on suoranainen ihme että jaksan kuntosalillakin käydä suhteellisen säännöllisesti. Mitään masennuslääkkeitä en voi syödä sivuoireiden takia, kokeiltu on varmaan kaikki merkit. Propral antaa hieman turvaa pahimpiin tilanteisiin.
Olen tehnyt erilaisia pätkätöitä, eikä minulla ei ole kunnnon koulutusta. Työttömänä ja yksinäisenä tämä elämä käy turhankin raskaaksi, mutta en myöskään viihdy missään työssäkään, kun ei voi tehdä työtä mistä nauttisi. Voi olla että pelko on rajoittanut mielikuvitustani ja ajatteluanikin, koska en keksi millään työtä mitä edes haluaisin tehdä. Tääs iässä on nöyryyttävää olla se sama juoksupoika, mikä olen työssäni joutunut aina olemaan. Eikä minulla ole enää motivaatiota tai edes uskallusta mennä mihinkään kouluun enää. Jos keksisin jonkun unelma-alan niin sitten ehkä, mutta muodollisuuden vuoksi en jaksa enää kestää sitä suunnatonta stressiä, minkä koulunkäynti aiheuttaa. Työpaikoillakin joutuu usein ikäviin tilanteisiin. Kaikki palaverit, kokoukset ja muut tilanteet missä saattaa joutua esille ovat ikäviä. Ja näitä tulee stressattua usein pitkään etukäteen ja tavallinen työkin on välillä uuvuttavaa pidemmän päälle. Muita stressaavia tilanteita ovat haastattelut, treffit, elokuvissa käyminen jne.
Tuntuu siltä että elän elämää vain yhden kolmasosan, yhden kolmasosan välttelen tilanteita ja yhden kolmasosan pelkään kaikkea. En edes pysty kuvittelemaan miten ihmiset voivat rennosti vain tehdä niitä asioita mitä haluavatkin. Itselleni tavallinen arki on pelkkää ponnistelua, jos ei pelkojen takia niin elämäntilanteeni aiheuttaman masennuksen takia.
Suurin osa tuntemistani ihmisistä pitää minua luultavasti laiskana ja saamattomana, kun en ole edennyt elämässäni mihinkään. Tuntuu että tämän takia olen arvoton ystävienikin silmissä. Nykymaailmassa ihminen on sitä mitä tekee työkseen. Elämässäni ei ole enää mitään määränpäätä ja vielä vähemmän siinä on sisältöä. Taloudellinen tilanteeni on heikko ja mitään omistusasuntoa tai perhettä en tule ikinä saamaan. Ainoa syy elää on se etten uskalla lopettaa elämääni. Aika ironista, ettei uskalla elää eikä kuolla. Elän aika terveellisesti ja on suoranainen ihme että jaksan kuntosalillakin käydä suhteellisen säännöllisesti. Mitään masennuslääkkeitä en voi syödä sivuoireiden takia, kokeiltu on varmaan kaikki merkit. Propral antaa hieman turvaa pahimpiin tilanteisiin.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Aivan kuin minun elämä. Olen tosin 11-vuotta sinua nuorempi mies. Näen kuitenkin itseni samassa tilanteessa vielä 10 vuoden kuluttuakin ja mahdollisesti tulen kärsimään tästä ongelmasta koko loppuelämäni.
Olen monta kertaa itsekin miettinyt sitä että miten voi olla niin ettei uskalla elää mutta ei myöskään uskalla päättää elämäänsä. Vaikea sanoa mikä siinä kuolemassakin pelottaa. Varmaankin asia on niin että olen ajatellut josko asiat tästä vielä muuttuis parempaan suuntaan enkä ole sen takia uskaltanut tehdä mitään lopullista ratkaisua. Se taitaa kuitenkin olla turha toive että nämä ongelmat helpottais kun tämä tilanne on jatkunut jo vuosia ja mennyt oikeastaan vain pahemmaksi.
Sosiaalisten tilanteiden pelko luokitellaan tietääkseni lieviin mielenterveyden häiriöihin, vaikka se useissa tapauksissa vaikuttaa elämään enemmän kuin skitsofrenia. Skitsofreenikko kun pystyy elämään suht. normaalisti jos lääkitys on kohdallaan, mutta sosiaalifoobikolla tuppaa kaikki menemään pieleen. Ja traagisinta on että moni ei saa koskaan mitään diagnoosia, vaan sairauden oireita luullaan luonteenpiirteiksi. Tämä sairaus tuhoaa ihmisiä hiljaisesti ja salassa.
Olet täysin oikeassa. Olen myös itse käynyt kymmenen vuoden ajan terapiassa sosiaalipelkojen vuoksi. Sen verran on terapia auttanut että pystyn jonkin verran olemaan toisen ihmisen kanssa ulkosalla, mutta tämäkin vain silloin kun se toinen on kuntoutustyöntekijä. Tavallisten ihmisten kanssa se epävarmuus heidän toiminnastaan olisi aivan liian raskasta kestää.
Haluaisin itsekin olla sosiaalinen ja spontaanisti keksiä kaikkea tekemistä tuosta vaan kun olen ulkona, mutta kun ei niin ei. Esimerkiksi pelkkä kahvilassa istuminen ja kahvin nauttiminen yksistään muita ihmisiä katsellen olisi aivan upea kokemus jos siihen pystyisi, mutta siihen en kykene. Ja haluaisin opiskella ammatin, mutta kun en pysty siihen että pitäisi kohdata opettaja tai muut oppilaat, tai myöhemmin se että pitäisi työpaikalla kohdata pomo ja muut työntekijät.
Toisinsanoen, minä elän 99% elämästäni neljän seinän sisällä ja en avaa ovea kuin niille ystäville tai tutuille jotka ovat ilmoittaneet tulevansa, sekä postimiehelle jos jokin paketti ei mahdu postiluukusta sisään.
Olen suoraan sanottuna kateellinen niille masentuneille tai esimerkiksi skitsofreenikoille jotka pystyvät toimimaan sairaudestaan huolimatta.
Ihmettelen siis itsekin että miksi tätä pidetään lievänä mielenterveyden häiriönä, ikäänkuin sanottaisiin meille että "kaikkihan pelkää vähän joskus" Minulla on kyllä yksi mahdollinen selittävä tekijä mutta tiedä sitten kuinka hyvin se pitää paikkaansa. Ehkäpä selittävänä tekijänä on se että terapiaan hakeutuu vain sellaisia ihmisiä jotka tulevat jonkin verran sosiaalisissa tilanteissa toimeen ja jännittävät esimerkiksi vain esiintymisiä. Nuo henkilöthän kärsivät vain lievästi kun pystyvät esimerkiksi itse hakemaan apua.
Sellaisille auttaa varmasti lääkitys ja puhuminen, mutta entäs sitten meikäläiset joihin ei tehoa mikään? Siitä huolimatta meitäkin pidetään vain lievästi häiriintyneinä vaikka emme pysty edes ulkona liikkumaan ilman apua :D
Toisin kuin esiintymispelkoiset, minä en esimerkiksi mennyt itse hakemaan apua koska en olisi siihen pystynyt koskaan. Apua minulle haki perhe kun en enää pitänyt heihin mitään yhteyttä enkä vastannut puhelimeen tai ovikellon soittoihin. Lääläri tuli psykologin kanssa asuntooni ja seuraavat kaksi vuotta hän kävi viikottain asunnollani ja yritimme saada tästä pelosta otetta. Sitten pääsin käymään itse psykiatrian polilla, mutta sekin oli melkoisen tuskan takana.
Se joka väittää tätä lieväksi häiriöksi, niin esimerkiksi omalla kohdalla, edes helvetillinen nälkä kun ruoka oli loppunut ei saanut ajetuksi ulkoilmaan, vaan kärsin neljän seinän sisällä ja join nälkääni vettä sekä mehua että olisin selvinnyt ne muutamat viikot hengissä. Ilman perhettä olisin varmasti kuollut nälkään ja vain sen vuoksi etten ulos voinut mennä, puhumattakaan että olisin voinut käydä kaupassa!
Paskamaisinta tässä on se että itse tietää tasan tarkkaan kuinka sairas on. Jos pää olisikin täysin pipi niin kaikki olisi helpompaa kun ei tajuaisi mistään mitään. Tämä sairaus on samanlainen kuin tilanne ettei olisi käsiä eikä jalkoja ja kielikin olisi vedetty irti. Haluaisi liikkua, mutta ilman apua ei siihen pysty.
Edes pahimmalle vihamiehellenikään tätä kohtaloa en toivo.
Minulla ei ole yhtä paha tämä sairaus kuin sinulla, mutta uskon ymmärtäväni osittain miltä tuommoinen tuntuu, kun ei minnekään voi mennä. Tiedän ainakin miltä tuntuu pelätä ihmisiä.
Tuo vähättely on ärsyttävää todellakin. Sos.fobia on ihmisten mielestä varmaan lievä ongelma, koska normaalitkin ihmiset voivat jännittää joissain tilanteissa. Eli lievät oireet ovat hyvinkin normaaleja. Normaali ihminen ei kuitenkaan kuule ääniä omassa päässään vähäisimmissäkään määrissä, joten raja skitsofreenisen ja terveen välille on helppo vetää. Sos.til.pelon raja menee varmaan siinä, että rajoittaako se elämää.
Suurin fantasiani olisi asettaa kaikki tämän pelon vähättelijät yhdeksi päiväksi omaan asemaani. Sitten minä tekisin heille listan mitä heidän tulisi tehdä sen päivän aikana. Puolet tästä porukasta varmaan makaisi päivän loputtua junaraiteilla. Kyllä, olen "hieman" katkera ihmisille.
cchgghc
Olen ollut myös kotini vanki. Minua rentoutti erään pelottoman ihmisen seura joka ei edes tajunnut että ujoja on olemassakaan, noh hänellä oli aivosairaus joka teki hänestä vähän erilaisen. Mutta pikkuhiljaa tajusin että maailman voi nähdä toisin. Eikä menetä mitään.
Mulla on yhä stp mutta jotenkin pärjäilen päivän kerrallaan.
Moi.
Mä haluaisin tietää mistä sinä ja muut samasta kärsivät olette oppineet että ihmisiä pitää pelätä? Minulle isä, äiti ja sisarukset olivat lapsena aika ahdistavia.
Joo, olisin enemmin vaikka skitsofreenikko ja täysin sekaisin päästäni kuin kärsisin tästä. Pääasia että pystyisin tekemään elämässäni edes jotain. Masentaa kun ei voi olla kuin kotinsa vankina suurimman osan ajasta ja ajatella kurjaa tulevaisuuttaan. Hemotkin on jatkuvasti kireellä tämän ongelman takia.
Muilla hulluilla on se etu, että he eivät niin välitä muiden mielipiteistä, kun me taas olemme äärimmäisen itsekriittisiä. Joku Touretten syndroomaa sairastava voi olla varmaan ihan onnellinen, jos ei muiden ihmettelevät katseet hetkauta. Sosiaalifoobikot ovat ympäristön kannalta harmittomia, mutta itse pelkääjälle se on äärimmäisen tuskallista. Pahimpina pelon hetkinä sitä vaihtaisi sen pelon jopa voimakkaaseen fyysiseen kipuun. Jos joku antaisi kaksi vaihtoehtoa - pitää esitelmä suurelle yleisölle tai menettää oikean käden etusormi, niin joutuisin harkitsemaan asiaa pitkään. Saattaa olla, että luopuisin jopa sormestani.
Minullakin oli nuorempana aivan mahdoton sosiaalisten tilanteiden pelko päällä. Pahimpaan aikaan söin valria nimistä reseptitöntä lääkettä apteekista. Eräänä aamuna heräsin kasvot tunnottomina. En enää uskaltanut niitä ottaa.
Kassajonot kaupoissa olivat piinaavia. Jos joku meni pieleen, sain pahan paniikkikohtauksen, tuntui että kaikki tuijottavat. Ajan oloon sosiaaliset jännitykset ovat lientyneet siedettäviksi.
Tuo olis kyllä todella paha päätös kohdatakko ennemmin sosiaalisesti haastava tilanne vai luopuakko siitä sormesta.
Mistä päin Suomea olet sinä aloittaja? Täällä on aivan kaltaisesi tapaus pohjoisesta. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Kyllä mieki oisin mielelläni skitsofreenikko kuin tälläinen jatkuvasti itseä arvosteleva, huono itsetuntuoinen pelkuri. Nykyään tuntuu että puhekykykin alkaa jo mennä, jotenki pelkää omaa ääntään, ja sosiaaliset tilanteet ovat äärimmäisen ahdistavia. Ei keksi mitään sanottavaa, ja jos nipin napin keksii niin unohtaa kesken lauseen mitä oli sanomassa, sanat menee hukkaan. Koko ajan jonkulainen paine päässä, jatkuva itsekriittisyys. Itse olen 30vuotias, oon kyllä työelämässä ja yritän päivä päivältä kestää. Kokoukset, palaverit, ym. on yhtä tuskaa, koko ajan miettii "mitä jos multa kysytään jotain" koko ajan on huomio itsessä, ei osaa ottaa kantaa mihinkään, ei pysty esittään mielipiteitä, kun koko ajan jännittää. Työkavereita kun näkee aamulla pukuhuoneessa ja työpäivän lopussa, niin sitä vaan seuraa sivussa kun muut vaan juttelee ja heittää rentoa läppää. Itse vaan on tuppisuuna, typerä hymy kasvoilla kun ei muuten osaa ilmaista itseään. Pystyn kyllä kaupassa käymään ja muutenki harrastaan asioita ja sillei nauttiin elämästä, mutta mitään keskustelukumppania musta on vaikea saada. Mun on muutenki vaikea ylläpitää ihmissuhteita. Lohduttavaa kuulla että meitä samankaltaisia on kuiten olemassa, vaikka eihän tätä toivo kenellekkään.
Onneksi on edes lääkkeitä esim. ssri, propral jne, joilla voi kikkailla selviytyäkseen. Sitä on vain niin väsynyt kaikkeen jännittämiseen ja fobioihin joista aina seuraa samat jutut syvenevä ahdistus ja masennus. Helpompaa olis kun pääsis sairaseläkkeelle, mutta ei ole sellaista joka kuuntelee ja ymmärtää ja tekee oikean diagnoosin avuksi. Yleensä ammattiauttajat ei itse ole kohdanneet oikeaa fobiaa tai masennusta.
Et ole ainoa ongelmiesi kanssa, itse kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta yläaste ikäisestä asti ja viime kuukausina asiat kääntynyt vain pahempaan suuntaan.
Jo koti oven aukaisu aiheuttaa paniikkia, kädet tärisee, pahoinvointia sekä suunnatonta ahdistusta tulevasta...
Masennuslääkkeitä olen syönyt parin kuukauden ajan mutta en tunne saavani niistä tarvittavaa hyötyä, kenties lääkkeen vaihto edessä?
On tämäkin elämää...
M27
Toisaalta miksi pitäisis saavuttaa, jos jonkun asian saavuttaa, niin alkaako silloin taas saavuttaa jotain muuta, mikään ei riitä? Kuitenki samassa tilassa me kaikki ollaan silloinku loppu tulee, ei saavutuksilla ole silloin mitään merkitystä. Mulla ainaki ahdistaisi jos olisin noin valmiiksi ohjelmoitu paketti kuin tuo edellä mainitsemasi nuori maisteriopiskelija. Ois aika masentavaa jos pitäisi elää jonkun laskukaavan mukaan että tietyn ikäisenä pitäisi olla tietyt asiat saavutettu ja hankittu. Vaikka olen itsekkin jo 30, en mie ole saavuttanut mitään noista, ei ole omistusasuntoa, vaimoa, lapsia, uraa. En kyllä juurikin haaveile tuollaisista asioista. Ainoa muutos minkä haluasin tähän elämään on että pääsisin tästä sos.fobiasta eroon.
Minullakin on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja toisinaan se menee niin pahaksi etten uskalla mennä edes ulos (vaikka se on juuri se millä tästä päästään yli).
Pari vuotta sitten luulin että olin päässyt paranemaan hyvin kunnes masennuin taas stressin, epäonnistumisen (vaadin itseltäni paljon) ja ihmisten ilkeyden takia, ja aloin välttelemään ns. elämää. Nyt asiat ovat menneet niin pahaksi, etten enää pidä yhteyttä ihmisiin vaikka haluaisin. Olen kuitenkin päättänyt että pääsen tästä vielä ylitse ja korjaan itseni. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Jos teet työtä joka tuntuu aliarvostetulta on muistettava ettei työsi määrittele sinua ihmisenä. Teet työtä maksaaksesi laskusi ja tekemällä jotain yhteiskunnan hyväksi. :) Ja mitä sitten vaikket olisikaan se, joka saa korkeinta palkkaa? Olet silti osa yritystä ja sinulla on osasi yrityksessä.
Olen pian 26v nainen ja kärsinyt tästä nuoresta pitäen. Tuntuu, että kok elämä on mennyt ohi ja olen ollut sivustaseuraaja. Koen epäonnistuneeni kaikessa, koulutuksen hankinnassa (kaikki on jäänyt kesken), suhteissa, elämässä, kaikessa. Käyn kyllä töissä ja olen jämähtänyt surkeapalkkaiseen paskaduuniin pelkojeni takia. Olen niin kyllästynyt. Kesä on pahinta aikaa. Ihmiset kulkevat ulkona iloisina, tekevät asioita. Olen pelkkä NOLLA. Miten voi joka päivä jaksaa samaa paskaa, ahdistun aina kun lähden ovesta ulos toivoen ettei ketään kävele vastaan. Joka päivä, vuodesta toiseen. Masennuslääkkeistä oli apua, mutta hiljalleen lopetuksen jälkeen kaikki on palannut samoille raiteille. En haluaisi syödä koko elämääni lääkkeitä joilla on sellaisia sivuvaikutuksia.
Pitäisikö tätä jaksaa vielä vuosikymmeniä? EN JAKSA.
Olen 24-vuotias mies jolla on täysin samat fiilikset paitsi että en käy edes töissä. Mitä olen tehnyt ansaitakseni näin huonon elämän? Jään kaikista elämän hyvistä asioista paitsi ja olen lähes varma ettei tähän ongelmaan ole olemassa parannuskeinoa.
Mulle on kyllä sanottu että paranen kunhan vain itse jaksan uskoa siihen mutta eipä asia taida olla niinkään. Olen kyllä yrittänyt ajatella myönteisesti mutta ei se oikein tässä tilanteessa ole mahdollista. Lääkkeitä en pidä minään ratkaisuna. On kyllä raskasta katsoa sivusta kuin monet muut ihmiset on onnellisia.
En ole ehkä kovin paha tapaus, vaikka aikaisemmin olin vähällä jättää opiskelut kesken sosiaalisen ahdistuksen takia ja koska tuntui, että en voisi ikinä pärjätä työelämässä, jossa joutuisin olemaan tekemisissä monien ihmisten kanssa ja minua arvosteltaisiin jne. Mutta toisaalta en kestänyt ajatusta siitäkään, että koko loppuelämä olisi pilalla, enkä voisi tehdä mitään muuta kuin elää toisten avun varassa ja istua yksin kotona.
Tällä hetkellä olen siinä tilanteessa, että pahimmat vaikeudet alkavat olla takana päin. Minulla ainakin ensimmäinen askel kohti parempaa oli tajuta se, että en pelkää varsinaisesti niitä sosiaalisia tilanteita vaan sitä ahdistuksen tunnetta, mikä niistä seuraa. Ymmärsin siis, että siinä itse tilanteessa ei ole mitään sellaista pahaa asiaa, mitä minulle voisi tapahtua, muuta kuin se ahdistuksen tunne. Sen kanssa on tietysti todella vaikea elää, eikä kukaan jaksa sellaista ahdistusta päivästä toiseen, joten on helpompi pysyä kotona, mutta jos haluaa parantua niin se muutos on lähdettävä itsestä. Kuten olette varmaan huomanneet, niin kukaan ei oikein tässä tilanteessa auta, joten jos haluaa selvitä on itse altistettava itsensä niille tilanteille vaikka väkisin. Ajatus siitä, että se ahdistus ei kuitenkaan tapa, vaikka olisi kuinka paha, ehkä helpottaa tilanteen purkamista. Sen jälkeen, kun pari kertaa onnistuneesti on selvinnyt jostain tilanteesta ja huomannut, että vaikka se ahdistus on edelleen olemassa, niin selvisin silti, niin se antaa voimia jatkaa eteen päin ja lopulta sitä alkaa huomaamaan, että ne sosiaaliset tilanteet ei olekaan niin ikäviä.
Mutta pitää hyväksyä myös se, että aina ei jaksa ja epäonnistumisia tulee. Toisaalta sekin pitää muistaa, että elämä ei ole täydellistä kellään, vaikka olisi sosiaalisesti kuinka kykenevä ihminen. Monet sosiaalisilta vaikuttavat ihmiset kohtaavat ihan samanlaisia ongelmia, kuten väärinymmärryksiä yms. muiden ihmisten kanssa, joten tietynlaiseen ahdistukseen ja ongelmiin törmää aina jossain vaiheessa, vaikka muuten pärjäisi hyvin, ja se pitää hyväksyä.
Jos joku olisi kirjoittanut tämän saman tekstin 5 vuotta sitten ja olisin itse lukenut sitä, niin en olisi uskonut hetkeäkään, että itse pystyisin vain päättämään, että nyt lakkaan ahdistumasta ja altistan itseni sosiaalisille tilanteille, koska olo oli todella epätoivoinen. Mutta jos aikoo elämänsä elää jotenkin järkevästi, niin on pakko yrittää askel kerrallaan, koska hetkessä se ei tapahdu. Ja jos jatkuvasti vakuuttaa itselleen, että ei musta ole siihen ja olen epäonnistunut jne. niin se ei ainakaan onnistu. Pitää ymmärtää, että se ahdistus ei ole oma vika, mutta myös se, että siitä ei pääse eroon ellei itsellä riitä tahtoa sen ongelman päihittämiseen. Itsesäälissä vellominen ei auta. Ja pitää myös muistaa se, että paskoja ihmisiä on tulee aina vastaan, joten ne pitää vaan jättää omaan arvoonsa ja yrittää pitää kiinni hyvistä ihmisistä, jos sellaisia tapaa.
Olen ollut jo monta vuotta niin epätoivoisessa tilanteessa tämän ahdistuksen suhteen etten sen takia jaksa uskoa että tilanteille altistaminen auttais minua. Voihan se olla että auttaiskin mutta se on kyllä todella raskasta silloin kun ahdistus on pahinta mahdollista ja jatkuvaa.
Olen tehnyt jo muutama vuosi sitten sen päätöksen etten edes yritä mennä opiskelu ja työelämään. Ajattelin silloin ja ajattelen edelleen ettei minusta ole sellaiseen kun ahdistun kaikesta. Moni voisi sanoa että päätin sitten luovuttaa ja niinkai asia sitten myös on kun realistisesti katsoo tilannetta. En vain yksinkertaisesti jaksanut enää enkä jaksa edelleenkään.
Helpottavaa lukea että muillakin on samaa ahdistusta kuin itsellä vaikka tietenkin kauheaa miten monilla on pelkoa ja hankalaa elää. Olin työttömänä yli vuoden ja se oli ihanaa kun sai olla kotona. Nyt olen juuri aloittanut uuden työn ja ihan mahdoton ahdistus alkoi. Kädet tärisee ja on ihan pönttö olo, hyvä kun oman nimensä muistaa, äänikin on erilainen . Kukaan työkavereista ei uskoisi minkälaisia fobioita päässäni on, jostain ihmeen syystä menen töihin reippaana ja yritän hieman jutustella vieraiden ihmisten kanssa. Kotona olen masentunut, itken jatkuvasti, olen varma että mistään ei tule mitään. Minulla on myös mennyt elämä tavallaan ohitse, katselen sivusta muiden ihmisten elämää mutta en uskalla olla vapautuneesti. En voisi kuvitellakkaan aloittavani vaikka jotain kansalaisopiston kurssia missä pitäisi rentoutuneesti olla muiden ihmisten seurassa. Ruokakauppaan menen yksin mutta vaikkapa kahvilaan en yleensä lähde edes mieheni seurassa. Harmittaa kun elämä on niin rajoitettua vaikka "vika" on vain omassa päässä. Voimia kaikille, yksikin pieni askel vie eteenpäin !
No sinulla on sentään puoliso ja kykenet ahdistuksestasi huolimatta käymään töissä. Minun on turha haaveilla seurustelukumppanista tai töissä käymisestä.
miksi sinulla ei voisi olla kumppania,tai töitä.Minäkin olen joskus ajatellut samoin mutta olen ollut väärässä.Koko ikäni(tälläkin hetkellä)taistelen omaa itseäni vastaan,tapaan haukkua itseni surkeaksi,en voi ymmärtää miksi rakas kumppanini haluaa olla kanssani,miksi olen riittämätön,olenko oikesti vai kuvittelenko?Työt aloitan aina innolla,kunnes ne ahdistaa ja joudun lopettamaan ne,mutta aloitan aina vain uudestaan koska olen niin sitkeä sissi että en anna periksi!Joskus tekisi mieli luovuttaa,se olisi helppoa,mutta halu saavuttaa onni on suurempi.Tsemppiä!
Kaikki sympatiat teille joilla on sos.fobia, mutta minulla on skitsoaffektiivinenhäiriö, aiemmin skitsofreniadiagnoosi ja sos.fobia.
Jos teidän osan mielestä olisi kivempi olla skitsofreenikko ja kuunnella tv:stä, radiosta ja netistä itseänne koskevia tappouhkauksia joita vielä äänet vahvistaisivat, kehoituksia tappaa itsenne, niin siitä on "iloinen" maalmasta "nauttiva" hullu kaukana.
Tai naapurit, jopa naapurin koira lukee ajatuksia ja haukkuu siksi....
Siihen sitten päälle se ihmispelko vielä, niin ei ole elämä aina niin hääppöstä.
En olisi itse kade esim. kaksuuntasesta kärsivälle, vaikka se olisi taas astetta lievempi, mutta varmasti omat kärsimyksensä aiheuttava.
Lisäksi vielä, että lääkkeet eivät välttämättä vie kaikkia oireita stressikautena pois ja vielä niiden painoa nostava vaikutus, väsymys ja erilaiset kuolan valumiset.
Toivon ettei kellään teistä tule skitsofreniaa, koska se on juuri sitä mitä en toivoisi kellekään :(
Minäkin onnistuin luultavasti pilaamaan taas kaikki mahdollisuuteni pelon ja ahdistuksen takia. En kuitenkaan halua puhua siitä enempää. Nyt olen taas todella masentunut. On taas sellainen olo että vois päättää elämänsä.
Olen paininut näiden samojen asioiden kanssa...puolison näkökulmasta. On todella tuskaista ja turhauttavaa, kun kaikkea pelkäävä kumppani aiheuttaa omilla peloillaan valtaosan niistä vaikeuksista, mitä eteen tulee. Olen tsempannut, tukenut, herätellyt, itkenyt ja vaikka mitä, mutta tuntuu ettei mikään oikein auta. Pitäisi vain hyväksyä, että toinen pelkää elämän normaaleja asioita, samalla kun itse innolla elää elämää päivä kerrallaan. Ymmärrän, ettei vika ole hänessä..hän on vain elämän kolhima ja kai siinä sitten on geeneissäkin jotain.
Olen sitä mieltä, että vaikka rakkaus ja ymmärrys pelastavat paljon, ne eivät yksinään riitä jos on tarpeeksi paha ongelma. Myöskään terapia ei yksinään riitä, koska ihminen tarvitsee rakkautta ja ymmärrystä. Sitten voi kysyä itseltään, miten voi niitä saada, jos sulkee elämän pois itseltään. Toivon, että kaikki peloista kärsivät vapautuisivat kahleistaan ja heräisivät jonain aamuna tuntien huojennusta ja intoa elää tämäkin kallisarvoinen päivä elämässä. Kun siinä fiiliksessä herää, mikä tahansa elämässä on mahdollista.
"Toivon, että kaikki peloista kärsivät vapautuisivat kahleistaan ja heräisivät jonain aamuna tuntien huojennusta ja intoa elää tämäkin kallisarvoinen päivä elämässä."
Sitä ihmettä ei valitettavasti taida koskaan tapahtua. Ei ainakaan itsestään.