Kun aina puhutaan, että itsemurha on väärin mahdollisia omaisia ja ystäviä tms. kohtaan, niin eikö olisi loogista, että ihmiset jotka sinusta todella välittävät, haluaisivat parastasi tai kunnioittaisivat suurinta toivettasi, joka joissain tapauksessa on kuolema (elämän kärsimysten lopettaminen)? Vertaisin tätä lähinnä "letkujen irti vetämiseen", kun elämä ei ole enää elämisen arvoista.
Eikö se ole ihan helvetin itsekästä vaatia jotakuta elämään kärsimystensä täyttämää elämää vain sen vuoksi, ettei joudu kokemaan luopumisen tuskaa? Olisi varmasti myös itselleni kova shokki, jos esim. joku sisaruksistani päätyisi itsemurhaan, mutta toisaalta jos tietäisin ihmisen eniten viime vuosien elämässään toivoneen kuolemaa ja olisin nähnyt kaiken sen ahdingon - tai siis sen pienen osan siitä, minkä ulkopuolisen silmin voi nähdä - jota vastaan hän on yrittänyt tuloksetta taistella, miksi en antaisi hyväksyntääni ratkaisulle?
Eikö se ole ihan helvetin itsekästä vaatia jotakuta elämään kärsimystensä täyttämää elämää vain sen vuoksi, ettei joudu kokemaan luopumisen tuskaa? Olisi varmasti myös itselleni kova shokki, jos esim. joku sisaruksistani päätyisi itsemurhaan, mutta toisaalta jos tietäisin ihmisen eniten viime vuosien elämässään toivoneen kuolemaa ja olisin nähnyt kaiken sen ahdingon - tai siis sen pienen osan siitä, minkä ulkopuolisen silmin voi nähdä - jota vastaan hän on yrittänyt tuloksetta taistella, miksi en antaisi hyväksyntääni ratkaisulle?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Se on helvetin itsekästä. Mutta olen ajatellut joskus, että jos olisinkin yhtäkkiä neliraajahalvaantunut, niin mitä siinä tilanteessa voi tehdä? En todellakaan haluaisi elää sellaisena, mutta tasantarkkaan kukaan ei auttaisi minua pääsemään siitä tilanteesta pois, enkä voisi tehdä asialle yhtään mitään. Kukaan ei halua syytettä taposta, ja mahdolliset läheiset eivät haluaisi oman itsensä takia päästää pois. Funtsi nyt, ainut asia, mitä voi tehdä on käännellä päätään! Ei voi tehdä muuta, kuin katsoa TV:tä. Ei voi edes päätään raapia. Kaikki pitää tehdä jonkun muun avustamana, ja olet täysin muiden armoilla. Tuo ajatus rupesi todella ahdistamaan minua. Toivottavasti en joudu tuollaiseen tilanteeseen. Elämäni on nytkin kelvotonta, mutta tuo olisi jo kaiken huippu. Ei helvetti, että tuntuu pahalta ajatellakin. Se olisi täydellistä kidutusta, maata liikkumatta, vaikka kuinka tekisi mieli tehdä jotain muuta ja olla jossain muualla. Kun ahdistaa ja tuntuu, että seinät kaatuvat päälle, jäät alle ja tunnet tukehtuvasi. Et voi vain nousta ylös ja juosta pihalle. Mieli tuntee, mutta kroppa ei. Helvetti muuttuu todelliseksi.
Jos olisit neliraajahalvaantutnut niin voisit kieltätytyä syömästä. Ei ne sinua väkisin syöttämään alkais. Ja jos ei syö niin varmasti kuolema pian korjaa.
Eutanasia on mielestäni joissakin tapauksissa hyväksyttävä, kuten pahasti halvaantuneilla, viimeisiään vetäville, parantumattomille syöpäsairaille jne.
Psyykkiset "sairaudet" on eri asia. Suurin osa mielenterveysongelmista on täysin normaaleja, terveen ihmisten reaktioita vallitsevaan "terrorismin" uhkaan, ja henkiseen väkivaltaan jota yhteiskunnat globaalisti harjoittavat! On sairasta olla reagoimatta mitenkään vääryyksiin.
Luopumisen tuska on paha tuska. Kuolema on kuitenkin sellainen asia, joka pitää hyväksyä ja on loppujenlopuksi "positiivinen asia." Minä en ainakaan haluaisi elää ikuisesti että ei olisi mitään järkeä hankkia lapsia, jos jokainen eläisi "ikuisesti."
iIsemurha on myös kannustus toisille, että elässä ei kannata taistella ja kun hän ja hän ei selvinnyt niin turha tässä on itsenikään sitten enää sinnitellä. Käytöksellään opettaa myöstoisa hiihtämaan perässä samaa latua. Varsinkin lapsilla on paljon mallioppimista.
Olen tavannut monia itsemurhakandeja ja on niitä näilläkin palstoilla, jotka ovat sittenkin onnellisia kun juttu ei onnistut tai kun ogelmat ovat väistyneet, että ovat vielä hengisssä.
Ja voi tehdä hoitotahdon, että liiallinen, tarpeeton letkutus ei ole tarpeen elämän ehtoossa.
On mielestäni oma päätös jos haluaa kuolla eikä toisilla ole siihen varaa sanoa että on itsekästä. Mutta tottakai pitää yrittää nostaa masentuneet pois allikosta.
Aha, "tsukutsuku1". Itsarikandi ei kylläkään ajattele yhtään mitään eikä ketään muuta kuin itseään, pyörii oman pipin napansa ympärillä ja velloo mielensä mustassa mutavellissä. Ja se on no. itsekästä. Ei mitään väliä mistään eikä varsinkaan muista. - Mikä sinä luulet olevasi, että järjestät läheisillesi sellaisen surun ja murheen?
Ei ketään voi pakottaa elämään. Jos joku on niin onneton että haluaa todella kuolla, niin miksi ihmeessä hänen olisi yhä elettävä täällä? Olen tästäkin asiasta jutellut monesti, mutta en ole kuullut yhtään pitävää perustetta sille miksi olisi pakko elää.
Itse kaikesta elämän varrella koetusta paskasta huolimatta aion jatkaa elämää, sillä olen liian utelias. Aina haluan kuitenkin nähdä seuraavan päivän, olivat asiat miten huonosti tahansa. On vaan mielenkiintoista olla elossa. Enkä usko että kuoleman jälkeen on elämää.
Eikö se pakote tule siitä, että on syntynyt tänne. Silloin on elettävä, kun on elämän lahjan saanut eikä lahjojaan parane panna vakan alle, siinä käy huonosti ellei hullusti. Kun henki ei kasva, se palaa aina ja aina aloittamaan alusta.
"Mielenkiinto" onkin hyvä sana. Elämä on ikävää ja kuin huonosti näyteltyä teatteria, jos ei ole kiinnostunut siitä osasta, jonka on saanut.
Jos et usko niin sitten sinulla on kyllä jokainen päivä kuitenkin mahdollista kokea tätä elämää ja sitä "paskaa". Eihän uskoa voi tietenkään hatustaan taikoa. Toivon sinulle myös niitä iloisiakin hetkiä. Uteliaisuus tulevaa kohtaan on ihan hyvä juttu. Ja ainahan on mahdollista, että tuelva päivä yllättää ihan positiivisella tavalla.
Mutku ei minusta välitä ainakaan kukaan. Ei ole omaiset ja sukulaiset eikä tutut soitelleet 10 vuoteen.