Voiko parantua?

Lääkkeinä mulla on Lito ja Ketipinor. En pysty opiskelemaan, enkä työelämään. masennus on niin voimakas

Sulle pitäis löytää sopiva lääkitys. Ootko puhunut asiasta lääkärille?

olen puhunut.. tuntuu ettei mikään lääkityskään auta. tällä hetkellä haluaisin vain kuolla pois, ei tämän sairauden kanssa voi elää tai pärjätä, niin kamalaa tämä on

mikä siinä on sun mielestä kaikkein kamalinta ?
mulla se kun menee seksuaalisesti johonkin sellaseen jota en tunnista.

Mä olen 15 vuotta sairastanut ja kaikki lääkkeet kokeiltu mitä vaan on keksitty eikä mikään auta. Mulla sekamuotoinen nopeasti vaihteleva bipo. Mun psykiatri sanoi ettei hän keksi enää mitään mitä vois koittaa, mä olen siis yks niistä joille lääkehoito ei tuo apua.
Lamictalin avulla en manian tullessa tee mitään kovin idioottimaista, mutta estetyksi sitä ei saada. Masennukseen ei millään lääkkeellä ole koskaan ollu vaikutusta. Tämmöistä täällä.

Hei Turilas ja jäärä voisitko kertoa mitä tarkoittaa sekamuotoinen nopeasti vaihteleva bipo???Onko sulla sillain, että mielialat vaihtelee päivän aikana iloisuudesta _-epätoivoon ja masennukseen??? kiitos jos viittisit vastata

Voi vaihdella ihan päivän aikanakin tai sitten niin, että ylivireyttä kestää jopa pari viikkoa ja sitte iskee monen viikon masennus. Harmillisinta tässä on just se ennustamattomuus. Aamulla kun silmänsä avaa, näkee senhetkisen tilanteen, muttei tiedä jatkuuko olotila tunnin vai päiviä.

Mä voin esim. aamulla pursuta energiaa ja lähden into piukassa kauppaan. Kaupan parkkipaikalla tulee olo, että jotain pahaa on tapahtumassa, mieleen nousee kauhea uhkakuva ja alkaa pelottaa ja itkettää. Mitäs siinä muuta kun kiireen vilkkaa kotiin.

Mitään ei voi suunnitella kuin ehkä tunnin päähän, joten välillä tuntuu että mä kohta murenen pieniksi palasiksi kun niin suututtaa tämä tauti. Tätä sit 15 vuotta eikä apua luvassa. Mä olen oikeasti mukava ja iloinen ihminen, siis normaalisti, mutta tunnin päästä voinkin jo itkeä ja toivoa että kuolisin pois. Jotain pahaa olen tehnyt että tämän olen ansainnut, en vaan tiedä mitä.

Toivottavasti sulla helpottaa.

Kysyisin onko sulla voimakasta ärtymystä? Oletko kokenut maniaa?
Mietin puolisoani.

mulla on kans sellanen olo että oon tehnyt jotain pahaa kun oon sairastunu tähän sairauteen. Ei tämmönen sairaus oo elämisen arvoista. Mäkin olen normaalisti iloinen ja positiivinen, mutta sairaus muuttaa luonnetta. masentuneena apaattiseksi ja surulliseksi ja maniassa "sekopääksi". Mulla tätä on kestäny vasta 3 vuotta, MITEN olet jaksanut JO 15 vuotta?!?! en tule kestämään jos tämä kestää niinkin kauan.. toivoisin parantuvani pian

No mulla tauti alkoi manialla. Tein hulluna (heh heh) ylitöitä, muutin pois kotoa ja vaikka mitä jota en tässä enää halua muistella, mutta lopulta päädyin suljetulle osastolle. Ja kotoa muuttaessa olin siis naimisissa ja 2 pientä lastakin. Jotta kyllä olen kokenut manian.

Nykyään mieheni huomaa minussa juuri tuon ärtyisyyden, josta sitte voidaan aavistaa hypomaanisen vaiheen alkaminen.

Seuraavaksi mulla menee yöunet, puuhaan yöt läpeensä kotitöitä ja rupean suhtautumaan asioihin kiihkeästi ja kiivaasti, ärsyttää kun itse menee pikakelauksella ja kaikki muut hidastelee. Mä silloin tällöin välähdyksenomaisesti tajuan tilanteeni, mutta en pysty pysähtymään.

Jos kyseessä klassinen bipo, eri vaiheet kestäis kaiketi viikkoja ja niin voi mullakin kestää, mutta mahdollisesti mun hypomania kuivuu kokoon päivässä ja illalla jo tuijotan pilleriarsenaalia ja mietin että jaksaako tätä enää. Itsemurhariski tässä tautimuodossa on korkea, siksi mulle ei enää määrätä suuria lääkesatseja kerralla.

Hei,

Mä olen siitä erikoinen esimerkki, että olen ns. "parantunut". Sairaus alkoi vuonna 2004 (Tosin olen sairastanut sitä mielestäni koko ikäni, mutta silloin se alkoi pahimmillaan.) Olin monta vuotta tosi huonossa kunnossa, jopa viisi vuotta eläkkeellä. Itsemurhayritys, kaikkea sekoilua ja itsetuhoisuutta, maniaa, masennusta, sekamuotoista jne...

Pikkuhiljaa aloin kuntoutua. Sain hyvin apua, päiväsairaala, kursseja mielenterveyskuntoutujille, terapiaa kolme vuotta. Olin todella aktiivinen kaikesta huolimatta. Opiskelin kaksi ammattiakian. Ensimmäisen päin hel....tiä. Toisen, kun olin paremmassa kunnossa ihan täydellisesti, olin aina koulussa, oikeastaan luokan paras. Työllistyin sille alalle, vaikka vaikea ala työllistyä. Olen ollut kaksi vuotta nyt töissä. Tosin sitä ennen eläkkeellä tein jo töitä osa-aikaisesti. Todella hyvä lääkitys ja ajattelun totaalinen muuttaminen, mikä oli todella vaikeaa, on auttanut. Lääkkeet, kun osuivat kohdalleen kaikki alkoi muuttumaan paremmaksi. Oikeastaan olen noin viisi kuusi vuotta voinut hyvin. Lääkitystä ollaan just vähentämässä. Se on ollut tosi pelottavaa. Töissä on vielä todella stressaavaa. Tosin stressinsietokykyni on parantunut todella hyvin.

Kaikki sanoivat, että luulivat mun olleen toivoton tapaus, mutta jokin ihme kävi. Tietty pelkään, että menen sinne takaisin. Välillä on huonoja päiviä, mutta olen niin päättänyt etten mene sinne takaisin, enää ikinä. Muutan pahat ajatukset heti hyviksi. En päästä itseäni sinne alas enää. Omilla ajatuksilla voi tehdä aika paljon. Säännöllinen elämä on tärkeää ja hyvä lääkitys. Lääkitystäni on nyt vähennetty, että saa nähdä miten menee.

Enpä osaa muuta sanoa, kun lääkkeitä vaan tarpeeksi, kun tilanne pahimillaan. Itselläni meni neljää eri lääkettä parhaimmillaan. Nyt on kahta erilaista. Säännöllinen elämä ja turhat stressitekijät pois. Esim. rahatilanne kuntoon velkajärjestelyn kautta jne... Ja pienin askelin. Eli ei heti työelämään vaan ensin vaikka päiväsairaalaan ja sitten johonkin työtoimintaan ja sitten, kun kunnossa, niin vasta töihin. Itselleen ja kuntoutumiselleen kannattaa antaa aikaa. Kävin myös oireiden hallintakurssin. Se, kun tunnistaa omat muutokset mielialassa ja osaa tehdä niille ja ajattelulleen jotain, niin on jo voiton puolella. Ensimerkkien esim. manian tunnistaminen ja niihin puuttuminen auttaa. Silloin, kun mania on jo päällä niin on liian myöhäistä, mutta jos esim. unet menee, niin heti lääkäriin ja vaikka Ketipinorin tms. lisäystä.

Tsemppiä teille kaikille! Enpä osaa muuta neuvoja antaa. P....ska sairaus, pilasi mun elämästä monta vuotta, vaikka yritän olla ajattelematta sitä niin. Kannattaa olla armollinen itselleen ja ei vaadi itseltään liikaa. Vertauksena, että Jollakin voisi olla vaikka syöpä ja se veisi monta vuotta elämästä. Ajattelu, että mulla on nyt tämä sairaus ja jos voin elää tän elämän edes jotenkin hyvin, niin se on hieno saavutus. Päivä kerrallaan ja nauttikaa pienistä asioista ja niistä päivistä, kun on hyvä olla. Ajattelun muutos vaikka pienin askelin on tärkeää. Jos hoet mielessäsi koko ajan, että "olen ruma, olen ruma", niin alat uskoa siihen. Kun alat hokemaan "olen kaunis, olen kaunis" vaikka et usko siihen ollenkaan, mutta kun hoet sitä vaan koko ajan, niin joku päivä uskot siihen.

Hei vaan. Kiitos pitkästä tarinastasi. Ehkä voisin toivoa tuota samaa ihmettä itsellenikin. tällä hetkellä omassa ajattelutavassa on kylla todella paljon muutettavaaa, ajattelen vain että olen ruma, hyödytön, sairas, mielenvikainen yms. itsemurha ajatukset pyörivät päässä päivittiä, haluaisin ne pois mielestäni. itsensä moittiminen ei auta paranemistani pätkääkään. toisaalta olen sairastanut "vasta" kolme vuotta, niin voi olla että vielä muutama vuosi menee parantamiseen..tuntuu vain ettei täältä masennuksen syvästä kuopasta nouse tikapuita maan pinnalle. olen ylpeä sinusta kun olet päässyt tasapainoon ja työelämään. haaveena olla myös itse joskus "parantunut".

Epätoivoinen, ymmärrän todella miltä sinusta tuntuu. Olen ollut ihan samassa tilanteessa. Hyvä jos tarinastani on jotain hyötyä ja antaa toivoa. Ennen hoin itselleni, juuri samoja negatiivisia asioita koko ajan. Alkuun voi aloittaa menemällä peilin eteen ja sanomalla, että annan anteeksi sinulle. Alappa hokemaan itsellesi, että olen kaunis, hyvä, kuntoutuja, selviytyjä. Ajattele,että sairaus on, kuin jollakin diabetes. Kuka vaan voi sairastua kaksisuuntaiseen, et ole ainoa. Meitä on paljon. Älä häpeä itseäsi. Kannattaa puhua ja purkaa asioita ja järkeistää. Tosin kaikille ei kannata puhua. Olen sen huomannut, kaikki eivät ymmärrä ja voi saada puukkoa selkään. Hae apua, niin paljon kuin vaan pystyt esim. jokin ryhmä missä voi puhua tai terapia. Ole armollinen itsellesi, anna anteeksi itsellesi. Se on todella vaikeaa, tiedän, mutta pikkuhiljaa. Keksi vaikka jokin riimitys mitä hoet päässäsi. Jos negatiiviset ajatukset tulee mieleesi, niin hoe sitä riimitystä vaikket edes uskoisi sitä. Joku päivä uskot. Tee asioita millä saisit itsetuntosi ja itsevarmuutesi nousemaan. Jotakin missä olet hyvä, mistä saat iloa. Esim. jokin harrastus. Työväenopistolla on esim. kivoja kursseja kaikenlaisia, edullisia.

Minä sairastin monta vuotta, ennen kuin "paraneminen" alkoi. Kärsin myös siitä, että mulla oli väärät lääkkeet. Esim. Efexor aiheutti sekamuotoista mulle ja söin sitä monta vuotta tajuamatta sitä. Niin, ja pyydä myös anteeksi muilta jos olet loukannut maniassa jotain. Kaikki eivät ymmärrä, mutta he eivät ole sinua varten. Tosiystävät pysyvät rinnallasi ja antavat anteeksi ja ymmärtävät.

T. Pitkän tarinan kirjoittaja

Kuullostaa niin helpolta ja yksinkertaiselta, mutta tosiasiassa se on todella vaikeeta. Mun suurin ongelma on se että mulla ei ole enää motivaatiota itseni parantamiseen. ei ole voimia siihen.. sairaus on repinyt kaikki haaveet ja suunnitelmat riekaleiksi. olen eristäytynyt yksin kotiin. mulla ei ole mitään sosiaalista elämää, makoilen vaan kotona ja tuijotan kattoon. tähän olisi pakko tehdä muutos, en muuten parane tätä menoa koskaan. Kiitos neuvosta! tästä lähtien kun katson peiliin ja ajatuksiini tulee ruma, lihava finninaama, hoen itselleni :" olen kaunis, ihana, selviytyjä". ehkä vielä joku päivä saan hymyn takaisin huulilleni .ainakin sen olen ymmärtänyt että itsemurha ei ole ratkaisu. Alan nyt käymään lenkkeilemässä, liikuntakin kuulemma tekee ihmeitä. toivotan tsemmpiä kaikille muillekkin!

Se ei ole todellakaan helppoa, sitä en ole väittänyt. Mun mielestä se ei edes kuulosta helpolta. Se on todella vaikeaa, vaikeinta mitä elämässäni on ollut. Itsemurha ei ole ratkaisu todellakaan. Sillä vaan satuttaisi läheisiä he.....sti.

Huomasin, että Ketipinor tekee ainakin minusta välinpitämättömän ja apaattisen suuremmalla annoksella. Minulla on myös Lamictal, ja se on pitänyt masennusoireet miltei kokonaan poissa, suosittelen! Lisäksi on Sertralin ja Azona illalla. Ketiäkin otan vain illalla 200 mg rentouttamaan yöksi että saan unta. Päivällä olen pirteä ja toimelias. Kannattaa sinunkin epätoivoinen puhua vielä lääkärisi kanssa lääkityksen vaihtamisesta, mikäli mahdollista.