Monen vuoden ystävyyden jälkeen menin rakastumaan läheisimpään ystävääni. Olemme monesti aiemmin ystävyytemme aikana todenneet rakastavamme molemmat toisiamme, mutta aina ennen kyse on molempien puolelta ollut pelkästä ystävärakkaudesta. Olemme toisinaan puhuneet kuin parisuhteessa olevat, kutsuneet toisiamme erilaisilla hellittelynimillä (rakas, kulta, muru jne.) myös ihan arkipuheen yhteydessä, eikä siis pelkästään osana vitsiä.
Minun tunteeni tosiaan syvenivät romanttiseen rakastumiseen, mutten saanut otettua asiaa esille ystäväni kanssa. Puheemme jatkoivat samoja linjoja, enkä saanut selville, olivatko muruttelumme pelkkää vitsiä vai eivät. Ystäväni sanoi kerran puolivitsillä olevansa rakastunut minuun.
Minä päädyin lopulta tunnustamaan tunteeni ystävälleni. Kerroin myös pelkoani siitä, että pilaisin ystävyytemme rakastumiseni myötä, mutta ystäväni vakuutti, ettei hän aio minua hylätä asian takia. Kävi kuitenkin selväksi, että ystäväni rakastaa minua yhä edelleen vain järjettömän rakkaana ystävänä. Tämä mursi sydämeni. Olen itkenyt kaikki löytämäni kyyneleet ja niiden jälkeen paikalla on vain tyhjä olo. Teen kaikkea kuten ennenkin, mutta missään tekemässäni ei ole tunnetta mukana, ajatukseni ovat jatkuvasti ystävässäni. Emme ole enää puhuneet toisillemme.
Vaikka tiedän nyt, ettei meistä voi tulla paria, en saa itseäni lopettamaan haaveilua siitä, että ystäväni huomaisikin rakastavansa minua enemmänkin kuin ystävänä. En tiedä voinko enää pitää ystävääni ystävänäni, koska tieto tunteidemme erilaisuudesta musertaa minut aivan täysin. Olemme kuitenkin olleet ystäviä jo monen monta vuotta ja hän on ollut minulle pitkään elämäni tärkein henkilö, enkä silti haluaisi menettää häntä. Kamala tilanne, en halua menettää häntä, mutta en kestä olla hänen lähelläänkään.
Mitä tällaisessa tilanteessa oikein voi tehdä? "Uutta matoa koukkuun" on minulle turha ehdottaa: en ole koskaan seurustellut, olen ikäni aikana ollut muutaman kerran ihastunut ja tasan tämän yhden kerran olen rakastunut toiseen ihmiseen.
Minun tunteeni tosiaan syvenivät romanttiseen rakastumiseen, mutten saanut otettua asiaa esille ystäväni kanssa. Puheemme jatkoivat samoja linjoja, enkä saanut selville, olivatko muruttelumme pelkkää vitsiä vai eivät. Ystäväni sanoi kerran puolivitsillä olevansa rakastunut minuun.
Minä päädyin lopulta tunnustamaan tunteeni ystävälleni. Kerroin myös pelkoani siitä, että pilaisin ystävyytemme rakastumiseni myötä, mutta ystäväni vakuutti, ettei hän aio minua hylätä asian takia. Kävi kuitenkin selväksi, että ystäväni rakastaa minua yhä edelleen vain järjettömän rakkaana ystävänä. Tämä mursi sydämeni. Olen itkenyt kaikki löytämäni kyyneleet ja niiden jälkeen paikalla on vain tyhjä olo. Teen kaikkea kuten ennenkin, mutta missään tekemässäni ei ole tunnetta mukana, ajatukseni ovat jatkuvasti ystävässäni. Emme ole enää puhuneet toisillemme.
Vaikka tiedän nyt, ettei meistä voi tulla paria, en saa itseäni lopettamaan haaveilua siitä, että ystäväni huomaisikin rakastavansa minua enemmänkin kuin ystävänä. En tiedä voinko enää pitää ystävääni ystävänäni, koska tieto tunteidemme erilaisuudesta musertaa minut aivan täysin. Olemme kuitenkin olleet ystäviä jo monen monta vuotta ja hän on ollut minulle pitkään elämäni tärkein henkilö, enkä silti haluaisi menettää häntä. Kamala tilanne, en halua menettää häntä, mutta en kestä olla hänen lähelläänkään.
Mitä tällaisessa tilanteessa oikein voi tehdä? "Uutta matoa koukkuun" on minulle turha ehdottaa: en ole koskaan seurustellut, olen ikäni aikana ollut muutaman kerran ihastunut ja tasan tämän yhden kerran olen rakastunut toiseen ihmiseen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Haluaisin kertoa mitä tehdä, mutta en osaa. Minulla on samanlainen tilanne menossa ja mietin siihen ratkaisua.
Minä olen iloinen että ei ole ketään fyysistä poikaystävää. Mielikuvituskaverit on hauskempia.