Miten teidän parisuhteenne on kestänyt masennuksen? Toivoisin niin niitä iloisiakin tarinoita mutta kaikki käy.
Minä olen se masentunut osapuoli. Tällä hetkellä hoitona lääkitys terapia. Terapiasta en koe olevan juurikaan hyötyä, enkä liioin lääkityksestäkään. Mieli vaan menee enemmän ja enemmän matalammalle. Vaihdoin lääkettä Sepramista Voxraan pari viikkoa sitten joten toivon todella, että tämä tulee auttamaan. Toki välillä on hyviäkin päiviä.
Tiedän olevani aika raskas taakka miehelleni. Välillä käyttäydyn ja kiukuttelen kuin pieni lapsi haluessani häneltä huomiota ja välillä taas työnnän häntä pois ja haluan olla yksin. Yksin oleminen kuitenkin aiheuttaa yksinäisyyden tunteen ja sitten taas maailma kaatuu päälle... Enhän tietenkään voi olettaa tai vaatia, että hän on koko ajan kanssani kotona tai muuten vain pitää minulle seuraa. Hassua tässä on se, että tiedän olevani hankala, mutta en voi sille mitään. Ihan turha sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni kun kerran tiedostat asian.
Viime aikoina olen oppinut olemaan näyttämättä pahaa oloani. Eli menen johonkin piiloon itkemään ja vajoamaan.
Hyvänä hetkenä koitan pyytää anteeksi käytöstäni mutta sekin tuntuu turhalta. Vaikka kuinka yritän, niin en voi pitää itseäni kasassa tai jos yritän liikaa niin sitä korkeammalta tipahdan. Tunnen itseni välillä niin itsekkääksi. Pelkään, että mieheni väsyy minuun ja jättää minut. Siitäkin tulee lisää ahdistusta. Olen miettinyt eroa ihan sen takia, että hänen ei tarvitsisi elää tässä suhteessa ja olen siitä hänelle puhunutkin. Haluan jättää hänet ennen kuin hän jättää tai pettää.
Haluaisin niin olla normaali ihminen... Ja miehenikin haluaisi minun olevan normaali.
Kertokaa, miten teidän parisuhteet ovat kestäneet?
Minä olen se masentunut osapuoli. Tällä hetkellä hoitona lääkitys terapia. Terapiasta en koe olevan juurikaan hyötyä, enkä liioin lääkityksestäkään. Mieli vaan menee enemmän ja enemmän matalammalle. Vaihdoin lääkettä Sepramista Voxraan pari viikkoa sitten joten toivon todella, että tämä tulee auttamaan. Toki välillä on hyviäkin päiviä.
Tiedän olevani aika raskas taakka miehelleni. Välillä käyttäydyn ja kiukuttelen kuin pieni lapsi haluessani häneltä huomiota ja välillä taas työnnän häntä pois ja haluan olla yksin. Yksin oleminen kuitenkin aiheuttaa yksinäisyyden tunteen ja sitten taas maailma kaatuu päälle... Enhän tietenkään voi olettaa tai vaatia, että hän on koko ajan kanssani kotona tai muuten vain pitää minulle seuraa. Hassua tässä on se, että tiedän olevani hankala, mutta en voi sille mitään. Ihan turha sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni kun kerran tiedostat asian.
Viime aikoina olen oppinut olemaan näyttämättä pahaa oloani. Eli menen johonkin piiloon itkemään ja vajoamaan.
Hyvänä hetkenä koitan pyytää anteeksi käytöstäni mutta sekin tuntuu turhalta. Vaikka kuinka yritän, niin en voi pitää itseäni kasassa tai jos yritän liikaa niin sitä korkeammalta tipahdan. Tunnen itseni välillä niin itsekkääksi. Pelkään, että mieheni väsyy minuun ja jättää minut. Siitäkin tulee lisää ahdistusta. Olen miettinyt eroa ihan sen takia, että hänen ei tarvitsisi elää tässä suhteessa ja olen siitä hänelle puhunutkin. Haluan jättää hänet ennen kuin hän jättää tai pettää.
Haluaisin niin olla normaali ihminen... Ja miehenikin haluaisi minun olevan normaali.
Kertokaa, miten teidän parisuhteet ovat kestäneet?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli aivan kuin mun elämästäni. Mulla vaihtelee masennus ja hypomania, käyn tätä osastoa lukemassa aina masennuksen aikana. Mä yritin vuosikaudet näytellä tervettä ja ajattelin myös, että minun ihana ja loputtoman kärsivällinen mies olis onnellinen jonkun terveen naisen kanssa.
Lopulta tuli stoppi, en jaksanut enää näytellä. Mieti, näyttelijät tekee elokuvaa yleensä joitain kuukausia, mä näyttelin vuosia. Annoin tulla rehellisesti totuuden, jotta masentuneena vihaan itseäni niin paljon, jotta haluaisin kadota, päästää mieheni "vapaaksi" tämän mun kiroukseni vaikutuspiiristä.
Olikos se Nasu siinä Nalle Puh-sadussa kun pelkäs, että taivas tippuu päälle. Minäkin pelkäsin, ei tippunut.
Tuosta ankarasti pidätellystä purkauksesta alkoi meillä ikään kuin oikea parisuhde. Mieheni sanoi, jotta mitäs mä pääni sisällölle voin, joillain on joku muu tauti jossain muualla, tämä nyt vaan ilmenee mielialojen ja kärsivällisyyden muutoksina. Ihanaa kuultavaa.
Mä ihan todella kelpaan tällaisena. Itkin koko illan, olin niin helpottunut. Näin meillä. Olisinpa uskaltanut jo aiemmin, mut hyvä näinkin.
Kiitos vastauksesta. Voi kumpa tietäisin kelpaavani tämmöisenä. Haluaisin niin saada selityksen itselleni ja tietää mistä tämä johtuu. Vai johtuuko lie mistään? Tiedän, että joskus vielä paranen. Paranenhan? Eikö kaikki parane?
Minä pelkään, että taivas tippuu päälle, vaikka tiedän että ei se tipu.
Olen kyllä purkautunut ja puhunut miehelleni, ehkä vähän liikaakin (ainakin omasta mielestäni) ja nyt olen alkanut pelkäämään hänelle puhumista vaikka hän sanoo, että se ei haittaa. Toisaalta näen hänestä, tai kuvittelen näkeväni tjnt, että hän ei nyt jaksaisi. Olen sanonut, että pitää sanoa jos ei jaksa ja että hänen pitää vaan lähteä tuulettumaan vaikka minä sanoisin mitä ja vaikka itkisin ja kerjäisin. Pelkään niin menettäväni hänet ja samalla työnnän häntä pois.
En kuitenkaan jatkuvasti ole mikään riippakivi ja osaan myös olla järkevä, mutta toisinaan tulee tuo tilanne. Vähän kuin tunne, että haluaisin vain nukkua mutta haluan, että joku katsoo vieressä kun nukun. Minäminäminä. Mahdotonta.
Kylläpä helpottaa kirjoittaa tänne. :) Ymmärtääköhän kukaan?
Myös minä tunnistin itseni aloittajan tekstistä. Tunnen hirveää syyllisyyttä mielialanvaihteluistani ja tuntuu turhalta aina uudestaan pyydellä anteeksi samaa asiaa. Avomieheni on niin kiltti ja kärsivällinen, hän ei ansaitse tällaista. Alussa hän vähätteli maseustani, koska ei tiennyt sairaudesta mitään ja ns. pakeni koko asiaa. Nykyän hän ymmärtää ja jaksaa kuunnella, mutta koen etten vaikeina aikoina kuitenkaan saa häneltä tarpeeksi tukea/kuuntelukaveria. Aloitin vähän aikaa sitten Sepramit joita söin muutama vuosi sitten ja auttoivat ainakin silloin. Nyt annos on isompi ja toivon että mieli tasoittuisi. Käyn myös terapiassa ja hyviäkin päiviä löytyy.
Tsemppiä aloittajalle ja tietysti muillekin saman asian kanssa kamppaileville (: