Olen huomannut, että osaan jutella ihmisten kanssa ihan kivasti. Saan joskus toiset nauramaankin. Olen kahden lapsen kanssa kotona, taustallani on masennusta ja eläke, mutta lasteni kanssa kaikki on mennyt on ihan tavallisesti. Olen jaksanut hoitaa, heräillä öisin, viedä kerhoihin ja puuhata, kun olen sen tehnyt "omassa maailmassani" ilman ulkopuolisia paineita. Mutta elämäntilanteeni on myös äärimmäisen yksinäinen. Ihmisiä (toisia äitejä) tulee ja menee, koska monilla tilanteet muuttuu.
Huomaan, miten jään ulkopuoliseksi porukoista. Aina. Minun kanssani jutellaan ja sovitaan näkemisiä, mutta mitään ei tapahdu. Huomaan, että ihmiset "klikkiytyvät" vieressäni, mutta itse jään ilman ystävää. Joskus käyn jonkun luona kahvilla tai lenkillä, mutta se jää siihen. Yritän kerran tai kaksi, mutta enempää en osaa tai uskalla olla aloitteellinen - ajattelen, että jos seurassani haluttaisiin olla, minut muistettaisiin kyllä.
Facebook on pahin mitä tiedän, enkä tiedä miksi roikun siellä enää. Sielläkin jään huomiotta, ilman tykkäämisiä, ilman kommentteja.
Viimeksi tänään tulin kotiin ja näin ja tutun äidin postilaatikolla. Jäin juttelemaan, mutta hän vaivaantuneena sanoi että henkilö X on heillä kylässä ja että hän vain haki postin. Henkilö X on minunkin tuttujani, muttei koskaan ole soittanut vaikka hänellä numeroni onkin.
Näin käy aina. En mielestäni ole takertuva, en liian pinnallinen mutten toisaalta liian syvällinenkään. Olen minä. Enkä kelpaa.
Huomaan, miten jään ulkopuoliseksi porukoista. Aina. Minun kanssani jutellaan ja sovitaan näkemisiä, mutta mitään ei tapahdu. Huomaan, että ihmiset "klikkiytyvät" vieressäni, mutta itse jään ilman ystävää. Joskus käyn jonkun luona kahvilla tai lenkillä, mutta se jää siihen. Yritän kerran tai kaksi, mutta enempää en osaa tai uskalla olla aloitteellinen - ajattelen, että jos seurassani haluttaisiin olla, minut muistettaisiin kyllä.
Facebook on pahin mitä tiedän, enkä tiedä miksi roikun siellä enää. Sielläkin jään huomiotta, ilman tykkäämisiä, ilman kommentteja.
Viimeksi tänään tulin kotiin ja näin ja tutun äidin postilaatikolla. Jäin juttelemaan, mutta hän vaivaantuneena sanoi että henkilö X on heillä kylässä ja että hän vain haki postin. Henkilö X on minunkin tuttujani, muttei koskaan ole soittanut vaikka hänellä numeroni onkin.
Näin käy aina. En mielestäni ole takertuva, en liian pinnallinen mutten toisaalta liian syvällinenkään. Olen minä. Enkä kelpaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oletko ruma?
En ole. Joskus olin ihan kaunis, nyt tavallinen, vähän pullea.
Onko sillä oikeasti jonkun mielestä merkitystä?
No jos olet vieläkin muiden mielestä liian kaunis? Siinä syy, kauniit naiset jätetään aina armotta ulkopuolelle. Heidän kanssaan ei haluta olla missään tekemisissä, ei niin missään! Kateus, se siihen on syynä.
Ehkä et ole kohdannut oikeanlaisia ihmisiä keiden kanssa juttu luistaisi. Itse tulen parhaiten juttuun erilaisten nörttien kanssa, mutta en jaksa kiinnostua heistä pidemmän päälle. He kuitenkin yleensä osoittavat kiinnostusta minun pohdiskeluihini. Minua paljon pinnallisemmat ihmiset taas kyllästyvät minun juttuihini ja jään aina yksin kaikissa juhlissa ja muissa tapaamisissa. Sen takia en enää osallistu mihinkään. Olen kai liian introvertti enkä osaa osallistua tarpeeksi small talkiin.
"Itse tulen parhaiten juttuun erilaisten nörttien kanssa, mutta en jaksa kiinnostua heistä pidemmän päälle. He kuitenkin yleensä osoittavat kiinnostusta minun pohdiskeluihini."
Olet narsisti. Pyörit nörttien kanssa koska he nostattavat itsetuntoasi kuuntelemalla typeriä juttujasi.
Ei kaikki ihmiset ole narsisteja, en ainakaan minä. Sitä paitsi en pyöri nörttien kanssa, enkä pyöri kenenkään muunkaan kanssa. Olen aivan yksin, aina.
Ehkä ne, jotka tietää taustastasi (masennus), pelkää sitä masennusta. En tiedä. Mä oon ite ollu ihan lapsesta asti yksinäinen. Yritin porukohin, mut jätettiin aina ulkopuolelle. En jostain syystä kelvannu. Koulussa sain olla aina yksin välitunnit, ei huolittu ryhmätöihin tunneilla yms. Koulu oli rankkaa enkä pakollisten vuosien jälkeen jatkanu mihinkään. Ny toon lähemmäs 50. Sama ongelma edelleen ja yhä mietin, mitä teen väärin. Jos tietäisin, niin voisin yrittää muuttua. Töissä kahvihuoneeseen mennessä, porukat nousee ja lähtee. Istun siellä yksin. Jos joku sitten on tullakseen niin kääntyy samantien ja totee, että "ei mun tänne pitäny tulla". Raivostuttaa, kun kukaan ei sit kerro, et missä mättää. Olen jo tavallaan luovuttanu. En enää edes kaipaa ketään ystäviä. Onhan mulla kuitenki mies ja lapsi. Yritän ajatella, että kaikilla ei ole sitäkään. Oli hurjan loukkaavaa, kun kerran soitin yhdelle "ystävälleni", joka kesken puhelun sanoi, "oota, mun puheli koputtaa ja se on mun kaveri, mun täytyy nyt lopettaa". Mikä mä hänelle sit olin? Olen mieluummin yksin kuin hamuan ympärilleni tuollaisia "ystäviä".
Vaikea arvata näkemättä ja kuuntelematta mikä voisi olla syynä. Tuo kahvihuoneasia kuitenkin viittaa joko johonkin erilaisuuteen tai klikkiytymiseen eli työpaikkakiusaamiseen. Kiusaamistapauksissa vaaditaan voimaa ja rohkeutta, erilaisuusasioissa voi huumori tai muu puhuminen olla avuksi. Helpoimmillaan ongelma on siinä että ei olla tuttuja, eli he syystä tai toisesta vierastavat eivätkä jaksaisi puhua säästä tai jotakin muuta small talkia.
Omassa työpaikassani en ole kutsunut ketään tai saanut kutsua toisen kotiin yli kymmeneen vuoteen. Kaikilla on omat roolinsa, ja omat suojamuurinsa.
Ulospäinsuuntautuneet eivät ehkä mieti liikaa mitä muut heistä ajattelevat, ja siksi uskaltavat tutustua ihmisiin. Ystäviä tulee ja menee elämäntilanteiden mukana.