Huolstuneisuus vs. sensuuri realismille

Paikoin lukee huolehdittavan, että Dhommi on pipipää, joka tarvitsisi hoitoa. On nähty, että aktiivinen harhaluulojenne ja suoranaisten sekopäisyyksienne korjaaminen olisi minulta sairasta käytöstä. Joku muu voisi yllättyä, että netistä löytyy linnake, jossa on niin musiikista vieraantuneita juntteja kuin palstan Beatlesfanit!

Moni varmasti miettiikin, että juuri teillä tätä korjattavaa pään sisällä on. Luulette että Beatlesin sävellyksiä - jotka siis ovat reilusti todettuna melko simppelejä rallatuksia - voisi verrata esim. Händelin kirkkomusiikkiin tai Brahmsin konserttoihin. Kuitenkin todellisuudessa (ei makuasia) Brahmsin ja Händelin sävellykset ovat ylivoimaisen moniulotteisia ja erityisesti musikaalisuudessa aivan eri maailmasta kuin Beatles-hitit.

Mutta takaisin pelättyyn mielenterveysongelmaan: se ei näytä olevan todellinen syy hiljentää kirjoittelu klassisesta musiikista. Pääsyy on TIETENKIN laiskuus, halu pysyä omassa totutussa maailmassa, jossa populaarimusiikin harrastusta ei uhkaa mikään rikkaampi tai musiikillisesti merkittävämpi sävellystyö. Erityisesti kysymyskessä on identiteettikysymys. Beatles-faneja voi tärähtäneisyydessä verrata sairaaseen Justin Beiber -faniin, joka kirjoitti Anne Frankin kuolleen "ansaitusti, koska hänellä ei ole mitään eriytyisoikeutta Justin Bieberiin" (kun teinitähti ja Beatlesin veroinen muusikko Justin Beiber oli käynyt tutustumassa juutalaisvainotun museoon, mistä fani sai mustasukkaisuuskriisin.)

Olen seurannut Bieber-fanatismia yhtä huolestuneena kuin tätä Beatles-idiotismia, joka on todella hankaloittamassa esimerkiksi niiden teistä, joilla olisi potentiaalia, musiikkiharrastuksen kehittymistä harmonioita, nuotteja ja rakennekeinoja tutkivaan suuntaan.