mikä meitä vaivaa?

tzuibbaduippa kirjoitti:

Heips! Olen 33v nainen, jolla ex avioliitosta 11v poika. Nyt olen 2 vuotta seurustellut mieheni kanssa, puoli vuotta sitten hän muutti meille. Meillä on ollut alusta asti paljon riitoja, miehellä on ollut ongelmia alkoholin, pornon ja peliriippuvuuksien kanssa. Kun tapasimme, rakastuimme heti. Kun katsoimme toisiamme silmiin, tuntui kuin olisimme molemmat sanoneet, että siinä sinä viimein olet! Hienot hetket meillä on ihania, mies puhuu kauniita, minä säteilen onnellisena, riehutaan tai pelataan lapsen kanssa, laitetaan ruokaa jne. Välillä tuntuu jopa täydelliseltä, myös seksi. Huonoina hetkinä riitelemme paljon ja mies on aina lähdössä menemään. Hän suuttuu mitättömistä pikku asioista kuten ruuantähteistä lautasella. Minä olen milloin mitäkin kamalaa, en kuulema kuuntele, en kunnioita, pidän häntä juoksupoikanani jne.. Hän lopetti työnsä muutama kk sitten, minä puolestani aloitin vaativan työn ja pyydän häneltä välillä apua kun joudun alussa tuomaan töitä kotiin. Itse hermostun helposti enkä aina osaa ottaa muita huomioon, mutta ajattelen aina että rakkaus on tärkeintä ja pyydänkin usein riidan alkaessa miestäni halaamaan, antaa olla, rakastetaan.. Johon hän melkein aina vastaa ettei rakkaus tätä ratkaise vaa Se että minä muuttuisin kun en kuulema osaa katsoa peiliin.. Rakastan häntä, ja toivon parasta. Olemmehan jo voittaneet alkoholin jne, hän on ollut melk vuoden raittiina ja on kiitellyt siitä! Välillä mietin onko hän narsisti vai olenko minä narsisti.. Tai onko meillä jommallakummalla mieliala häiriöitä.. Hän on syönyt joskus masennuslääkkeitä, itse en. Miten voi olla kaikki toisinaan kuin taivaassa ja hetkessä helvetti on irti. Voiko Se olla vaan tavallista ihmisyyttä kun ollaan tekemisissä isojen tunteiden kanssa? Uskomme molemmat myös Jumalaan ja rukoilemme yhdessä. Hyvinä hetkinä rukouksetkin tuntuvat syvällä sydämessä ja välillämme on ainutlaatuinen yhteys. Kun hän saa raivarit, rukouksetkaan eivät auta... Onko teillä vinkkejä miten edetä?? Toivon niin kovasti vakaata perhe elämää, ja jaksan vielä uskoa että saamme asiat toimimaan. Olemme jutelleet paljon ja nyt sovimme että pidämme pienen tauon, niin että molemmat saa haukkaa happea ja miettiä itseään.. Hän lähti vanhempiensa luo.. Minä jäin pyörittämään arkea omine töineen, lapsineen ja eläimineen... Välillä tuntuu etten oo ansainnu tällasta paskaa, mut välillä taas on niin ihanaa.. Ja mitä enemmän miehiä on tavannut ni sitä vähemmän jaksan enää uskoa hyviin muehiin, saati prinssiin :D että tällainen vuodatus ja Tää oli lyhyt kaava ;)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä