Moi! Suhteeni elämäni ensirakkauden kanssa päättyi noin puoli vuotta sitten. Suhteemme kesti 6,5 vuotta, joista viimeiset 2,5 vuotta olimme kihloissa. Asuimme yhdessä, hankimme kissan ja suunnittelimme yhteistä elämäämme melko pitkälle. Seurustelumme alkoi, kun olimme 14-vuotiaita, joten tämä saattaa kuulostaa monen korvaan tavalliselta teinihömpötykseltä. Minulle se ei kuitenkaan ollut sitä.
Seurustelumme aikana oli monia ylä- ja alamäkiä kuten suhteessa on tapana olla. Pahimmat riidat meille aiheutti minun kilpaurheilu, jonka vuoksi olin paljon poissa. Suoritin myös osan opiskeluistani suhteen aikana toisella paikkakunnalla, minkä vuoksi elimme välillä muutaman kk pätkissä kaukosuhteessa.
Koska opiskelut ja urheilu veivät paljon vapaa-aikaani, käytin kaikki jäljelle jääneen aikani puolisoni kanssa. Tämän vuoksi vieraannuin kavereistani ja puolisoni kavereista tuli myös minun kavereita. Lisäksi paras ystäväni kuoli syöpään muuttaessani toiselle paikkakunnalle. Samalla katosi ainoa yhteyteni kotipaikkakunnan kavereihin. Vastaavasti muuttaessani takaisin kotipaikkakunnalle lopetin yhteydenpidon opiskelupaikan tovereihin. En edes huomannut menettäneeni kavereitani ennen kuin suhde päättyi.
Lopulta myös lopetin kilpailemisen puolisoni vuoksi, jonka jälkeen meillä meni erityisen hyvin. Sitten suoritin intin. Intin aikana puolisoni kulki ahkerasti baarissa ja halusi pitää hauskaa. En halunnut estellä häntä, koska ymmärsin hänen tuntemuksiaan jollain tavalla, vaikka itselläni ei ollut samanlaisia menohaluja. Kilpailemisen aikana en käyttänyt juuri ollenkaan alkoholia, joten en ollut koskaan oikein oppinut viihtymään baareissa. Olimme olleet yhdessä 14-vuotiaasta lähtien, joten totta kai häntä saattoi kiinnostaa tällainen maailma. Emme koskaan oikeastaan käyneet läpi, mitä tämä "hauskanpito" piti sisällään muuta kuin, että sänkyyn ei saisi toisen kanssa mennä.
Olimme kuitenkin aina rehellisiä toisillemme. Kerroimme avoimesti tuntemuksistamme ja hän kertoi minulle baari-iltojen tapahtumista (tanssimisesta miesten kanssa ja kännisuukotteluista. Puolisoni ei koskaan käyttänyt kihlasormusta baareissa). Tunsin kuitenkin aina, että hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani. Hän vain halusi pitää hauskaa.
Aloin lyömään jarrua siinä vaiheessa, kun baari-iltojen tapahtumat eivät enään jääneet vain baariin. Välillä joku mies kävi saattamassa hänet kotiovelle ja joidenkin tuttavuuksien kanssa puolisoni jatkoi tekstiviestittelyä ja yksi tyyppi kävi hänen luonaan kylässäkin. Sovimme yhdessä, että näin ei voisi jatkua, joten kaikki mitä baareissa tapahtui sai myös jäädä sinne.
Viime syksynä jouduimme taas kaukosuhteeseen, kun puolisoni lähti opiskeleen toiselle paikkakunnalle. Samaan aikaan hän kertoi minua, että seurustelumme alkoi mennä liian vakavaksi (aloimme suunnitelmaan mahdollista hääpäivä, perheen perustamista jne.). Monien keskustelujen jälkeen sovimme, ettemme pitäisi enään kihlasormuksia, koska se ahdisti häntä. Hän tunsi itsensä kahlituksi. En koskaan oikein ymmärtänyt tätä. Mikään muu ei kuitenkaan muuttuisi. Minusta meillä meni taas hyvin, vaikka sormuksien jättäminen yöpäudälle häiritsi minua.
Seurustelumme aikana oli monia ylä- ja alamäkiä kuten suhteessa on tapana olla. Pahimmat riidat meille aiheutti minun kilpaurheilu, jonka vuoksi olin paljon poissa. Suoritin myös osan opiskeluistani suhteen aikana toisella paikkakunnalla, minkä vuoksi elimme välillä muutaman kk pätkissä kaukosuhteessa.
Koska opiskelut ja urheilu veivät paljon vapaa-aikaani, käytin kaikki jäljelle jääneen aikani puolisoni kanssa. Tämän vuoksi vieraannuin kavereistani ja puolisoni kavereista tuli myös minun kavereita. Lisäksi paras ystäväni kuoli syöpään muuttaessani toiselle paikkakunnalle. Samalla katosi ainoa yhteyteni kotipaikkakunnan kavereihin. Vastaavasti muuttaessani takaisin kotipaikkakunnalle lopetin yhteydenpidon opiskelupaikan tovereihin. En edes huomannut menettäneeni kavereitani ennen kuin suhde päättyi.
Lopulta myös lopetin kilpailemisen puolisoni vuoksi, jonka jälkeen meillä meni erityisen hyvin. Sitten suoritin intin. Intin aikana puolisoni kulki ahkerasti baarissa ja halusi pitää hauskaa. En halunnut estellä häntä, koska ymmärsin hänen tuntemuksiaan jollain tavalla, vaikka itselläni ei ollut samanlaisia menohaluja. Kilpailemisen aikana en käyttänyt juuri ollenkaan alkoholia, joten en ollut koskaan oikein oppinut viihtymään baareissa. Olimme olleet yhdessä 14-vuotiaasta lähtien, joten totta kai häntä saattoi kiinnostaa tällainen maailma. Emme koskaan oikeastaan käyneet läpi, mitä tämä "hauskanpito" piti sisällään muuta kuin, että sänkyyn ei saisi toisen kanssa mennä.
Olimme kuitenkin aina rehellisiä toisillemme. Kerroimme avoimesti tuntemuksistamme ja hän kertoi minulle baari-iltojen tapahtumista (tanssimisesta miesten kanssa ja kännisuukotteluista. Puolisoni ei koskaan käyttänyt kihlasormusta baareissa). Tunsin kuitenkin aina, että hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani. Hän vain halusi pitää hauskaa.
Aloin lyömään jarrua siinä vaiheessa, kun baari-iltojen tapahtumat eivät enään jääneet vain baariin. Välillä joku mies kävi saattamassa hänet kotiovelle ja joidenkin tuttavuuksien kanssa puolisoni jatkoi tekstiviestittelyä ja yksi tyyppi kävi hänen luonaan kylässäkin. Sovimme yhdessä, että näin ei voisi jatkua, joten kaikki mitä baareissa tapahtui sai myös jäädä sinne.
Viime syksynä jouduimme taas kaukosuhteeseen, kun puolisoni lähti opiskeleen toiselle paikkakunnalle. Samaan aikaan hän kertoi minua, että seurustelumme alkoi mennä liian vakavaksi (aloimme suunnitelmaan mahdollista hääpäivä, perheen perustamista jne.). Monien keskustelujen jälkeen sovimme, ettemme pitäisi enään kihlasormuksia, koska se ahdisti häntä. Hän tunsi itsensä kahlituksi. En koskaan oikein ymmärtänyt tätä. Mikään muu ei kuitenkaan muuttuisi. Minusta meillä meni taas hyvin, vaikka sormuksien jättäminen yöpäudälle häiritsi minua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lopulta sain selville, että puolisoni oli pettänyt minua toisen miehen kanssa ja valehdellut tästä. Annoin tämän hänelle anteeksi mutta häntä asia jäi vaivaamaan, vaikka en koskaan tapahtuman jälkeen enään ottanut asiaa puheeksi. Puolisoni tunsi itsensä edelleen kahlituksi ja hän alkoi puhua mahdollisesta erosta. Päädyimme lopulta kokeilemaan avointa suhdetta, jotta hän saisi elää "kadonnutta nuoruuttaan". Puolisoani kuitenkin häiritsi, että minä en käyttänyt omaa optiotani. Minua taas häirtisi, että hän oli toisten miehien kanssa, enkä kestänyt sitä. Lopulta sanoin hänelle, että hän valitsee minut kokonaan tai ei minua ollenkaan. Erosimme sovussa...
Olin melko hukassa eron jälkeen. En saanut pidettyä elämääni koossa. Arkiasiat tuntuivat vaikealta ja menetin talouteni hallinnan, sillä ryyppäsin paljon. Tajusin, etten voi jatkaa näin, joten aloitin kilpailemisen taas. En kuitenkaan ollut enään onnellinen kuin harjoituksissa mutta sain kuitenkin nyt nukuttua, koska olin reenien jälkeen väsynyt. Sitten tapasin yhden naisen, jonka kanssa sovimme ettemme ala seurustelemaan. Olisimme vain toistemme olkapäänä. Elämä alkoi taas maistumaan. Sitten tapaamiset loppuivat ja olin taas hukassa. Loukkaannuin harjoituksissa, jonka vuoksi en voinut enään urheilla muutamaan viikkoon.
Tästä seurasi kahden viikon ryyppy putki. Sitten tapasin todella ihanan naisen, jonka kanssa meillä synkkasi heti. Tapailimme muutaman kerran ja aloitimme seurustelun. Olemme olleet nyt yhdessä 3kk ja elämä hänen kanssaan on ihanaa. Tunnen itseni onnelliseksi hänen kanssaan. Olen kertonut hänelle aiemmasta suhteesta ja erosta pääpiirteittäin sen, mitä hän on halunnut kuulla. En ole tilittänyt eroani hänelle. Kerroin myös, että olen ollut todella masentunut eron jälkeen mutta nyt menee kuitenkin paremmin.
Mutta se ei ole totta. Olen edelleen masentunut, kun olen yksin ja arjen pyörittämien tuntuu työläältä. Ainoa poikkeus on, että kaikki mikä liittyy häneen tuntuu mielekkäältä. Kulutan melko paljon vapaa-aikaani miettien, että miten voisin piristää tai yllättää hänet. Jos yritän keskittyä johonkin toiseen asiaan tunnen itseni alakuloiseksi ja masentuneeksi enkä saa asioita hoidettua. Olen oikeastaan iloinen vain hänen kansaan. En enään haikaile exäni perään vaan tunnen todella rakastavani nykyistä kultaani. En tiedä olenko valmis seurustelemaan mutta en halua olla yksinkään enkä todellakaan halua menettää häntä. Olisimpa tavannut hänet myöhemmin.
Olen käynyt ammattiauttajan luona juttelemssa asiosta mutta en kokenut sen johtavan mihinkään. Haudon näitä asioista yksin päässäni, sillä en halua avautua rakkaalleni, koska pelkään menettäväni hänet. Tai kerron minä hänellä, että olen ollut paremmasakin jamassa mutta en koko totuutta. Nyt minua ärsyttää, etten voi olla hänelle täysin rehellinen. Tunnen olevani paha ihminen. En oikeastaan edes ymmärrä miksi hän haluaa olla kanssani. Hän sanoo rakastavansa minua.
Minulla ei ole kavereita kelle voisin asiasta puhua, joten kirjoitin tämän tänne. En edes tiedä miksi. Minusta vain tuntuu, että pää räjähtää, jos en yritä käsitellä näitä asiota jotenkin.
Itse saman kokeneena voin vain sanoa että revi itsesi irti siitä menneestä ajasta, jonka hänen kanssan vietit, ota yhteys entisiin kavereihisi ja vähennä kaikkea sitä elämässäsi, joka muistuttaa sinua tuosta naisesta.
Ala urheilla, hanki koira seuraksesi. Ala elää uudelleen. Päästä irti. Aikansa se ottaa, ja pikkuhiljaa helpottaa. Seuraavaksi kun tapaat kiinnostavan naisen, älä ota sellaista levotonta baarikiitäjää. Ota joku joka haluaa sitoutua ja myös tekee sen.
Olen yrittänyt unohtaa tämän entisen naisen kokonaan. Aluksi yritimme olla ystäviä kaikesta huolimatta mutta pian tajusin, ettei se voi toimia. Katkaisin kaikki kontaktit häneen. Meillä oli yhteinen kummilapsi mutta luovuin myös kummin tehtävistä.
Minulla ei ole enään mitään tavaroita, jotka muistuttaisi hänestä. Ainoastaan yhteinen kissamme (nykyisin vain minun) asustaa kanssani.
Exäni kuitenkin soitti minulle jonkin aikaa sitten, kun hänen nykyinen suhteensa meni heikosti, ja sanoi, että jos ollaan molemmat sinkkuja parin vuoden päästä, niin palataan yhteen. Vastasin hänelle, että ei kiitos. En enää haikaile hänen perään mutta jotenkin olen todella voimaton aloittamaan elämääni "alusta". Mistään ei oikein saa kiinni ja tuntuu, että elämän paletti hajoaa käsiin.
Olen kaikesta huolimatta rakastanut nykyiseen tyttöystävääni. Ymmärrän, että minun ei ehkä tulisi seurustella tässä elämäntilanteessa mutta en osaa olla yksinkään. Tyttöystävän kanssa tunnen olevani jälleen onnellinen. Muulloin olen jotenkin todella alakuloinen, vaikka kuinka yritän tsempata itseäni aamuisin, että tästä tulee hyvä päivä. Asiat, joita suunnittelen aamulla tulevan tehtyä, jää päivän mittaan useimmiten tekemättä.
Taitaa olla niin,että entinen suhteesi kalvaa aika pahasti vielä.
Sinun on aika todeta,että aika mennyt ei enää palaa,kirjaimellisesti.
Kirjoita vaikka kirje itsellesi,jossa kerrot kaiken tämän saman,minkä täälläkin.
Kirjoita vielä syvemminkin,jos voit.
Sitten voit sopia nykyrakkaasi kanssa,että poltatte rituaalisesti nuotiossa tuon kirjeen.
Tämä vaatii,että kerrot kaiken tarvittavan nykyiselle rakkaallesi.
Silloin voit myös aloittaa luottamuksellisen suhteen pohjalta nykyisen kaverisi kanssa.
Jos hän rakastaa sinua,hän ymmärtää tämän teon tarpeen.
Kuulostaa ehkä hassulle,mutta toimii.
Voimia sinulle uuteen suhteeseen.
Parempi ettei tee mitään yhteisiä rituaaleja enää, kun suhde on lopullisesti ohi.
Sen oman pään voi saada kuntoon vaikka polttamalla turhimman omaisuutensa juhannuskokossa ja kuvittelemalla että siinä oli sen yhden akan merkitys.
Ymmärrän, että erosta "selviäminen" vie aikaa. Erosta on kulunut jo puoli vuotta, eikä mainittavaa parannusta ole tapahtunut. En varsinaisesti kaipaa vanhaan suhteeseen, sillä näin jälkeen päin olen tajunnut, ettei se ollut terve parisuhde. Minulla ei ole enään tunteita exääni, ei vihaa eikä rakkautta. Sitä paitsi olen onnellinen nykyisessä suhteessani ja hänen kanssaan on helppo olla.
Ainoa asia, mitä kaipaan vanhasta suhteesta on, että pystyin puhumaan exälleni kaikesta milloin tahansa. Nyt minulla ei ole ketään juttukaveria, ei ystäviä. En voi alkaa vielä tässä vaiheessa suhdetta purkamaan KAIKKEA pahaa oloani nykyiselle tyttöystävälleni. Siksi tunnen olevani yksinäinen, vaikka ihmisiä olisi ympärilläni. Harjoituksissa tapaan paljon "kavereita" mutta en näe heitä harjoitusten ulkopuolella.
Pystyn unohtamaan kaiken alakuloisuuden harjoituksissa ja tyttöystäväni kanssa. Mutta kun olen yksin kotona, en koe olevani onnellinen. Haluaisin vain nukkua päivät pois. Olen yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä ja jos saan jotain aloitettuan niin olen hetken aikaa "normaali". Mutta kun saan asian tehtyä olen taas todella masentunut. Tätä on todella vaikea selittää.
Ymmärrän ongelman, että minun tulisi lopettaa tällaisten asioiden pähkäily ja alkaa elämään elämääni eteen päin. Mutta miksi kaikki tuntuu niin vaikealta? Tuntuu kuin minussa olisi kaksi eri henkilöä sisälläni. Toinen osaa nauttia elämästä ja on onnellinen ja toinen on vain masentunut. Miksen saa tätä masentunutta henkilö pois minusta?
Ammattiauttajan kanssa kannattaisi käydä sellainen puolen vuoden sessio läpi.