Mulla on aina ollut pelaaminen joka pitää mut kasassa. Se auttaa tai siis auttoi mut aina kestämään vaikka mitä koska sain siitä helpotusta. Muistan kun Pleikka 2 tuli ulos ja ostin sen. Silloin olin varmaan jotain 14v-15v ja huomasin jo tuolloin että saan pelaamisesta jotakin ihan oikeaa voimaa jaksaa. Jossakin vaiheessa jokin piru teki temppunsa ja aloin sairaanloisesti ahdistua että laite hajoaa tai telkkarin kuvanlaatu on huonontunut ja en saa maksimaalista nautintoa enää pelaamisesta. Se tunne ei mennyt ohi milloinkaan. Myöhemmin, ehkä noin 17 vuotiaana ostin tietokoneen pelaamiseen ja muihin tarkoituksiin. Ensin kaikki oli hyvin n. vuoden mutta sitten rupesin taas tulemaan vainoharhaiseksi ja äärimmäisen kriittiseksi kaikkeen siihen liittyvään. Vahdin komponenttien lämpöjä ja ääniä kuin hullu ja elin pelossa taas että menetän sen minulle tärkeän asian. Sitä jatkui pari vuotta ja muutamaa tonnia myöhemmin en enää jaksanut sitäkään. Stressi/nautinto suhde oli perseellään ja pahasti. Taas siis jokin saakelin vainoharha ja pelot pilasit senkin ja saivat minut törsäämään aivan vitusti rahaa. Myin koneen pois pilkka hintaan ja tunsin helpotusta ja toisaalta äärimmäistä tyhjyyttä. Sitten kun täytin 22-23 ostin käsi konsolin satunnais pelaamiseen. Ne ei pidä ääntä ja eivät maksa maltaita joten mikä voisi mennä vikaan? No, kaikki itse asiassa. Rupesin varomaan etten riko sitä tai jotain ja se yli varovaisuus aiheutti sen että käteni tai sormeni oikeastaan alkoivat täristä aina kun yritin pelata sillä. Aloin myös saamaan taas vainoharhaisia ajatuksia että laitteen näyttö on himmentynyt tai sille on tapahtunut jotain muuta joka on huonontanut sitä. Eli en enää voinut pelata silläkään.
En tajua miten miksi en saa pelata? En pelaa edes paljoa ja oikeastaan tarvitsen sitä että jaksan sietää tätä "elämääni". Pelaaminen ei koskaan rajoittanut mun tekemisiäni eikä muutakaan mutta silti jokin ylempi taho päätti että sitä en enää saa tehdä. Aika säälittävää mutta pelaaminen oli mulle kaikki kaikessa. Mulla ei ole kavereita, ei harrastuksia tai mitään muutakaan. En saa mistään muusta nautintoa joten en ymmärrä miten kaikki ainoaan miellyttävään asiaan kusee mun kohdalla. Enkö saa tuntea edes hetken helpotusta!? Ilmeisesti en. Yleensä kun tästä asiasta puhuu niin kaikki aina sanoo ettei ihmisen tarvitse pelata mutta meillä kaikilla on jokin pakokeino. Joillakin on kirjat, toisilla tv ohjelmat etc. mulla se oli pelaaminen. Miltä tuntuisi muista etteivät saisi enää katsoa telkkaria tai lukea kirjoja? Aika pahalta veikkaan.
Nyt olen 24v poika/mies. En ole nyt pelannut pariin viikkoon mitään ja koko ajan sisälläni on musta aukko. Jatkuva tyhjyys ja ahdistus päällä 24/7. Ei auta uni eikä ulkoilu. Kaikki on tuskaista harmaata massaa. Ennen sain aina piristeen peleistä, siitä että on jotain mitä odottaa ja se sai minut hyvälle tuulelle kuten juuri heillä jotka seuraavat lempi sarjojaan tai eivät malta odottaa että pääsevät lempi kirjansa ääreen.
Olen huomannut tosiaan sen ettei kyseessä ole oikeastaan mikään riippuvuus. Minun ei tarvitse pelata mutta se auttoi minua oikeasti. En saa mitään vieroitus oireita tai mitään sellaista mutta sitä on vaikea kieltää ettenkö olisi voinut oikeasti paljon paremmin silloin kun mulla oli joku hyvä peli kesken.
Syy miksi musta tuntuu että olen kirottu on se että aina kun olen kiintynyt johonkin pelilaitteeseen niin ahdistukseni ja pakko ajatukseni pilaa sen. Uskoisin että jos rakastaisin jotain muuta asiaa niin paljon niin sille kävisi samoin. Joskus kun katson jotain todella hyvää leffaa niin mulla iskee sairas pakkomielle kelata sitä taaksepäin ja katsoa uudestaan hyvät kohdat monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Kyseessä ei siis ole asia jonka tahdon tehdä vaan asia joka minun on pakko tehdä että saisin optimaalisen kokemuksen tai jotain.
Toivottavasti edes yksi ihminen vaivaituu lukemaan tämän valitus virteni.
En tajua miten miksi en saa pelata? En pelaa edes paljoa ja oikeastaan tarvitsen sitä että jaksan sietää tätä "elämääni". Pelaaminen ei koskaan rajoittanut mun tekemisiäni eikä muutakaan mutta silti jokin ylempi taho päätti että sitä en enää saa tehdä. Aika säälittävää mutta pelaaminen oli mulle kaikki kaikessa. Mulla ei ole kavereita, ei harrastuksia tai mitään muutakaan. En saa mistään muusta nautintoa joten en ymmärrä miten kaikki ainoaan miellyttävään asiaan kusee mun kohdalla. Enkö saa tuntea edes hetken helpotusta!? Ilmeisesti en. Yleensä kun tästä asiasta puhuu niin kaikki aina sanoo ettei ihmisen tarvitse pelata mutta meillä kaikilla on jokin pakokeino. Joillakin on kirjat, toisilla tv ohjelmat etc. mulla se oli pelaaminen. Miltä tuntuisi muista etteivät saisi enää katsoa telkkaria tai lukea kirjoja? Aika pahalta veikkaan.
Nyt olen 24v poika/mies. En ole nyt pelannut pariin viikkoon mitään ja koko ajan sisälläni on musta aukko. Jatkuva tyhjyys ja ahdistus päällä 24/7. Ei auta uni eikä ulkoilu. Kaikki on tuskaista harmaata massaa. Ennen sain aina piristeen peleistä, siitä että on jotain mitä odottaa ja se sai minut hyvälle tuulelle kuten juuri heillä jotka seuraavat lempi sarjojaan tai eivät malta odottaa että pääsevät lempi kirjansa ääreen.
Olen huomannut tosiaan sen ettei kyseessä ole oikeastaan mikään riippuvuus. Minun ei tarvitse pelata mutta se auttoi minua oikeasti. En saa mitään vieroitus oireita tai mitään sellaista mutta sitä on vaikea kieltää ettenkö olisi voinut oikeasti paljon paremmin silloin kun mulla oli joku hyvä peli kesken.
Syy miksi musta tuntuu että olen kirottu on se että aina kun olen kiintynyt johonkin pelilaitteeseen niin ahdistukseni ja pakko ajatukseni pilaa sen. Uskoisin että jos rakastaisin jotain muuta asiaa niin paljon niin sille kävisi samoin. Joskus kun katson jotain todella hyvää leffaa niin mulla iskee sairas pakkomielle kelata sitä taaksepäin ja katsoa uudestaan hyvät kohdat monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Kyseessä ei siis ole asia jonka tahdon tehdä vaan asia joka minun on pakko tehdä että saisin optimaalisen kokemuksen tai jotain.
Toivottavasti edes yksi ihminen vaivaituu lukemaan tämän valitus virteni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En ole psykologi, mutta erilaisia teorioita tulee mieleen. Jospa sinun oma yliminä tai omatunto puhuu järkeä että pelaaminen on sittenkin pako jostain mikä pitäisi hoitaa muulla keinoin. Kerrot että pelaaminen on ainut asia josta saa iloa ja mieltä. Puhuisin enemmänkin siunauksesta kuin kirouksesta? Jospa jokin voima yritää suunnata energiasi johonkin toiseen harrastukseen tai tehtävään.
Onko ihmisen tehtävä täällä pelata vain joitain toisten kehittämiä pelejä.
Hyvä että et koe riippuvuutta.
Ja tulee mieleen, että jospa ihan oikeasti itsekkin alitajuisesti alat tympääntyä moiseen puuhaan ja mieli tuottaa verukkeita, että et voi enää pelta.
Yritä keksiä jotian muuta: liikuntaa, kuuntele musiikkia ym.