Olen 14 vuotias tyttö ja kärsin todennäköisesti masennuksesta. Masennus johtuisi: Nuorena menetin ystäväni tämän muutettua. Silloin jäin yksinäiseksi ja olin todella ärtyisä, itkuisa ja helposti suuttuva. Muutaman vuoden kuluttua välini läheni minua vuotta vanhempaan ystävääni, olin sen kesän todella onnellinen, eikä vanhan ystävän menetys enään tuntunut pahalta.
Syksyllä ystäväni meni ylä-asteelle ja löysi uudelta luokaltaan itselleen ystävän. Aikamme yhdessä väheni ja lopulta kariutui siihen kun ystäväni ei enään ollut kanssani eikä jutellut. Muutamia kertoja pystyin olemaan hänen kanssaan, mutta tuntui kuin hänen pikkusisarensa olisi kokoajan estänyt ystävyyttämme.
Lopulta en ole ollut hänen kanssaan, enkä pysty puhumaan hänelle, enkä enään halua katsoa häntä etten muistaisi yhteisiä aikojamme.
Olen ollut nyt vuoden ollut ylä asteella ja nähnyt tämän ystäväni joka päivä koulussa, enkä ole vieläkään päässyt hänestä yli, sillä pikkusiskolla oli suuri vaikutus asiaan(mielestäni).
Nyt olen alkanut olla enemmän ja enemmän surullinen, haikea ja vanhemmilleni ilkeästi käyttäytyvä. Vietän paljon aikaa miettiessäni ettei elämästä tule mitään, ja olen suunnitellut itse murhaa. Käsissäni on monesti viiltely jälkiä. Mikään ei tunnu auttavan, vaikka minulla on muutamia kavereita, mutten viihdy kuin kahden seurassa, ja hekin ovat parhaat kaverukset ja tunnen oloni usein ulkopuoliseksi. Nykyään vietän koulun välitunnit tuijottaen tyhjää ja ajatellen kuinka syvältä elämäni on. Usein minua saa pitkään huhuilla kunnes olen tässä maailmassa. En kuule mitä ihmiset puhuvat, aivan kuin olisin yksin.
Kotona menetän malttini ja joskus olen niin hysteerinen etten voi kuin itkeä ja taistella pyörtymistä vastaan. Suuttuessani taas paiskon tavaroita ja lopulta alan itkeä.
En halua kertoa vanhemmilleni että olen mielestäni masentunut, sillä vanhempani eivät pidä siitä että olen yhteydessä sosiaalitoimiin tai puhun kenellekkään asioistani siten että siitä tulee jatkoseuraamuksia.
En myöskään halua kertoa sitä kavereilleni, sillä pelkään tulla hylätyksi.
Kiitos kun luit ja autat..
Syksyllä ystäväni meni ylä-asteelle ja löysi uudelta luokaltaan itselleen ystävän. Aikamme yhdessä väheni ja lopulta kariutui siihen kun ystäväni ei enään ollut kanssani eikä jutellut. Muutamia kertoja pystyin olemaan hänen kanssaan, mutta tuntui kuin hänen pikkusisarensa olisi kokoajan estänyt ystävyyttämme.
Lopulta en ole ollut hänen kanssaan, enkä pysty puhumaan hänelle, enkä enään halua katsoa häntä etten muistaisi yhteisiä aikojamme.
Olen ollut nyt vuoden ollut ylä asteella ja nähnyt tämän ystäväni joka päivä koulussa, enkä ole vieläkään päässyt hänestä yli, sillä pikkusiskolla oli suuri vaikutus asiaan(mielestäni).
Nyt olen alkanut olla enemmän ja enemmän surullinen, haikea ja vanhemmilleni ilkeästi käyttäytyvä. Vietän paljon aikaa miettiessäni ettei elämästä tule mitään, ja olen suunnitellut itse murhaa. Käsissäni on monesti viiltely jälkiä. Mikään ei tunnu auttavan, vaikka minulla on muutamia kavereita, mutten viihdy kuin kahden seurassa, ja hekin ovat parhaat kaverukset ja tunnen oloni usein ulkopuoliseksi. Nykyään vietän koulun välitunnit tuijottaen tyhjää ja ajatellen kuinka syvältä elämäni on. Usein minua saa pitkään huhuilla kunnes olen tässä maailmassa. En kuule mitä ihmiset puhuvat, aivan kuin olisin yksin.
Kotona menetän malttini ja joskus olen niin hysteerinen etten voi kuin itkeä ja taistella pyörtymistä vastaan. Suuttuessani taas paiskon tavaroita ja lopulta alan itkeä.
En halua kertoa vanhemmilleni että olen mielestäni masentunut, sillä vanhempani eivät pidä siitä että olen yhteydessä sosiaalitoimiin tai puhun kenellekkään asioistani siten että siitä tulee jatkoseuraamuksia.
En myöskään halua kertoa sitä kavereilleni, sillä pelkään tulla hylätyksi.
Kiitos kun luit ja autat..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvän kaverin, bestiksen menettäminen on kova paikka. Oikeastaan ystävyys on vapaaehtoinen, kahden ihmisen välille muodostunut kumppanuus. Sitten vain käy niin että toisen puolelta tämä kumppanuus ja kaveruus alkaa höllentyä: löytää toisen, elämäntilanne muutttuu ym.
Ystävyys on erilainen juttu kuin seurustelu jolloin molemmin puolin jopa sitoudutaan kulkemaan ydessä. Ystävyydessä ei tuollaista ole.
Pahalta se tuntuu, kun näin käy vaikka ymmärtäiskin. Itse menetin juuri ystävän kun tämä löysi miesystävän ja enää ei ole aikaa minulle.
Itsemurhaa ei kuitenkaan kannata tällaisen vuoksi harkita. kyllä sinä saat vielä uusia ihmissuhteita. Elämässä pitää oppia myös luopumaaan ja hyväksyä totuus, että ihmisuhteetkin voivat loppua.
Niin... Yksinäisyyteni ja käytökseni johtuu osittain ujoudesta ja suuresta jännittyneisyydestäni joka taas johtuu monista eritekijöistä. Eniten minulla on tuo oma käytös stressi. Sekä oma turhautuminen elämään masentaa mutta onhan tuokin masennuksen yksi osapuoli ja mietityttää eniten.
Asiaa puhui Ystävyyttä sinulle. Välillä tuntuu kovalta, mutta niin se elämä menee, on ylämäkiä ja on sitten alamäkiäkin. Muuten kuulostaa ihan normaalilta murrosikäiseltä, tavarat lentää ja suututtaa... :) En sano tätä vähätelläkseni sinun tunteitasi vaan ehkä voi helpottaa, että et ole tunteinesi yksin. Joillakuilla se murrosikä menee helpommin, voi tulla myöhemmin, jopa keski-ikäisenä vasta, jos jostain syystä aiemmin ei ole tunteita voinut näyttää ja käydä läpi.
Asioita tulee elämässä vastaan, mutta mitään muuta emme voi muuttaa, kuin omaa itseämme, asennettamme, käytöstämme. Ja jos haluaa elämäänsä jotakin muutosta, niin omasta navastahan sen pitää lähteä, ei kukaan tule kotoa hakemaan tai kotiin tarjoamaan mitään. Tai ainakin pitää itse vääntäytyä nettiin... :)
Koeta löytää ainaisen "elämäni on syvältä" -miettimisen sijaan jotakin hyvää ja/tai kaunista joka välitunnilla. Se voi olla mitä tahansa, pienikin asia, lehden silmu puussa, lintu, orava, koulun hyvännäköisin poika, mitä tahansa. Pääasia, että se on jotakin, mistä voit ajatella jotakin hyvää. Kun ensin pidät kiinni siitä (edes) yhdestä asiasta joka välitunti, alat pian huomata niitä lisää. Aivosi saavat uudenlaisia ajatusratoja ja sitä kautta koko olemuksesi ikäänkuin kirkastuu.
Ajatukset usein näkyvät kasvoista ja ihmiset mielummin oleskelevat sellaisten ihmisten läheisyydessä, joista tuntuu tulevan jotakin mukavaa tai hyvää, sanalla sanoen positiivista. Tämähän ei niinkään ole tietoista toimintaa, mutta kehonkielestä on tehty paljon paljon tutkimusta, on tosiaan merkitystä sillä, miten itseäsi kannat, jos sanasi ovat ristiriidassa sanattoman kielen kanssa...
Mieti, millaisen ystävän itsellesi haluaisit. En tarkoita ketään tiettyä henkilöä, vaan ominaisuuksiltaan: hiljaisen, puheliaan, nauravaisen, asioihin vakavasti suhtautuvan, muodista kiinnostuneen, luomuekoilijan, politiikasta kiinnostuneen, luonnon ystävän...? Voithan tehdä vaikka listan ihan paperille ystäväsi ominaisuuksista ja asioista, joita hänen kanssaan haluaisit tehdä. Ja sitten mieti, millaisen ihmisen kanssa haluamasilainen ystävä haluaa olla? Ja mieti, mitä itsessäsi/käytöksessäsi voit muuttaa/haluat muuttaa ollaksesi tuo ihminen.
Esimerkiksi juuri tuo mukavien/kauniiden asioiden huomaaminen, voit laajentaa sitä myös ihmisiin, jos vaikkapa jollakulla luokkatoverillasi on kivannäköinen paita, voit kehua sitä, vaikka et olisikaan ennen sellaista harrastanut. Soveltamista saa harrastaa... :) Kun kylvät ympärillesi pieniä huomaavaisuuksia ja kohteliaisuuksia, huomaat pian, että niitä alkaa tulla sinulle takaisinpäinkin. Ja jossain kohtaa, huomaat saaneesi kontaktin ihmiseen, jonka kanssa synkkaa yhteen.
Tällä maailmalla on kummallinen tapa toimittaa juuri sitä, mitä me eniten pelkäämme ja ajattelemme. Jos ajattelet koko ajan olevasi yksinäinen ja kolmas pyörä, sitä tulet olemaan. Kun alat ajatella enemmän sitä, mitä HALUAT kuin sitä, mitä et halua, alat saamaan sitä. Sitä kutsutaan myös vetovoiman laiksi, esimerkiksi Rhonda Byrnen kirjoittama Salaisuus -kirja kertoo siitä. Suosittelen lukemaan sen tai sitten Salaisuus Teini-ikäisille -kirja, mutta en tiedä, kuinka hyvin se on esim. kirjastoista saatavilla. Mutta jos englannin kieli taittuu yhtään, mene www.thesecret.tv -sivuille (The Secret -elokuvan kotisivut) ja lue Living The Secret osiosta, kuinka ihmiset ovat saaneet halumansa, kuka mitäkin.
Minä tein "miljoonan kohdan listan" (oli oikeasti ehkä muutama kymmenen asiaa :) ) miesystävästä, eikä mennyt kuin pari kuukautta kun "Se Oikea" tuli luokseni. Nyt yhteistä aikaa takana jo kolme vuotta. :)
Tämä voi kuulostaa huuhaalta ja kukin saa toki uskoa mihin tahtoo, mutta kokeileminenhan ei mitään maksa... :)
Ja vielä, kun tuntuu pahalta, niin on hyvä purkaa sitä, vaikkapa sitten tänne palstalle, mielummin kuin itseesi tai muihin ihmisiin.
Lämpimiä ajatuksia lähetän sinulle ja voimia kevään viimeisiin kouluviikkoihin!
Hyviä ohjeita, lumi-hiutale mutta kun milei on maassa ja elämä ahdistaa niiin sorry nyt, sanon rumasti: ei kiinnosta paskan vertaa se jokin pieni puun lehti jossain tai puiston oravat. Kun elämä on tasapainossa nuo arjen pienet aistihavainnot ovat elämää.
Muistan ajan kun itsellä oli seinä edessä: valtavat velat, konkurssi ja avioero ja eräs ystävä antoi lohduksi kortin tekstillä: elämän onni koostuu pienistä arjenilosta: niityn kukkanen, lintu pajun oksalla, kotisaunan savu tyynessä kesäillassa, ....
Ihan samaa kuin eräs rouva kertoi olleensa hierveissä synnytystuskissa. Nuori sairaahoitaja pistää piikkiä ja sanoo, tämä sattuu nyt hiukan...mutta ei kestä kauaa!
Sinulle nuori sanon että vuosien myötä itseluottamus ja ujous helpottaa. Sinun kannattaa jutella noista sressiä ja ikävyyttä aiheuttaneista asioista jonkun kanssa. Itsekkin koin iässäi juuri samanlaista: ujo ja arka olin, pelkäsin sosiaalisia tilanteita, oikeastaan läheisin ystävä oli hieman nuorempi siskoni. Tänään elämä on ohan erilaista.
Noh, minä olen saanut juuri niistä pienistä ilmaisista asioista ison ilon elämääni. Kun oli melkein henki mennyt avioliitossa, firma meni, velat jäi minulle, samoin lapset, ex-mies jätti KAIKEN sotkun minulle, ei auttanut yhtään missään, edes lasten kanssa. Nyt on erosta 5v ja edelleen tekee kiusaa, minkä ehtii. Eron jälkeen aloin nähdä ihan hirveän paljon enemmän niitä luonnon ihmeitä. Olin todella paljon ulkona, katselin juurikin niitä puiden lehtiä yms. Pitkän aikaa näkemättä oikeastaan mitään, joo, noi puut ja puskat tossa..... Mutta jossain kohtaa aloin tajuta, kuinka suuri ihme on esim. jonkun lehden kasvaminen. Tai peipponen, pieni lintu, mutta tekee hirveän muuttomatkan tullakseen tänne pohjolan lyhyeen kesään tekemään jälkeläiset. Ja listaa voisin jatkaa....
Ja ylipäätään muutenkin väitän, että varsinkin surun keskellä ihminen herkistyy tajuamaan kauneutta. (Tämä nyt ei ehkä varsinaisesti aiheeseen tässä kohtaa liity.....) Kun on niin surun murtama, että mihinkään oikein ei kykene, jokin pieni asia saattaa tuottaa lohtua, antaa toivoa, että elämä kuitenkin kantaa.
Homman nimi onkin edellisessä tekstissäni se, että TIETOISESTI keskittää ensin huomionsa niihin pieniin asioihin ja edes AJATTELEE sitä positiivista. Kuten jo aiemmin sanoin, aivot saavat uusia (ihan kirjaimellisesti, peilineuronit, vai mitä ne nyt on, kulkee erilailla) ajatusratoja. Pikkuhiljaa tulee sitten mukaan se TUNNE.
Tai voi tietysti valita niinkin, että vatvoo vaan, kuinka kamalaa minun elämäni onkaan. Kunpa joku tappaisi minut pois kuleksimasta. Tai keksisi jonkun lääkkeen. Tai tulisi ja tekisi jotain, että parantuisin tästä. Mutta kun se ei vaan tapahdu. Kyllä minä sitäkin olen elämässäni yrittänyt. Monesti. Ja lääkkeitä söin ja terapiassa kävin. Mutta kun kukaan, EI KUKAAN ulkopuolinen voi muuttaa yhtään MITÄÄN kenenkään toisen elämässä, vaan ITSE on se muutos tehtävä.
Tiedän, että oikeasti masentuneelle, kun on voimat pois, on myrkkyä, kun joku sanoo, että "ota niskasta kiinni itseäsi". Oli minullekin. Enkä ihan niin haluakaan kenellekään sanoa. Vaan ennemminkin jotenkin tähän tapaan, että
"Valinta on sinun. Voit jäädä siihen, missä olet. Tai voit lähteä muutoksen tielle. Niillä voimilla ja kyvyillä ja ominaisuuksilla, kuin juuri sinulla on. Tehdä sellaisia asioita, kuin itse koet turvalliseksi ja mielekkääksi ja eteenpäin vieväksi sinulle omassa tilanteessasi juuri nyt. Minä voin yrittää auttaa ja ehdottaa asioita ja kuljen vierelläsi. Mutta en voi tehdä mitään sinun puolestasi, eikä kukaan muukaan voi. Sinun itsesi on kuljettava tiesi, itsellesi sopivin askelin. Tai sitten voit jäädä siihen, missä olet nyt. Valinta on sinun."
Jos jotain olisin toivonut, niin sitä, että olisin tajunnut paljon aikaisemmin, että vastuu on todella minulla itselläni. Mikään terapeutti, pilleri, ystävä, tai seurustelukumppani ei voi muuttaa minun elämääni. Vain minä itse voin. Ja jos en voi vaikuttaa asioihin (työttömyys, rahat, asunto, tavarat, ystävät, harrastukset......), voin aina vaikuttaa siihen, mitä minä ajattelen, miten minä asennoidun. Voin olla köyhä, työtön ja ex-mieheni kiusaama, mutta en minä siitä puhu ystävieni kanssa tai miesystäväni kanssa. Enää, alkushokki oli tietysti läpikäytävä.
Itavaltalainen neurologi ja psykiatri Viktor Frankl oli natsien keskitysleirillä ja siellä ollessaan kehitti menetelmän, jonka avulla selviytyi hengissä. Hän opetteli näkemään kauneutta ympärillään. Niissäkin karuissa olosuhteissa. Hän ei kapinoinut vartijoita vastaan (sehän olisi tiennyt varmaa kuolemaa), hän kapinoi systeemiä vastaan, omalla sisäisellä kapinallaan. Hän tosiaan OPETTELI näkemään kauneutta ja kokemustensa pohjalta kehitti logoterapian. Wikipediasta lainaus: Logoterapia luetaan kuuluvaksi humanistisen psykologian piiriin ja sitä pidetään kolmantena wieniläisenä psykoterapian koulukuntana. Siinä missä Sigmund Freud näki ihmisten ongelmaksi seksuaalisen turhautumisen (psykoanalyysi), Alfred Adler alemmuudentunteen (individuaalipsykologia), näki Frankl ihmisten suurimmaksi ongelmaksi elämän mielettömäksi kokemisen eli eksistentiaalisen ahdistuksen. -----Logoterapia ei yritä selvittää, mikä ihmisen elämässä on mennyt pieleen, vaan painottuu siihen, mitä hyvää ja ehjää vielä on jäljellä, minkä varaan voi rakentaa tulevaisuutta.---
Minulle kolahti jossain kohtaa kovaa, että jos joku on todella keskityskeiriltä (useammalta) selvinnyt jonkin ajatusmallin avulla, niin ehkä minä "hyvinvointivaltion" asukkaana (oli kuitenkin lämmin asunto ja kaikki nykyajan mukavuudet) saatan voida hyödyntää samaa. Mutta korostan, että vasta_jossain kohtaa,_ alkuun olin hyvin vastahakoinen muuttamaan ajatusmaailmaani. Ehkä ikäkin tekee osansa, teininä sitä oli niin jyrkkä muutenkin kaikessa...
Olisipa joku silloin nuorena minullekin neuvonut, mihin ja miten kannattaa omia ajatusratoja ohjata, kun ne itsestään menivät aina siihen samaan "minä olen ruma, yksinäinen jne..." En tosin tiedä, kuka tai mikä olisi voinut saada sen asian perille minulle silloin... Mutta onneksi olen oppinut nyt. Ja nyt on niin paljon enemmän tarjolla tietoa ja kirjallisuutta ym. aiheesta kuin aiheesta, nettikin pullollaan kaikenlaista. Sen kuin valitsee vain....
Ikäkin aina auttaa, mutta muistan, kun itse ajattelin 15-vuotiaana, että 30-vuotias on suunnilleen toinen jalka haudassa..... Eli ei paljon lohduttanut. :) minut ehkä pelastai se, että harrastin aktiivisesti ja kilpaharrastus vei ympäri Suomen, tarjosi paljon ihmisiä, joiden kanssa yhdessä harjoiteltiin, leireiltiin ja sitten vähän vanhempana biletettiinkin. Hyvin vähän minulla koulusta kavereita oli... Ja jossain kohtaa, kun oli, niin harrastus söi kaiken ajan, koulukaverit jäivät kovin vähälle.
Kai sitä sillä rikastuisikin, jos keksisi, miten voisi auttaa kaikkia nuoria siinä murroiän ahdistuksessa........ Tai siis lääketeollisuushan käärii jo rahaa mielialalääkkeillä... Mutta minä haluaisin oikeasti auttaa. Enkä keksi muuta, kuin ne omat vanhemmat. Jos kotona on puhekulttuuri kunnossa ja tunneilmapiiri avoin ja rakenteet arjessa kohdallaan ja vanhemmilla aikaa ja halua olla lastensa/nuortensa kanssa, niin se auttaisi jo tosi paljon. Mutta kun nykyajan vanhemmilla tuntuu olevan (niilläkin, joilla ns. asiat on kunnossa) vanhemmuus hukassa (aina on tietysti poikkeuksiakin). Saati sitten ne, joilla on mt-, päihde- tai muita ongelmia....................................................... Mutta neuvolat joillain paikkakunnilla ovat jo tähän heränneet, neuvomaan vanhempia kasvattamisessa. Ehkä sitten parinkymmenen vuoden päästä meillä on taas paremmin voivia nuoria...
Minulla on nyt kyllä vahva tunne että aloittajan huonot fiilikset johtuvat ihan alkavasta murrosiästä.
Silloin todellakin kaikki tuntuu vaikealle,varsinkin muutokset.
Hänellä on muutoksia kaverisuhteissa.
Mutta murrosiässä myös keho ja sen toiminta muuttuu. Ja näitä tuntemuksia helposti
siirretään myös johtuvaksi siihen että henkilökemiat muuttuvat murrosiässä.
Kun kavereillakin on murrosikä ja heilläkin on vaikeaa,konflikteja syntyy väkisinkin.
Toivon että Neiti Laikon ajattelee sitäkin vaihtoehtoa että omien hormoonien muuttumisen lisäksi syynä voi olla että kaveridenkin hormoonit muuttuvat murrosiässä ja siitä voi aiheutua kaikenlaista propleemia,ellei kaverit puhu asioista keskenään.
Eli kavereihin pitää edes yrittää pitää puhumalla jokin yhteys.
Tsemppiä Neiti Laikon ja koitappa puhua kavereille!
Olen henkisenä tukena kaukaa,mutta läsnä.
Olen vain tosi harvoin netissä.