Isosiskon huoli pikkuveljestä

Hei!

Toivottavasti edes joku jaksaisi lukea tämän. En kaipaa viestejä "huolehdi omista asioistasi".

Olen 20-vuotias nainen. En ole koskaan laittanut tupakkaa suuhuni, enkä sitä tule koskaan tekemäänkään.

Olen katsonut vierestä kun setäni kuoli keuhosyöpään tupakoituaan 40 vuotta. Olen katsonut vierestä, kun enoni ja tämän vaimo ovat tupakoineet niin kauan kun olen ollut olemassa, ja kauan ennen sitä. Viimeiset kolme vuotta olen elänyt vihan, pelon ja kiukun ristitulessa seuratessani pikkuveljeni tupakointia. Hän aloitti sen mennessään yläasteelle. Ja on sen jälkeen jäänyt sauhuttelustaan kiinni.. en enää edes muista kuinka monta kertaa. Perheessämme on aina ollut päivänselvää, että tupakointia ei hyväksytä. En ole voinut mitenkään ymmärtää MIKSI pikkuveljeni on laittanut sen syöpäkääryleen suuhunsa. Kavereiden painostuksesta? Kokeilunhalusta? Silti en ymmärrä. Olen huutanut ja itkenyt hänelle, että lopettaisi. Ja on lopettanutkin ilmeisesti (kuka muu sen lopulta tietää, kun hän itse) monta kertaa. Viimeksi ennen vuodenvaihdetta 2003/2004. Tuolloin vanhempani veivät pikkuveljeni lääkäriin ja ostivat kalliin lääkekuurin. Kyllä se pikkuveli niitä sitten söikin ja ainakin näytti siltä, ettei enää polttanut. Minä en kuitenkaan ole viimeisten kolmen vuoden aikana hetkeäkään uskonut tai luottanut siihen, etteikö hän polttaisi. Osaa tosi hyvin peittää kyllä jälkensä, mutta mulla on tarkka nenä tupakan suhteen. Niin paljon sitä vihaan. Viime viikonloppuna olin kotona käymässä ja pikkuveli istui sohvalle viereen. Ja taas haistoin sen. Ainahan se haisee tupakalta, kun liikkuu kavereiden kanssa, jotka tupakoi. Mutta nyt se haisi niin pahalta, että huomautin äidille. Äiti sitten haistoi hengitystä (ihme että se antoi haistaa), eikä siinä ollu mitään epäselvää. Kuulemma polttanut taas koko kesän.

Isä on yrittänyt puhua. Isä poltti itse 10-vuotiaasta kolmekymppiseksi. Lopetti ennen kun tapasi äitini. Isällä on siis omakohtasta kokemusta, luulisi pikkuveljen jotenkin ymmärtävän isääni paremmin kuin äitiä tai minua, jotka emme ole koskaan tupakoineet. Nyt hän on taas täysin riippuvainen, ei halua lopettaa. Lääkkeitä olisi vielä puoli pakettia jäljellä, mutta eihän niitä voi kukaan pakottaa syömään, itse se motivaatio on jostain löydyttävä.

Tiedän, tupakointi on nykyään tosi yleistä.. Eikä sitä kai monikaan pidä kovinkaan pahana asiana. Minulle se kuitenkin on jotain niin saastaista, etten tiedä mitään inhottavampaa. Tupakointi on säälittävää!! Itsensä altistamista addiktiolle, vapaaehtoinen liitto nikotiinin kanssa. Rahanmenoa. Vieroitusoireita. Jatkuva yskä. Terveyden menettäminen. Pahimmassa tapauksessa keuhkosyöpä ja kuolema. Mitään näistä en halua pikkuveljelleni.

Toisaalta minulle on ihan sama vaikka kaikki suomalaiset polttaisivat. Kunhan pikkuveljeni ei sitä tekisi. Hän on minulle niin tärkeä... Pelkään ettei siitä koskaan tule loppua. Hänen terveytensä ei sitä kyllä pitkään kestä, se on jo todettu. Kauhea yskä tulee hetkessä.

Vanhempani ovat "luovuttaneet". Totesivat, että eivät he sille mitään voi. Se polttaa jos se niin itse haluaa, "omat ovat keuhkosi". Iso ihminen jo, 16-vuotias. Sekä fyysisesti että henkisesti ikäisiään kypsempi, kyllä se sitä tupakkaa kaupasta saa, ei tarvitse kenenkään ostaa. Olen myös tosi pettynyt vanhempiini. Minä en kyllä "luovuttaisi". Toisaalta kyllä ymmärrän, ne on tosi väsyneitä, ei aina jaksa tapella. Tätä on jatkunut jo kolme vuotta.

En oikeastaan tiedä miksi kirjoitin tänne. Kai toivoin saavani jotain rohkaisevia kommentteja, tai ehkä jollain on joskus ollut samanlainen tilanne. Pikkuveljeni hyväksi en taida itse pystyä tekemään mitään. Oma olo kuitenkin niin kurja, että sille pitäisi jotain tehdä. Murehdin tätä koko ajan. Olen myös huolissani äidistä. Äiti on tosi väsynyt, suorastaan uupunut. Koko kesän se on valvonut yötä myöten ja odottanut pikkuveljeäni kotiin. Oli sillä neljän viikon kesäloma, mutta se meni valvoessa. Ja nyt äiti on ihan loppu. Kun voisinkin vaan olla ajattelematta asioita kotona ja keskittyä omiin juttuihin, kouluun ja töihin ja avomieheen. Mutta nämä on minulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Miten voisin olla välittämättä. Sellaista ei meidän perheessä ole opetetettu.

Koulu alkaa ensi viikolla. Pitäisi jaksaa panostaa siihen. Ja mieskin kaipaa huomiota. Miten jaksan, kun sydän on 100 kilometrin päässä...