Kerron tarinani, jota ei ehkä kaikki usko.
Tai ainakin olen saanut osakseni epäilevää vastaanottoa tämän asian kerrottuani.
Minä olin alun perin koira. Koira, joka on lemmikkini.
Ollessani koira maailman katsomukseni oli ihan erilainen, mitä isännälläni, jonka ruumiissa minä nyt olen. Koirana ollessani minun maailmani oli käytännössä kokonaan isännän ja pihan alueella. Se oli ikään kuin minun kotimaani.
Kun lähdimme lenkille isännän kanssa, ne olivat kuin matkoja suureen tuntemattomaan. Ympärilläni leijui toinen toistaan houkuttavampia tuoksuja, joita oli pakko saada nuuskia. Osasin jo koirana ollessani tajuta sen, että elämäni on rajallinen. Tästä muistuttivat kuolleet eläimet, joita sain nuuskia. Huomasin, että niissä ei ollut eloa. Uskoin toki, että voisin kuonollani pyörittelemällä saada ne takaisin eloon. En osannut ajatella elämää kuoleman jälkeen. Toisinsanoen koirat eivät ole kovinkaan uskonnollisia. Koiria kiinnostavat vain ympäröivä maailma. Koirat eivät kykene ajattelemaan kovin monimutkaisesti. Ihmisten puhekin kuulosti ihan erllaiselta. Ihmisten puhe kuulosti lähinnä vain satunnaiselta mölinältä, mutta huomasin kyllä, että tietynlaiset äänteet saavat tietynlaisia toimia aikaan. Ja me koirat ymmärsimme käskyjä. Emme ymmärtäneet sanan varsinaista merkitystä, vaan tiesimme, että kun joku käsky tulee, täytyy toimia sen mukaisesti. Muuten rangaistaan.
En ymmärrä, missä vaiheessa sielumme vaihtuivat keskenään, koiran ja isännän. Miten minun sieluni siirtyikin isäntään ja päinvastoin. Omaksuin isännän oppimat asiat, mutta minulle jäi jotain myös koirasta.
Siirtyessäni ihmisen ruumiseen tuntui omituiselta, että ymmärsinkin jo ihmisten kieltä. Aistitkin ovat aika erilaiset ihmisillä, mitä koirilla. Ihmisten parempi näkö kummastutti valtavasti. Hajuaisti sen sijaan on ihmisillä huomattavasti heikompi. Siirtyessäni isännän ruumiiseen, sain myös huomata isäni olevan uskonnollinen ihminen. Isäntäni jonka ruumiissa minä olen, on vanhoillislestadiolainen. Minulla oli halu lähteä Rauhanyhdistykselle sanan kuuloon. Paikkaan, josta koirana en tiennyt mitään.
Ja isäntä on nyt koiran ruumiissa, siinä, missä itse alunperin olin. Huomaan, että myös isäntä on vienyt koiran ruumiiseen tietoa ihmisten elämästä. Hänellä on vain rajallisempi kyky ilmaista siitä. Koirat kun eivät osaa puhua, ja koirilla on pienemmät aivotkin. Yksi, mistä huomaan selkeästi, että koirassa oleva isäntäni tietää ihmisten elämästä, on se, että koirakin on vapaaksi päästyään juossut rauhanyhdistykselle. Minähän en koirana kyseisestä paikasta tiennyt mitään.
Koirani pysyy yleensä vapaana ollessaan pihalla senkin ajan, kun itse olemme seuroissa. Toinen, mistä olen huomannut, että koira tietää ihmisten asioista, koira tietää, minne kätkemme koiran ruoat. Koira on omatoimisestikin käynyt rohmuamassa niitä ruokia. Silloin, kun minä olin vielä koira, en edes tiennyt, missä ruokani ovat silloin, kun minua ei ruokita.
Yksi ajatus on noussut päähäni tässä viime aikoina. Kumpi meistä onkaan uskomassa, koira, vai minä? Eihän koirien pitäisi päästä taivaaseen?
Koirathan ovat eläimiä ja ihmiset ihmisiä. Raamatussa sanotaan sangen selvästi, että koirat eivät pääse taivaaseen. Tai ainakin niin itse muistan monesti kuulleeni. Tai toisinsanoen tämä ihmisen ruumis, jonka aivoihin tätä tietoa on tallentunut. Jos isäntäni on siirtynyt koiran ruumiiseen, onko hänestä tullut eläin, joka ei pääsekkään taivaaseen. Ja minä, entinen koira, pääsenkin taivaaseen.
Vai onko niin, että tässä tapauksessa molemmat pääsevät?
Tämä asia on sellainen, josta en pysty kasvotusten kenenkään kanssa juttelemaan, koska 100 prosenttia ihmisistä tuntuvat pitävän tätä mahdottomana. Minua on kehoitettu ottamaan yhteyttä myös psykiatriseen sairaalaan. Tällainen sielujen vaihto kahden erilaisen ruumiin välillä lienee äärimmäisen harvinaista? Miksi näin kävi, en voi tietää. Siitä ei jäänyt tarkempaa jälkeä nykyisen ruumiini aivoihin. Epäilen, että joku ulkopuolinen taho on siirtänyt sielumme keskenään....
Ja jos joskus palaan takaisin koiraan, tuleeko minusta älykkäämpi koira? Osaanko takaisin koiraan siirtyessäni jo tuottaa puhetta. Vai jäänkö lopullisesti tähän ihmisen ruumiiseen? Paljon kysymyksiä, mutta en tiedä, tulenko koskaan saamaan näihin vastausta.
Tai ainakin olen saanut osakseni epäilevää vastaanottoa tämän asian kerrottuani.
Minä olin alun perin koira. Koira, joka on lemmikkini.
Ollessani koira maailman katsomukseni oli ihan erilainen, mitä isännälläni, jonka ruumiissa minä nyt olen. Koirana ollessani minun maailmani oli käytännössä kokonaan isännän ja pihan alueella. Se oli ikään kuin minun kotimaani.
Kun lähdimme lenkille isännän kanssa, ne olivat kuin matkoja suureen tuntemattomaan. Ympärilläni leijui toinen toistaan houkuttavampia tuoksuja, joita oli pakko saada nuuskia. Osasin jo koirana ollessani tajuta sen, että elämäni on rajallinen. Tästä muistuttivat kuolleet eläimet, joita sain nuuskia. Huomasin, että niissä ei ollut eloa. Uskoin toki, että voisin kuonollani pyörittelemällä saada ne takaisin eloon. En osannut ajatella elämää kuoleman jälkeen. Toisinsanoen koirat eivät ole kovinkaan uskonnollisia. Koiria kiinnostavat vain ympäröivä maailma. Koirat eivät kykene ajattelemaan kovin monimutkaisesti. Ihmisten puhekin kuulosti ihan erllaiselta. Ihmisten puhe kuulosti lähinnä vain satunnaiselta mölinältä, mutta huomasin kyllä, että tietynlaiset äänteet saavat tietynlaisia toimia aikaan. Ja me koirat ymmärsimme käskyjä. Emme ymmärtäneet sanan varsinaista merkitystä, vaan tiesimme, että kun joku käsky tulee, täytyy toimia sen mukaisesti. Muuten rangaistaan.
En ymmärrä, missä vaiheessa sielumme vaihtuivat keskenään, koiran ja isännän. Miten minun sieluni siirtyikin isäntään ja päinvastoin. Omaksuin isännän oppimat asiat, mutta minulle jäi jotain myös koirasta.
Siirtyessäni ihmisen ruumiseen tuntui omituiselta, että ymmärsinkin jo ihmisten kieltä. Aistitkin ovat aika erilaiset ihmisillä, mitä koirilla. Ihmisten parempi näkö kummastutti valtavasti. Hajuaisti sen sijaan on ihmisillä huomattavasti heikompi. Siirtyessäni isännän ruumiiseen, sain myös huomata isäni olevan uskonnollinen ihminen. Isäntäni jonka ruumiissa minä olen, on vanhoillislestadiolainen. Minulla oli halu lähteä Rauhanyhdistykselle sanan kuuloon. Paikkaan, josta koirana en tiennyt mitään.
Ja isäntä on nyt koiran ruumiissa, siinä, missä itse alunperin olin. Huomaan, että myös isäntä on vienyt koiran ruumiiseen tietoa ihmisten elämästä. Hänellä on vain rajallisempi kyky ilmaista siitä. Koirat kun eivät osaa puhua, ja koirilla on pienemmät aivotkin. Yksi, mistä huomaan selkeästi, että koirassa oleva isäntäni tietää ihmisten elämästä, on se, että koirakin on vapaaksi päästyään juossut rauhanyhdistykselle. Minähän en koirana kyseisestä paikasta tiennyt mitään.
Koirani pysyy yleensä vapaana ollessaan pihalla senkin ajan, kun itse olemme seuroissa. Toinen, mistä olen huomannut, että koira tietää ihmisten asioista, koira tietää, minne kätkemme koiran ruoat. Koira on omatoimisestikin käynyt rohmuamassa niitä ruokia. Silloin, kun minä olin vielä koira, en edes tiennyt, missä ruokani ovat silloin, kun minua ei ruokita.
Yksi ajatus on noussut päähäni tässä viime aikoina. Kumpi meistä onkaan uskomassa, koira, vai minä? Eihän koirien pitäisi päästä taivaaseen?
Koirathan ovat eläimiä ja ihmiset ihmisiä. Raamatussa sanotaan sangen selvästi, että koirat eivät pääse taivaaseen. Tai ainakin niin itse muistan monesti kuulleeni. Tai toisinsanoen tämä ihmisen ruumis, jonka aivoihin tätä tietoa on tallentunut. Jos isäntäni on siirtynyt koiran ruumiiseen, onko hänestä tullut eläin, joka ei pääsekkään taivaaseen. Ja minä, entinen koira, pääsenkin taivaaseen.
Vai onko niin, että tässä tapauksessa molemmat pääsevät?
Tämä asia on sellainen, josta en pysty kasvotusten kenenkään kanssa juttelemaan, koska 100 prosenttia ihmisistä tuntuvat pitävän tätä mahdottomana. Minua on kehoitettu ottamaan yhteyttä myös psykiatriseen sairaalaan. Tällainen sielujen vaihto kahden erilaisen ruumiin välillä lienee äärimmäisen harvinaista? Miksi näin kävi, en voi tietää. Siitä ei jäänyt tarkempaa jälkeä nykyisen ruumiini aivoihin. Epäilen, että joku ulkopuolinen taho on siirtänyt sielumme keskenään....
Ja jos joskus palaan takaisin koiraan, tuleeko minusta älykkäämpi koira? Osaanko takaisin koiraan siirtyessäni jo tuottaa puhetta. Vai jäänkö lopullisesti tähän ihmisen ruumiiseen? Paljon kysymyksiä, mutta en tiedä, tulenko koskaan saamaan näihin vastausta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nykytietämyksen valossa sielun irtaantuminen ruumiista ei ole mahdollista.
Tieteellä on pyritty selvittää ns. rajaporttikokemuksia ja ne on todettu eräänlaiseksi harhaksi. Se, että sielu siirtyisi toiseen olentoon, on täysin mahdoton ajatus. Näin ollen epäilen hyvin vahvasti sitä, että olet itse ollut alunperin koira.
Sielu on tavallaan eläimen tietoisuus olemassa olosta ja on vahvasti kytköksissä aivoihin, jotka ovat kaiken ajattelun tukikohta. Ilman aivoja yksikään elikko ei voi tietää mitään. Mitä kehittyneemmät aivot, sitä enemmän kykenee hahmottaa ympäröivää maailmaa.
Olet todennäköisesti aina ollut samassa ruumiissa, mutta jotenkin kierolla tavalla alkanut kuvittelemaan, että olisit joskus ollut lemmikkikoirassasi.
Jos olit oikeasti ennen koiran ruumiissa, olet koiran sielu. Ja koirien sielu ei ole iankaikkinen. Näin ollen se, joka on nyt siinä koirassa, on uskomassa ja se pääsee taivaaseen. Koiran sielu loppuu kuoleman jälkeen. Nyt, kun koiran sielu on sinussa, koiran sielu saa pidemmän kodin.. Ihminen kun on pitkäikäisempi. Koiran sisään ajettu ihmisen sielu taas lyhyemmän, mutta koska koira ei voi vaipua epäilyksiin rajallisen älynsä vuoksi, uskon, että koiran sisällä oleva sielu on taivaskelpoinen, eli tulee perimään taivaan kodin.
Sinä taas saat elää turvatulla mielellä, teit mitä ikinä teitkin, sinun sielusi loppuu kuolemasi jälkeen. Eli saat ihan vapaasti päättää tien. Mikään ei pidättele sinua Jumalan yhteydessä, koska et voi koirasieluisena Jumalan yhteyteen päästäkkään!
Edesvastuutonta lähtee opettaa sellaista, ettei kyseisen henkilön kannattaisi pitää usko. Kukaan ei ole koskaan siirtynyt koirasta ihmiseen tai päinvastoin. Näin ollen on turha spekuloida sen enempää, kummassa olennossa on nyt se vanhurskautettu sielu, koirassa, vaikko ihmisessä!