Olen 40 v nainen ja koko ikäni voinut huonosti. Elämä on ollut sarja epäonnistumisia. Eikä juurikaan ole syytä elää. Päässä pyörii ajatus miksi minun elämääni ei annettu sairaalle lapselle jolla olisi hyvä elämä. Takana on 3 vuoden psykoterapia, sen jälkeen muistan voineeni todella hyvin. Olen elänyt narsisti perheessä jossa molemmat vanhemmat ovat tunneköyhiä. Muistan lapsuudesta tyhjyyden tunteen, yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden. Yritin kyllä aina miellyttää ja menestyä asioissa joihin yhdyin. Koskaan en kiitosta saanut. Kaikkea vähäteltiin. Yritin kyllä kovasti saada hyväksyntää. Yritin aina miellyttää etten joutuisi riidan silmään, kuritetuksi. En löydä yhtään järkevää syytä miksi olisin ansainnut fyysistä väkivaltaa, jätettiin yksin pimeään itkemään ja miettimään käytöstäni. Minun parhaaksi kuulema näin oli. Tekemisiäni kontrolloituun ja vaadittiin pysymään kotona siivoamassa jne. Puututtiin täysi-ikäisen ihmisen asioihin,puututtiin selän takana. Ajauduin suhteisiin jossa minua loukattiin ja mitätöitiin vaikka yritin niin paljon miellyttää. Avioliittoni kariutui miehen alkoholisimiin ja pettämisiin. Vanhempien mukaan minä olin vain tapani mukaan hankala. Jos kapinoin vastaan, olin taas pahalla päällä kuten aina. En ole saanut normaalia rakkautta ja huolenpitoa lapsena juurikaan. Nykyään äitini ottaa yhteyttä jos haluaa minulta jotakin ja isääni olen yhteydessä mutta hänkin yrittää asettaa edelleen minua tiettyyn muottiin, myös omassa kodissani täytyy miellyttää häntä. Jos hän auttaa, nostaa hän itsensä korokkeelle tai marttyyriksi. En pärjää ilman häntä ,hän elättää minua,mikä ei ole totta. Hyvin nuoresta olen mennyt työhön ansaitakseni rahani, koti ja ruoka olivat ilmaista,tosin siitäkin huomauteltiin. Nykyinen mieheni ja isäni eivät tule toimeen. Isäni arvostelee ja huomauttelee kaikesta. Olen jatkuvasti heidän riitojensa välissä. Riitelyltään eivät edes huomaa mitä minä tarvitsisin. Yritän miellyttää kaikkia. Pelkään että mieheni hylkää minut jos en miellytä. Säälin isääni ja vihaan. Olen niin täynnä vihaa. Vihaan kaikkea ja kaikkia. Mutta pidän sen sisälläni ja jatkan ihmisten mielkyttämistä. Joskus suutun ja pamautan suoraan mitä ajattelen. Miksi minulla ei ole oikeutta normaaliin elämään? Kun kukaan ei välitä enkä merkitse kellekään mitään, aivan sama vetää ranteet auki samantien, pääsis kaikki eroon näin mitättömästä ihmisestä. Ja lippuja tämä oma paska ja mitätön elämä.
vihainen kiltti
vaikea ihminen
2155
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"En löydä yhtään järkevää syytä miksi olisin ansainnut fyysistä väkivaltaa, jätettiin yksin pimeään itkemään ja miettimään käytöstäni. Minun parhaaksi kuulema näin oli. Tekemisiäni kontrolloituun ja vaadittiin pysymään kotona siivoamassa jne. "
Sinulla on ollut ja on edelleenkin vaikea elämä, olet arvokas ihminen, älä anna periksi. Älä anna narsistien määritellä sinun arvoa, niillä ei ole kykyä siihen. Ne ei arvosta lähimpiä ihmisiä minkään arvoiskseksi, kokemusta on.
Narsismi tunnetaan parhaiten siitä että siinä ei ole jäkeviä syitä älyttömälle käytökselle eikä mitään logiikkaa ja se tuottaa tämän takia aina ja 100% uhreja.
Et ole myöskään yksin, narsistien uhreja on todella paljon. Toisten jatkuva miellyttäminen on ajanmittaan tuskallista, ota mahdollisimman paljon selvää narsismista, esim. netistä ja myös siitä miten
"Puututtiin täysi-ikäisen ihmisen asioihin,puututtiin selän takana. Ajauduin suhteisiin jossa minua loukattiin ja mitätöitiin vaikka yritin niin paljon miellyttää."
Miellyttämine ei auta, pikemminkin päinvastoin, se antaa narsistelille mahdollisuuden vaikuttaa. Pitää mielummin olla oma itsensä ja pitää etäisyyttä, ei koskaa kertoa tunneasioita eikä varsinkaan omista tunteista.
Niitä narsisti uesin kyselevät eri asioiden muodossa kun haluavat päästä selville mitä toinen ajattelee. Ja jos pääsevät selville, niin alkavat mitätöimään toista saaminensa tietojen perusteella. Eli pitää suojella omaa minäänsä omia sisimpiä tunteita narsistilta kuin aarretta rosvoilta.
Ranteiden ratkominen on fyysinen hätähuuto, jonka tarkoituksena on pelotella ihmisiä. Silti se auta itseäsi eikä se auta muuttumaan ihmisiä. Se on myös eräs marttyyriydyn muoto. Nelikymppisten ei pitäisi sortua moisiin lapsellisuuksiin.
Ensisijaisesti ala arvostamaan itseäsi ja ala pitää huolta itsestäsi. Mikä on se minuus, jota edustat? Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja o p e t t e l e v ä l i t t ä m ä ä n itsestäsi. Tue niitä asioita, jotka aiheuttavat mielihyvää ja salli itsellesi pitää huolta siitä pienestä tytöstä, joka kerran olet ollut. Hyväksy se, että olet kasvuiässä elämän tapahtumien suhteen, sen sijaan, että taistelet muita ihmisiä vastaan. Jos ihmiset aiheuttavat pahoinvointia sinulle, ota etäisyyttä heihin. Rakenna tilaa omille ajatuksille, tehtäville ja tee asioita jotka tuntuvat mielekkäille. Kukaan muu sitä puolestasi ei pysty tekemään. Etkä sinäkään pysty tekemään sitä toisen puolesta.
Onnellisuus tulee ensin oman itsen kautta. Sitten sen tunteen voi tuntea vasta toistenkin kanssa.