faktaa alkoholista

Vai kerronko minä? Olis 35 vuotta kokemusta asiasta. En taida jaksaa, liian pitkä tarina tulis.

Kahden alkoholistin lapsi kirjoitti:

Vai kerronko minä? Olis 35 vuotta kokemusta asiasta. En taida jaksaa, liian pitkä tarina tulis.

Kerro vain, on hyvä jakaa tietoa muillekin. Meitä juoppojen lapsia on tämä maa pullollaan. Ehkäpä joku kirjoituksia lukiessaan jossain herää ajattelemaan omaa juomistaan ja sitä kautta pelastaa muutaman lapsen joutumasta saman kohtalon eteen kuin mihin me olemme joutuneet.

Vaikka asia on kipeä ja siitä on vaikea puhua, on meidän nostettava kissa pöydälle ja saatettava meidän kohtalomme kaikkien tietoon. Suomessa on liikaa hyssytelty ja hymistelty ja pelätty perheiden "sisäisiin asioihin" puuttumista ja seurauksena on tunnevammaisia lapsia ja aikuisia. Se ei riitä että se itse juoppo on sairas, koko juopon lähiympäristö sairastuu, puoliso, lapset, kaikki ne jotka eivät pakene kovaa vauhtia mahdollisimman kauas juoposta.

Eniten säälittää juuri lapset jotka eivät voi ottaa eroa äidistään tai isästään sekä ne lapset joiden vanhemmat pitävät yllä jotain kulisseja ja uhraavat lapsensa "ettei muut vaan saa tietää"-ajattelulle. Ja kai vielä löytyy sellaisiakin äitejä tai isiä jotka sietävät juoppoa kotonaan koska "minkä jumala on yhdistänyt sitä ihminen ja blaa blaa" ja uhraavat omat lapsensa ns jumalan käskyjen takia.

Huoh.

Eli kerro vaan, minä ainakin lukisin mielelläni.

juopon tytär kirjoitti:

Kerro vain, on hyvä jakaa tietoa muillekin. Meitä juoppojen lapsia on tämä maa pullollaan. Ehkäpä joku kirjoituksia lukiessaan jossain herää ajattelemaan omaa juomistaan ja sitä kautta pelastaa muutaman lapsen joutumasta saman kohtalon eteen kuin mihin me olemme joutuneet.

Vaikka asia on kipeä ja siitä on vaikea puhua, on meidän nostettava kissa pöydälle ja saatettava meidän kohtalomme kaikkien tietoon. Suomessa on liikaa hyssytelty ja hymistelty ja pelätty perheiden "sisäisiin asioihin" puuttumista ja seurauksena on tunnevammaisia lapsia ja aikuisia. Se ei riitä että se itse juoppo on sairas, koko juopon lähiympäristö sairastuu, puoliso, lapset, kaikki ne jotka eivät pakene kovaa vauhtia mahdollisimman kauas juoposta.

Eniten säälittää juuri lapset jotka eivät voi ottaa eroa äidistään tai isästään sekä ne lapset joiden vanhemmat pitävät yllä jotain kulisseja ja uhraavat lapsensa "ettei muut vaan saa tietää"-ajattelulle. Ja kai vielä löytyy sellaisiakin äitejä tai isiä jotka sietävät juoppoa kotonaan koska "minkä jumala on yhdistänyt sitä ihminen ja blaa blaa" ja uhraavat omat lapsensa ns jumalan käskyjen takia.

Huoh.

Eli kerro vaan, minä ainakin lukisin mielelläni.

Lue lisää

Onko kokemusta Alateen (alkoholistien anonyynit lapset...) tai AAL (alkoholistien aikuiset lapset) vertais- ja tuliryhmistä?

On tai ei. Kannattaa tutustua heidän nettisivuihinsa.

juopon tytär kirjoitti:

Kerro vain, on hyvä jakaa tietoa muillekin. Meitä juoppojen lapsia on tämä maa pullollaan. Ehkäpä joku kirjoituksia lukiessaan jossain herää ajattelemaan omaa juomistaan ja sitä kautta pelastaa muutaman lapsen joutumasta saman kohtalon eteen kuin mihin me olemme joutuneet.

Vaikka asia on kipeä ja siitä on vaikea puhua, on meidän nostettava kissa pöydälle ja saatettava meidän kohtalomme kaikkien tietoon. Suomessa on liikaa hyssytelty ja hymistelty ja pelätty perheiden "sisäisiin asioihin" puuttumista ja seurauksena on tunnevammaisia lapsia ja aikuisia. Se ei riitä että se itse juoppo on sairas, koko juopon lähiympäristö sairastuu, puoliso, lapset, kaikki ne jotka eivät pakene kovaa vauhtia mahdollisimman kauas juoposta.

Eniten säälittää juuri lapset jotka eivät voi ottaa eroa äidistään tai isästään sekä ne lapset joiden vanhemmat pitävät yllä jotain kulisseja ja uhraavat lapsensa "ettei muut vaan saa tietää"-ajattelulle. Ja kai vielä löytyy sellaisiakin äitejä tai isiä jotka sietävät juoppoa kotonaan koska "minkä jumala on yhdistänyt sitä ihminen ja blaa blaa" ja uhraavat omat lapsensa ns jumalan käskyjen takia.

Huoh.

Eli kerro vaan, minä ainakin lukisin mielelläni.

Lue lisää

Voin kertoa tietysti omasta kokemuksesta jotain pääpiirteittäin, 35 vuotta ja sen seurauksia en tietenkään pysty tähän viestiin mitenkään typistämään kokonaan.

Kahden alkoholistivanhemman vaikutukset ovat olleet varsin vahvat koko elämääni. Pahin traumaattinen vaihe minulla kuitenkin alkoi vasta
30-kymppisenä, vasta silloin kaikki tunteet ja traumat alkoivat nousta eniten pintaan, mitä vanhemmaksi tulin. Nämä asiat ovat vaikuttaneet
kaikkiin elämäni osa-alueisiin: työhön, ystävyys-ja sukulaisuussuhteisiin, avioliittooni, mielenterveyteeni jne.

Minulla on hyvin negatiivinen asenne alkoholiin, ehkä liiankin neuroottinen. Jos aviomieheni juo edes olutta, maalaan heti pirut seinille. Itse en käytä alkoholia ollenkaan. Nuorempana kokeilin, mutta totesin ettei siitä ole
minulle mitään iloa. Ja pelko periytyvistä geeneistä molemmilta vanhemmiltani vahvisti vain tätä käsitystä, etten ikinä voi juoda viinaa. Enkä edes halua. Tämä on aiheuttanut osaksi sen, että olen saanut tosikon leiman otsaani, ihmiset
ja ystävät eivät ole ymmärtäneet minua aina tässä asiassa.

Minulla ei lapsena ollut minkäänlaista äiti-lapsi tai isä-lapsi suhdetta vanhempiini. He olivat minulle kuin jotain vieraita ihmisiä, ei vanhempiani. Olen ainoa lapsi. Olin omassa perheessäni täysin ulkopuolinen. Koin jatkuvaa turvattomuuden tunnetta ja rakkaudettomuutta. Vanhempani olivat väkivaltaisia ja poliisitkin asioitamme usein selvittelivät. Näin niin paljon
kaikenlaista pahaa lapsena, etten pysty enää edes kaikkea muistamaan. Muistan kuitenkin kaiken sen väkivaltaisuuden, riidat, tappelut, jatkuvan valehtelun, ja muutakin varsin pervoa, mitä pienen lapsen ei pitäisi koskaan omin
silmin todistaa. 16-vuotiaana vanhempani heittivät minut ulos kotoani ja siitä
alkoi itsenäistymiseni. Olin nuori tyttö, turvaton ja aivan sekaisin siitä miten jatkan elämääni eteenpäin. Se oli hyvin vaikeaa aluksi, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin aika hienosti selvinnyt ja löytänyt oman elämäni
tarkoituksen. Se on ollut vaikeaa siksikin, etten koskaan ole pystynyt luottamaan oikein kehenkään ihmiseen ja olen omaksunut hyvin kyynisen luonteen.

Ainoa ihminen joka piti huolta minusta lapsena oli isän äiti, mummoni. Ilman häntä olisi varmasti joutunut johonkin lastenkotiin ennemmin tai myöhemmin.

Vaikka olen edelleenkin hyvin katkera ja vihaan vanhempiani, en enää elä missään salaisissa kulisseissa ja häpeä heitä. Katkaisin välit vanhempiini jo vuosia sitten, koska tunsin, etten jaksa enää elää heidän elämäänsä ja jatkuvassa valheessa. Myönnän kaikille ihmisille nykyään avoimesti millaiset vanhempani ovat, enkä häpeä tai salaile heidän tekojaan. En ole vastuussa niistä mitenkään. Silti minua vaivaa kuitenkin se, että mummoni, 80-vuotias ihminen vielä hyysää melkein 60-vuotiaita vanhempiani. Tämä on sairas yhtälö. Mutta mummoni ei halua hyväksyä tosiasioita ja luulee heidän vielä joskus lopettavan juomisen kuin ihmeen kaupalla. Hän ei hyväksy sitä, ettei sellaista ihmettä tule koskaan. Vain kuolema pysäyttää enää vanhempieni juomisen. Keskustellessani mummoni kanssa asioista usein hän vain vetoaa siihen, että "Mutta kun hän on minun poikani ja
mitä nyt muutkin ihmiset sanoisivat jos tietäisivät että olemme riidoissa". Mummoni
pelkää eniten kaikenlaista riitaa isäni kanssa. Se kuvastaa sen, että mummoni myös pelkää isääni paljon. Siitä olen eniten huolissani, koska pelkään mummoni puolesta. Uskon että vanhempani pystyisivät satuttamaan häntä rahaa kiristäessä
tai jotain.

Vanhempieni juomista ei mikään enää pysäytä. Ei ole pysäyttänyt tähänkään asti, ei sairaskohtauset eikä hullujenhuoneet eikä mikään muukaan. Vain kuolema pysäyttää ja sitä minä enää toivon.

Yritin pari vuotta sitten hakea paikalliselta A-klinikalta apua itselleni. Meillä ei täällä paikkakunnalla ole AAL-toimintaa ollenkaan, joten jouduin tyytymään vain A-klinikan terapeutin kanssa käymiin keskusteluihin. Niistä ei ollut mitään apua. Terapeutti vain totesi, että vanhempieni pitäisi lopettaa juominen ja
hakea apua. Terapeutti ei minua voinut auttaa.

Vaikka päällisin puolin elämäni on täysin kunnossa ja olen saanut rakennettua itselleni turvallisen oman elämän, minulla on hyvä aviomies, on talot ja tavarat, pelit ja vehkeet, työ, omaisuutta jne, niin silti en ole tasapainoinen ihminen täysin enkä varmaan koskaan. Mielessäni on paljon asioita rikki revittynä. Periaatteeni on ollut jo kauan, että aion elää elämääni mahdollisimman hyvin ja moitteettomasti, niin ettei kenenkään tarvitse koskaan ainakaan minun takiani kärsiä mistään.

Pahinta oli se kun mieheni äiti, anoppini kuoli kuukausi sitten sairastettuaan syöpää 2,5 vuotta. Hän oli todella rakas ihminen minulle, hän oli minulle oikea äiti. Ja hänen juuri piti kuolla. Ainoa ihminen joka oli minulle oikea äiti
tässä elämässä. Se on lisännyt katkeruuttani entisestään. Tämän tapauksen jälkeen minusta tuli ateisti. Minulla ei ole enää jumalaa eikä minkäänlaista uskontoa Ja jos joku olisi tullut tai tulisi minulle sanomaan, että "Tämä kaikki on jumalan tahtoa", vetäisin varmasti täysiä päin lärviä tätä ihmistä, joka näin sanoisi.
Moni uskova ihminen puhuu taivaasta ja helvetistä, mutta minusta tuntuu että
helvetti on tässä ja nyt, ainakin minun kohdallani, jos sellainen on olemassa.

Tässä siis jotakin tästä 35 vuodesta, ei tietenkään kuin murto-osa. Mutta toivottavasti joku saa tästä tarinastani jotain oppia tai löytää yhtymäkohtia omaan kohtaloonsa. Meitä alkoholistien lapsia on tässä maassa varmasti paljon, ja jokaisella on oma synkkä ja surullinen tarinansa. Tämä on minun tarinani.
Haluaisin kuulla myös muiden kokemuksia alkoholistin/alkoholistien lapsena.

Kahden alkoholistin lapsi kirjoitti:

Voin kertoa tietysti omasta kokemuksesta jotain pääpiirteittäin, 35 vuotta ja sen seurauksia en tietenkään pysty tähän viestiin mitenkään typistämään kokonaan.

Kahden alkoholistivanhemman vaikutukset ovat olleet varsin vahvat koko elämääni. Pahin traumaattinen vaihe minulla kuitenkin alkoi vasta
30-kymppisenä, vasta silloin kaikki tunteet ja traumat alkoivat nousta eniten pintaan, mitä vanhemmaksi tulin. Nämä asiat ovat vaikuttaneet
kaikkiin elämäni osa-alueisiin: työhön, ystävyys-ja sukulaisuussuhteisiin, avioliittooni, mielenterveyteeni jne.

Minulla on hyvin negatiivinen asenne alkoholiin, ehkä liiankin neuroottinen. Jos aviomieheni juo edes olutta, maalaan heti pirut seinille. Itse en käytä alkoholia ollenkaan. Nuorempana kokeilin, mutta totesin ettei siitä ole
minulle mitään iloa. Ja pelko periytyvistä geeneistä molemmilta vanhemmiltani vahvisti vain tätä käsitystä, etten ikinä voi juoda viinaa. Enkä edes halua. Tämä on aiheuttanut osaksi sen, että olen saanut tosikon leiman otsaani, ihmiset
ja ystävät eivät ole ymmärtäneet minua aina tässä asiassa.

Minulla ei lapsena ollut minkäänlaista äiti-lapsi tai isä-lapsi suhdetta vanhempiini. He olivat minulle kuin jotain vieraita ihmisiä, ei vanhempiani. Olen ainoa lapsi. Olin omassa perheessäni täysin ulkopuolinen. Koin jatkuvaa turvattomuuden tunnetta ja rakkaudettomuutta. Vanhempani olivat väkivaltaisia ja poliisitkin asioitamme usein selvittelivät. Näin niin paljon
kaikenlaista pahaa lapsena, etten pysty enää edes kaikkea muistamaan. Muistan kuitenkin kaiken sen väkivaltaisuuden, riidat, tappelut, jatkuvan valehtelun, ja muutakin varsin pervoa, mitä pienen lapsen ei pitäisi koskaan omin
silmin todistaa. 16-vuotiaana vanhempani heittivät minut ulos kotoani ja siitä
alkoi itsenäistymiseni. Olin nuori tyttö, turvaton ja aivan sekaisin siitä miten jatkan elämääni eteenpäin. Se oli hyvin vaikeaa aluksi, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin aika hienosti selvinnyt ja löytänyt oman elämäni
tarkoituksen. Se on ollut vaikeaa siksikin, etten koskaan ole pystynyt luottamaan oikein kehenkään ihmiseen ja olen omaksunut hyvin kyynisen luonteen.

Ainoa ihminen joka piti huolta minusta lapsena oli isän äiti, mummoni. Ilman häntä olisi varmasti joutunut johonkin lastenkotiin ennemmin tai myöhemmin.

Vaikka olen edelleenkin hyvin katkera ja vihaan vanhempiani, en enää elä missään salaisissa kulisseissa ja häpeä heitä. Katkaisin välit vanhempiini jo vuosia sitten, koska tunsin, etten jaksa enää elää heidän elämäänsä ja jatkuvassa valheessa. Myönnän kaikille ihmisille nykyään avoimesti millaiset vanhempani ovat, enkä häpeä tai salaile heidän tekojaan. En ole vastuussa niistä mitenkään. Silti minua vaivaa kuitenkin se, että mummoni, 80-vuotias ihminen vielä hyysää melkein 60-vuotiaita vanhempiani. Tämä on sairas yhtälö. Mutta mummoni ei halua hyväksyä tosiasioita ja luulee heidän vielä joskus lopettavan juomisen kuin ihmeen kaupalla. Hän ei hyväksy sitä, ettei sellaista ihmettä tule koskaan. Vain kuolema pysäyttää enää vanhempieni juomisen. Keskustellessani mummoni kanssa asioista usein hän vain vetoaa siihen, että "Mutta kun hän on minun poikani ja
mitä nyt muutkin ihmiset sanoisivat jos tietäisivät että olemme riidoissa". Mummoni
pelkää eniten kaikenlaista riitaa isäni kanssa. Se kuvastaa sen, että mummoni myös pelkää isääni paljon. Siitä olen eniten huolissani, koska pelkään mummoni puolesta. Uskon että vanhempani pystyisivät satuttamaan häntä rahaa kiristäessä
tai jotain.

Vanhempieni juomista ei mikään enää pysäytä. Ei ole pysäyttänyt tähänkään asti, ei sairaskohtauset eikä hullujenhuoneet eikä mikään muukaan. Vain kuolema pysäyttää ja sitä minä enää toivon.

Yritin pari vuotta sitten hakea paikalliselta A-klinikalta apua itselleni. Meillä ei täällä paikkakunnalla ole AAL-toimintaa ollenkaan, joten jouduin tyytymään vain A-klinikan terapeutin kanssa käymiin keskusteluihin. Niistä ei ollut mitään apua. Terapeutti vain totesi, että vanhempieni pitäisi lopettaa juominen ja
hakea apua. Terapeutti ei minua voinut auttaa.

Vaikka päällisin puolin elämäni on täysin kunnossa ja olen saanut rakennettua itselleni turvallisen oman elämän, minulla on hyvä aviomies, on talot ja tavarat, pelit ja vehkeet, työ, omaisuutta jne, niin silti en ole tasapainoinen ihminen täysin enkä varmaan koskaan. Mielessäni on paljon asioita rikki revittynä. Periaatteeni on ollut jo kauan, että aion elää elämääni mahdollisimman hyvin ja moitteettomasti, niin ettei kenenkään tarvitse koskaan ainakaan minun takiani kärsiä mistään.

Pahinta oli se kun mieheni äiti, anoppini kuoli kuukausi sitten sairastettuaan syöpää 2,5 vuotta. Hän oli todella rakas ihminen minulle, hän oli minulle oikea äiti. Ja hänen juuri piti kuolla. Ainoa ihminen joka oli minulle oikea äiti
tässä elämässä. Se on lisännyt katkeruuttani entisestään. Tämän tapauksen jälkeen minusta tuli ateisti. Minulla ei ole enää jumalaa eikä minkäänlaista uskontoa Ja jos joku olisi tullut tai tulisi minulle sanomaan, että "Tämä kaikki on jumalan tahtoa", vetäisin varmasti täysiä päin lärviä tätä ihmistä, joka näin sanoisi.
Moni uskova ihminen puhuu taivaasta ja helvetistä, mutta minusta tuntuu että
helvetti on tässä ja nyt, ainakin minun kohdallani, jos sellainen on olemassa.

Tässä siis jotakin tästä 35 vuodesta, ei tietenkään kuin murto-osa. Mutta toivottavasti joku saa tästä tarinastani jotain oppia tai löytää yhtymäkohtia omaan kohtaloonsa. Meitä alkoholistien lapsia on tässä maassa varmasti paljon, ja jokaisella on oma synkkä ja surullinen tarinansa. Tämä on minun tarinani.
Haluaisin kuulla myös muiden kokemuksia alkoholistin/alkoholistien lapsena.

Lue lisää

Elin 21vuotta avioliitossa alkoholistin kanssa.
Varmasti tyttäreni sai traumoja lapsuudestaan. En ole vielä pystynyt ottamaan puheeksi.
Traumoja se jätti minuunkin.
Pääsin kuitenkin eroon siitä kaikesta ,kamalasta .,
Mitä nyt unissa tulee jatkuvasti eteen?
Kohta jo 10vuotta erossa!

Kahden alkoholistin lapsi kirjoitti:

Voin kertoa tietysti omasta kokemuksesta jotain pääpiirteittäin, 35 vuotta ja sen seurauksia en tietenkään pysty tähän viestiin mitenkään typistämään kokonaan.

Kahden alkoholistivanhemman vaikutukset ovat olleet varsin vahvat koko elämääni. Pahin traumaattinen vaihe minulla kuitenkin alkoi vasta
30-kymppisenä, vasta silloin kaikki tunteet ja traumat alkoivat nousta eniten pintaan, mitä vanhemmaksi tulin. Nämä asiat ovat vaikuttaneet
kaikkiin elämäni osa-alueisiin: työhön, ystävyys-ja sukulaisuussuhteisiin, avioliittooni, mielenterveyteeni jne.

Minulla on hyvin negatiivinen asenne alkoholiin, ehkä liiankin neuroottinen. Jos aviomieheni juo edes olutta, maalaan heti pirut seinille. Itse en käytä alkoholia ollenkaan. Nuorempana kokeilin, mutta totesin ettei siitä ole
minulle mitään iloa. Ja pelko periytyvistä geeneistä molemmilta vanhemmiltani vahvisti vain tätä käsitystä, etten ikinä voi juoda viinaa. Enkä edes halua. Tämä on aiheuttanut osaksi sen, että olen saanut tosikon leiman otsaani, ihmiset
ja ystävät eivät ole ymmärtäneet minua aina tässä asiassa.

Minulla ei lapsena ollut minkäänlaista äiti-lapsi tai isä-lapsi suhdetta vanhempiini. He olivat minulle kuin jotain vieraita ihmisiä, ei vanhempiani. Olen ainoa lapsi. Olin omassa perheessäni täysin ulkopuolinen. Koin jatkuvaa turvattomuuden tunnetta ja rakkaudettomuutta. Vanhempani olivat väkivaltaisia ja poliisitkin asioitamme usein selvittelivät. Näin niin paljon
kaikenlaista pahaa lapsena, etten pysty enää edes kaikkea muistamaan. Muistan kuitenkin kaiken sen väkivaltaisuuden, riidat, tappelut, jatkuvan valehtelun, ja muutakin varsin pervoa, mitä pienen lapsen ei pitäisi koskaan omin
silmin todistaa. 16-vuotiaana vanhempani heittivät minut ulos kotoani ja siitä
alkoi itsenäistymiseni. Olin nuori tyttö, turvaton ja aivan sekaisin siitä miten jatkan elämääni eteenpäin. Se oli hyvin vaikeaa aluksi, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin aika hienosti selvinnyt ja löytänyt oman elämäni
tarkoituksen. Se on ollut vaikeaa siksikin, etten koskaan ole pystynyt luottamaan oikein kehenkään ihmiseen ja olen omaksunut hyvin kyynisen luonteen.

Ainoa ihminen joka piti huolta minusta lapsena oli isän äiti, mummoni. Ilman häntä olisi varmasti joutunut johonkin lastenkotiin ennemmin tai myöhemmin.

Vaikka olen edelleenkin hyvin katkera ja vihaan vanhempiani, en enää elä missään salaisissa kulisseissa ja häpeä heitä. Katkaisin välit vanhempiini jo vuosia sitten, koska tunsin, etten jaksa enää elää heidän elämäänsä ja jatkuvassa valheessa. Myönnän kaikille ihmisille nykyään avoimesti millaiset vanhempani ovat, enkä häpeä tai salaile heidän tekojaan. En ole vastuussa niistä mitenkään. Silti minua vaivaa kuitenkin se, että mummoni, 80-vuotias ihminen vielä hyysää melkein 60-vuotiaita vanhempiani. Tämä on sairas yhtälö. Mutta mummoni ei halua hyväksyä tosiasioita ja luulee heidän vielä joskus lopettavan juomisen kuin ihmeen kaupalla. Hän ei hyväksy sitä, ettei sellaista ihmettä tule koskaan. Vain kuolema pysäyttää enää vanhempieni juomisen. Keskustellessani mummoni kanssa asioista usein hän vain vetoaa siihen, että "Mutta kun hän on minun poikani ja
mitä nyt muutkin ihmiset sanoisivat jos tietäisivät että olemme riidoissa". Mummoni
pelkää eniten kaikenlaista riitaa isäni kanssa. Se kuvastaa sen, että mummoni myös pelkää isääni paljon. Siitä olen eniten huolissani, koska pelkään mummoni puolesta. Uskon että vanhempani pystyisivät satuttamaan häntä rahaa kiristäessä
tai jotain.

Vanhempieni juomista ei mikään enää pysäytä. Ei ole pysäyttänyt tähänkään asti, ei sairaskohtauset eikä hullujenhuoneet eikä mikään muukaan. Vain kuolema pysäyttää ja sitä minä enää toivon.

Yritin pari vuotta sitten hakea paikalliselta A-klinikalta apua itselleni. Meillä ei täällä paikkakunnalla ole AAL-toimintaa ollenkaan, joten jouduin tyytymään vain A-klinikan terapeutin kanssa käymiin keskusteluihin. Niistä ei ollut mitään apua. Terapeutti vain totesi, että vanhempieni pitäisi lopettaa juominen ja
hakea apua. Terapeutti ei minua voinut auttaa.

Vaikka päällisin puolin elämäni on täysin kunnossa ja olen saanut rakennettua itselleni turvallisen oman elämän, minulla on hyvä aviomies, on talot ja tavarat, pelit ja vehkeet, työ, omaisuutta jne, niin silti en ole tasapainoinen ihminen täysin enkä varmaan koskaan. Mielessäni on paljon asioita rikki revittynä. Periaatteeni on ollut jo kauan, että aion elää elämääni mahdollisimman hyvin ja moitteettomasti, niin ettei kenenkään tarvitse koskaan ainakaan minun takiani kärsiä mistään.

Pahinta oli se kun mieheni äiti, anoppini kuoli kuukausi sitten sairastettuaan syöpää 2,5 vuotta. Hän oli todella rakas ihminen minulle, hän oli minulle oikea äiti. Ja hänen juuri piti kuolla. Ainoa ihminen joka oli minulle oikea äiti
tässä elämässä. Se on lisännyt katkeruuttani entisestään. Tämän tapauksen jälkeen minusta tuli ateisti. Minulla ei ole enää jumalaa eikä minkäänlaista uskontoa Ja jos joku olisi tullut tai tulisi minulle sanomaan, että "Tämä kaikki on jumalan tahtoa", vetäisin varmasti täysiä päin lärviä tätä ihmistä, joka näin sanoisi.
Moni uskova ihminen puhuu taivaasta ja helvetistä, mutta minusta tuntuu että
helvetti on tässä ja nyt, ainakin minun kohdallani, jos sellainen on olemassa.

Tässä siis jotakin tästä 35 vuodesta, ei tietenkään kuin murto-osa. Mutta toivottavasti joku saa tästä tarinastani jotain oppia tai löytää yhtymäkohtia omaan kohtaloonsa. Meitä alkoholistien lapsia on tässä maassa varmasti paljon, ja jokaisella on oma synkkä ja surullinen tarinansa. Tämä on minun tarinani.
Haluaisin kuulla myös muiden kokemuksia alkoholistin/alkoholistien lapsena.

Lue lisää

Katkeruus ja viha ovat inhottavia tunteita. Ovat ne tunteet sitten oikeutettuja tai eivät ne ovat tunteita jotka ovat olemassa. Ikävimpiä ne ovat "tuntijalle" itselleen. Syövät ihmistä ja vievät energiaa.

Vaikka itselläni ei ole tästä asiasta kokemusta (juomisesta on, lapseton ent.juoppo) olen taipuvainen uskomaan, että vertaisryhmistä on apua. Kun riittävän monta kertaa saa purkaa tuntojaan ihmisille, jotka kuuntelevat ja joilla on samanlaisia kokemuksia, saattaa seurata "vapautus". Asiat joille ei mitään voi jäävät taka-alalle ja voi keskittyä niihin joihin voi.

Olen kuullut useampia kertomasi kaltaisiasi tarinoita. Vakavasta asiasta on kyse. Olen myös tavannut ihmisiä, jotka ovat "tautinsa" kanssa päässeet niin pitkälle, että ovat voineet jopa antaa anteeksi esimerkiksi vanhemmilleen.

Missään tapauksessa en pyydä lopettamaan vihaamista ja antamaan anteeksi. Se olisi liikaa pyydetty. Mutta tilanne olisi nähtävä kasvun mahdollisuutena.

Olen päässyt siitä.... mitä nyt painajaisissa. Joo. Hehkutan tässä vertaisryhmien "hyvyydestä". Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että olen myös tavannut ihmisiä jotka ovat päässeet balanssiin psykoterapian avulla.

Niin tai näin. Mutta jos yksin näitä asioita pohtii saattaa seurata umpikuja jossa ajatukset kiertävät vain kehää. Ja tuska ei ainakaan vähene.

Pessi kirjoitti:

Katkeruus ja viha ovat inhottavia tunteita. Ovat ne tunteet sitten oikeutettuja tai eivät ne ovat tunteita jotka ovat olemassa. Ikävimpiä ne ovat "tuntijalle" itselleen. Syövät ihmistä ja vievät energiaa.

Vaikka itselläni ei ole tästä asiasta kokemusta (juomisesta on, lapseton ent.juoppo) olen taipuvainen uskomaan, että vertaisryhmistä on apua. Kun riittävän monta kertaa saa purkaa tuntojaan ihmisille, jotka kuuntelevat ja joilla on samanlaisia kokemuksia, saattaa seurata "vapautus". Asiat joille ei mitään voi jäävät taka-alalle ja voi keskittyä niihin joihin voi.

Olen kuullut useampia kertomasi kaltaisiasi tarinoita. Vakavasta asiasta on kyse. Olen myös tavannut ihmisiä, jotka ovat "tautinsa" kanssa päässeet niin pitkälle, että ovat voineet jopa antaa anteeksi esimerkiksi vanhemmilleen.

Missään tapauksessa en pyydä lopettamaan vihaamista ja antamaan anteeksi. Se olisi liikaa pyydetty. Mutta tilanne olisi nähtävä kasvun mahdollisuutena.

Olen päässyt siitä.... mitä nyt painajaisissa. Joo. Hehkutan tässä vertaisryhmien "hyvyydestä". Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että olen myös tavannut ihmisiä jotka ovat päässeet balanssiin psykoterapian avulla.

Niin tai näin. Mutta jos yksin näitä asioita pohtii saattaa seurata umpikuja jossa ajatukset kiertävät vain kehää. Ja tuska ei ainakaan vähene.

Lue lisää

Kyllä, katkeruus ja viha ovat sellaisia tunteita, joita kukaan ei varmaan mielellään haluaisi tuntea, ei ainakaan jatkuvasti. Ja omassa tilanteessani tähän liittyy vielä muitakin hyvin negatiivisia tunteita vanhempiani kohtaan, kuten inho ja halveksunta. Ne ovat ehkä vielä syvempiä tunteita kuin viha.

Anteeksi voi antaa, muttei koskaan unohtaa - on sellainen klisee, josta olen useasti kuullut. Se voisi olla kasvun paikka minullekin, jos siihen tilaan joskus pääsisin. En vaan tiedä elänkö itse edes niin kauan, että tämän voisin saavuttaa. Anteeksi antamista voisi edes nopeuttaa se, jos vanhempani joskus olisivat edes myöntäneet tekonsa ja pyytäneet edes jotain anteeksi, mutta ei koskaan mitään.

Minun vanhempani eivät olleet pelkästään alkoholisteja, he ovat tehneet myös paljon rikoksia - myös minua kohtaan. Erilaisia pankki- ja ostopetoksia minunkin nimissäni, kun asuin vielä kotona. Sain vanhempieni takia kimppuuni muutaman kerran ulosottomiehen ja haastemiehen, ennen kuin selvisi mistä oli kyse, että minun nimeäni ja ostotietojani oli käytetty väärin
omien vanhempieni taholta. Ja monia muita rahankiristämistilanteita jne. Ei näitä unohtaa voi koskaa ja tuskin antaa anteeksikaan.

Kävin jossain vaiheessa myös mielenterveystoimistossa koska meidän paikkakunnalla ei ole näitä AAL-vertaisryhmiä. Lopetin kuitenkin käynnin mielenterveystoimistossa, koska tunsin etten tarvitsekkaan enempää apua ja elämääni tuli paljon uusia asioita, jotka veivät ajatukseni pois asiasta. Se oli harha tunne. Nyt pari vuotta sitten huomasin, että tein tyhmästi kun lopetin sen terapian. En ole päässyt eroon vielä mistään traumoista, vihasta tai katkeruudesta. Se tuntuu itsestäkin vakavalta ja vaikealta. Ja olen tällä hetkellä vahvasti sitä mieltä, että minun on syytä jatkaa terapiaa, vaikken vertaisryhmään pääsisikään. On terapiasta jotain apua. Vaikka joskus tulee se mielikuva terapiassa käydessä, että leimataanko minut tässä nyt joksikin hulluksi, kun minulla on näitä traumoja ja paha olla. Mutta ei kai se niin ole. Sitä minun on vielä yritettävä. On se parempi kuin ei mitään.

Siipirikko kirjoitti:

Elin 21vuotta avioliitossa alkoholistin kanssa.
Varmasti tyttäreni sai traumoja lapsuudestaan. En ole vielä pystynyt ottamaan puheeksi.
Traumoja se jätti minuunkin.
Pääsin kuitenkin eroon siitä kaikesta ,kamalasta .,
Mitä nyt unissa tulee jatkuvasti eteen?
Kohta jo 10vuotta erossa!

Lue lisää

Puhu tyttäresi kanssa, asia on vakava ja sitä ei pidä sivuuttaa. Sinä olet hänen äitinsä. Minulla ei ollut lapsena eikä vielä oikein aikuisenakaan ketään jonka kanssa olisin puhunut, kunnes vasta aviomieheni kanssa ja myöhemmin terapeutteja. Ja jos mahdollista näistä vertaisryhmistä, on apua varmasti, jos omalta paikkakunnalta jokin sellainen ryhmä löytyy.

Kahden alkoholistin lapsi kirjoitti:

Kyllä, katkeruus ja viha ovat sellaisia tunteita, joita kukaan ei varmaan mielellään haluaisi tuntea, ei ainakaan jatkuvasti. Ja omassa tilanteessani tähän liittyy vielä muitakin hyvin negatiivisia tunteita vanhempiani kohtaan, kuten inho ja halveksunta. Ne ovat ehkä vielä syvempiä tunteita kuin viha.

Anteeksi voi antaa, muttei koskaan unohtaa - on sellainen klisee, josta olen useasti kuullut. Se voisi olla kasvun paikka minullekin, jos siihen tilaan joskus pääsisin. En vaan tiedä elänkö itse edes niin kauan, että tämän voisin saavuttaa. Anteeksi antamista voisi edes nopeuttaa se, jos vanhempani joskus olisivat edes myöntäneet tekonsa ja pyytäneet edes jotain anteeksi, mutta ei koskaan mitään.

Minun vanhempani eivät olleet pelkästään alkoholisteja, he ovat tehneet myös paljon rikoksia - myös minua kohtaan. Erilaisia pankki- ja ostopetoksia minunkin nimissäni, kun asuin vielä kotona. Sain vanhempieni takia kimppuuni muutaman kerran ulosottomiehen ja haastemiehen, ennen kuin selvisi mistä oli kyse, että minun nimeäni ja ostotietojani oli käytetty väärin
omien vanhempieni taholta. Ja monia muita rahankiristämistilanteita jne. Ei näitä unohtaa voi koskaa ja tuskin antaa anteeksikaan.

Kävin jossain vaiheessa myös mielenterveystoimistossa koska meidän paikkakunnalla ei ole näitä AAL-vertaisryhmiä. Lopetin kuitenkin käynnin mielenterveystoimistossa, koska tunsin etten tarvitsekkaan enempää apua ja elämääni tuli paljon uusia asioita, jotka veivät ajatukseni pois asiasta. Se oli harha tunne. Nyt pari vuotta sitten huomasin, että tein tyhmästi kun lopetin sen terapian. En ole päässyt eroon vielä mistään traumoista, vihasta tai katkeruudesta. Se tuntuu itsestäkin vakavalta ja vaikealta. Ja olen tällä hetkellä vahvasti sitä mieltä, että minun on syytä jatkaa terapiaa, vaikken vertaisryhmään pääsisikään. On terapiasta jotain apua. Vaikka joskus tulee se mielikuva terapiassa käydessä, että leimataanko minut tässä nyt joksikin hulluksi, kun minulla on näitä traumoja ja paha olla. Mutta ei kai se niin ole. Sitä minun on vielä yritettävä. On se parempi kuin ei mitään.

Lue lisää

Alkoholistien lapsilla on itsemurha ja yleensä sairastumisriski suurenpi kuin "normaaliperheiden" lapsilla.
Negatiivinen elämänasenne altistaa monille taudeille.

ä--------ö kirjoitti:

Alkoholistien lapsilla on itsemurha ja yleensä sairastumisriski suurenpi kuin "normaaliperheiden" lapsilla.
Negatiivinen elämänasenne altistaa monille taudeille.

Joo. Kyllä sairauksista on kokemusta. En tiedä onko sillä mitään yhteyttä vanhempieni alkoholismiin, mutta 8 vuotiaana sairastuin epilepsiaan ja sain siihen lääkityksen. Se kyllä tosin parani kokonaan kun olin täyttänyt 20, joten sairaus todettiin silloin neurologisissa tutkimussa olevan poissa.

Itsemurhaa suunnittelin jo 10 vuotiaana ensimmäisen kerran ja vannoin silloin, etten varmasti elä niin kauan että ehdin täyttää 18 vuotta. Murrosikäni pahimpina vuosina viiltelin itseäni terävillä esineillä käsiin ja jalkoihin. Mutta sitten kun minut heitettiin ulos kotoani 16-vuotiaana unohdin itsemurha-ajatukset ja keskityin rakentamaan omaa elämääni. Tosin olo ei kyllä hirveästi helpottanut, mutta muuta ajateltavaa tuli niin paljon, että se vei minua eteenpäin ja pärjäsin ihan ok.

Vasta nyt 30-kymppisenä nämä lapsuuden traumat alkoivat vyöryä päälle oikein kunnolla. En tosin enää ole mitään itsemurhia suunnitellut, koska oma elämäni on täysin hyvässä mallissa ja olen jo sen verran "vanha ja viisas", että ymmärrän mistä vanhempieni juomisessa on kyse ja että minussa vika ei ole. Mutta masennukselta en ole voinut välttyä nyt vanhempanakaan ja kaikki johtuu negatiivisesta elämänasenteestani. Mielenterveysoireita ne ovat kuitenkin. Ja kyllä tietoisuus siitä, että voi sairastua johonkin muuhunkin esim. fyysiseen sairauteen tämän takia, pelottaa.