Mua ahdistaa. En osaa kertoa, miksi. Viikonloppu oli mukava ja nyt jotenkin haikea olo, kun viikonloppu on ohi.
Laskettuun aikaan on muutama viikko. Sekin jännittää. Miten pärjään vauvan kanssa? Tuleeko mulla vauvan kanssa ahdistusta, jota en osaa selittää?
Tykkään suunnitella asioita. Pari vuotta sitten kai ajattelin, että ensin ammatti, asuntolaina ja sitten vauva. Nyt ei ole ammattia eikä asuntolainaakaan. Vauva on tulossa. En osaa käsittää tätä raskauttani. Että mun sisällä oikeasti kasvaa vauva, jota minä alan syöttää rinnoillani. Jonka minä synnytän. Osaanko mä rakastaa sitä?
Joskus pari kertaa olen miehelleni itkenyt selittämätöntä ahdistustani. Hän on ymmärtänyt. Hän on sanonut, että se on normaalia. Emme suunnitelleet kauan vauvaa. Halusimme kokeilla, syntyykö meistä vauva, jos emme käytä ehkäisyä. Syntyi. Ja kohta hän syntyy konkreettisesti tähän maailmaan. Meidän ihana rakas vauva, pieni ihme. Mutta silti en ymmärrä, että kohta hän on täällä.
Kaipaan vanhempiani. He asuvat lähellä, he ovat tärkeitä minulle. Näemme joskus joka viikko, joskus kahden viikon välein, joskus kerran kuussa. Enkö ole tarpeeksi itsenäistynyt, kun ikävöin heitä?
Kaikki on uutta ja pelottavaa. En halua elää sumussa, mutta silti tuntuu, etten ymmärrä vauvan tuloa ollenkaan.
Miten minä pärjään? Ovatko ajatukseni normaaleja?
Laskettuun aikaan on muutama viikko. Sekin jännittää. Miten pärjään vauvan kanssa? Tuleeko mulla vauvan kanssa ahdistusta, jota en osaa selittää?
Tykkään suunnitella asioita. Pari vuotta sitten kai ajattelin, että ensin ammatti, asuntolaina ja sitten vauva. Nyt ei ole ammattia eikä asuntolainaakaan. Vauva on tulossa. En osaa käsittää tätä raskauttani. Että mun sisällä oikeasti kasvaa vauva, jota minä alan syöttää rinnoillani. Jonka minä synnytän. Osaanko mä rakastaa sitä?
Joskus pari kertaa olen miehelleni itkenyt selittämätöntä ahdistustani. Hän on ymmärtänyt. Hän on sanonut, että se on normaalia. Emme suunnitelleet kauan vauvaa. Halusimme kokeilla, syntyykö meistä vauva, jos emme käytä ehkäisyä. Syntyi. Ja kohta hän syntyy konkreettisesti tähän maailmaan. Meidän ihana rakas vauva, pieni ihme. Mutta silti en ymmärrä, että kohta hän on täällä.
Kaipaan vanhempiani. He asuvat lähellä, he ovat tärkeitä minulle. Näemme joskus joka viikko, joskus kahden viikon välein, joskus kerran kuussa. Enkö ole tarpeeksi itsenäistynyt, kun ikävöin heitä?
Kaikki on uutta ja pelottavaa. En halua elää sumussa, mutta silti tuntuu, etten ymmärrä vauvan tuloa ollenkaan.
Miten minä pärjään? Ovatko ajatukseni normaaleja?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ajatuksesi on ihan normaaleja!:) Jokaista jännittää,ahdistaa ja pelottaa ennenkuin vauva syntyy :)
Musta oli ihan omituinen ajatus että minä synnytän sen vauvan ja vieläkin tuntuu (vauva 9kk) että onko tuo tullut minusta!
Luota äidinvaistoihin, kun se vauva vihdoin tulee niin yleensä kaikki sujuu luontevasti :) Mulle oli aivan käsittämätöntä sekin,että imettäisin vauvaa ja kun sen ensisyötön aika tuli niin se oli maailman luonnollisin juttu ja ihanin hetki :)
Sen sanon,että sitä "suurta ja puristavaa rakkauden tunnetta" ei tule ihan heti välttämättä! Varmasti jokainen rakastaa vauvaansa yli kaiken,mutta itsellä se rakkaus kasvoi hiljalleen aivan mahdottomiin mittasuhteisiin. Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa on aikamoista hormonihuuruista koomaa,mutta sekin kuuluu asiaan :) Synnytyksen jälkeen tein kaiken sillä äidinvaistolla, koska synnytys oli todella rankka ja päällimäinen tunne oli että sais vaan nukkua ;D
Äidiksi kasvetaan,näin kävi omalla kohdallani :) Sen takia näitä ahdistuksen ja pelon hetkiä tulee raskausaikana ja myöskin siitä eteenpäin välillä.
Ihanaa että miehesi ymmärtää tunteitasi, se helpottaa paljon. Kun vauva sitten syntyy niin muista ottaa pieniä omia hetkiä myös :)
Raskausaikana kävin todella usein Äitini luona ja käydään vauvan kanssa edelleen 3-4krt viikossa. Raskausaikana omat vanhemmat alkavat tuntua vielä enemmän tärkeiltä ja raskausaikana käsittelee omaa lapsuuttaan kun miettii mitä haluaa omalle lapselleen tarjota ja miten hänet kasvattaa!:) Mulle sanottiin näin neuvolassa. Olet varmasti tarpeeksi itsenäistynyt, mutta raskausaika on todella hämmentävää aikaa ja tietenkin turvaat omiin vanhempiisi!:)
Kyllä sinä pärjäät aivan varmasti! Hienoa on että käsittelet näitä asioita ja et pohdi niitä yksinäsi! :)
Kyllä nuo ajatukset ja tuntemukset on täysin normaaleja. Enempi sääntö ku poikkeus: äiti ikäänkuin herkistyy luonnostaan miettimään asioita ja vastaanottamaan vauvan viestejä. Ja jokaiselle se äidiksi tulo on aina aikamoinen mullistus. Ja on muuten ihan normaalia olla esim. ahdistunut ja alakuloinen vielä jonkin aikaa synnytyksen jälkeenkin. Eli i älä säikähdä, jos et heti ensisekunnillta "rakastu palavasti" lapseesi. Se rakkaus voi hiipiä sieltä hiljaa kuukausien kuluessa vauva-arkea eläsessä. Näin ainakin minulla kävi. Mutta hae itsellesi ammattiapua jos tuo ahdistunut olo ns. jää synnytyksen jälkeen päälle tai alkaa jossakin vaiheessa häiritä arkielämää (nukkuminen vaikeaa huolien takia) tms..
Kuulostaapa tutulta, itse olen myös viimeisilläni raskaana ja samanlaisia asioita pohdin....
Ihanaa kuulla, että normaaleja asioita pohdinnassa.
Tän kirjoitukseni ansiosta mulle tuli hieman todentuntuisempi olo siitä, että saamme oikeasti vauvan.
Tietysti monet asiat vieläkin mietityttävät, mutta tämä kirjoitus ja nämä vastaukset selvittivät ajatuksia.
Vauva liikkuu mun mahassa, haluaakohan kertoa äidille jotain... Silti kaikki on niin uskomatonta!
Te, joilla on samoja tuntemuksia, onko teillä ihmisitä/ihmisiä, joiden kanssa jaatte tunteenne?
Esim kaveripiirissä äiti-kavereita. Itselläni ei ole äiti-kavereita montaa, tavallaan pari... Heille on vaikeaa puhua, että jännittää.
Itselläni on kyseisiä tunteita ollut jonkun verran toisessakin raskaudessa vielä, vaikka ensimmäisen kanssa kaikki lähtikin sujumaan pienien mutkien kautta. (Lapseni on ollut alusta asti pullo ruokinnassa, koska maito ei vain suostunut nousemaan yrityksistä huolimatta)
Tunteista en ole juurikaan puhunut muille kuin aviomiehelleni ja äidilleni eikä minulla ole ns. mammakavereita. Äitini tuki on ollut sanoin kuvaamattoman arvokas kummankin raskauden aikana ja ennen kaikkea esikoista odottaessani vuosi sitten, jolloin kaikki oli uutta ja hämmentävää.