Olen kolmetoistavuotias tyttö ja mulla on diagnosoitu masennus. Oikeestaan tää on jo toinen kerta, eka kerta oli ala-asteella kolmosen alus koulun vaihdoksen ja kiusaamisen seurauksena, mutta eipä kukaan sillo oikeen välittäny,lähetti kuraattorille ja KiVa-tiimille juttelee, joissa kummmassakaa ei pitkään nähty mitään ongelmaa siinä et mua haukuttiin, potkittiin, syrjittiin jne, ajateltii et tollane herkkä lapsi, turhasta itkee. Ainut ratkasu mitä tarjottii oli et mä olisin vaihtanu luokkaa, ei tietenkää kukaan kiusaajista, jotka kiisti kaiken, naureskeli vaa niille puhutteluille.
Lopult se kuutosluokkakin loppu ja hain yläasteelle mahdollisimman kauas, pois kiusaajien, ja oikeestaan ihan kaikkien tuttujen luota. Pääsin sit sisään aika hyvämainesena ja kovatasosena pidettyyn kouluu, joka vaikutti ihan unelmalta. Ekat puol vuotta meni aika pilvilinnoissa, tutustuen ihmisiin ja silleen. Kaikki vaikutti hyvältä, olin saanut kavereita ja kaikki vaikutti kivoilta ja järjestin just juhlii ja kaikkee et tyyppei kävi meil. Emmä sillon ees ajatellu sitä kauheesti, mut sillon jo mul oli vatsa suunnilleen koko ajan kipee, varsinki aamusin ja sitä lähettiin tutkimaan sit vähän myöhemmin. Aika pian oli mul selvää et ei niis verikokeissa ja muissa selvii mitään, et aiheutan sen ite, se on mun pääs.
Joku niistä lääkäreistäki tais tajuta sen ja taisin täyttää sen masennuskyselyn ja sit sain lähetteen psykiatriselle poliklinikkalle ja aikaki järjesty maaliskuulle. Sitä enne mä kävin juttelemas kuraattorille ja terkankin luona tuli oltua pyytämässä Buranaa, jota kyl ei saanut, ja tuntu et ei oikeen kummallekaan voinut kertoo mitään oikeesti. Koulussa rupesin olemaan enemmän yksin.
Kävin siel juttelee vanhempien kaa ja mulle määrättiin lääkkeet, masennukseen ja unettomuuteen, ekal kerral. Oon käyttäny niit kuukauden eikä ne oikeen tunnu auttavan, vaikka eihän masennuslääkkeet autakkaan heti, mut unilääkkeiden ois jo pitäny alkaa vaikuttaa.
Mä en enää tunne mitään ja siks tän tekstin kirjottaminen on hankalaa, enkä mä myöskään muista, kaikki kyselee just hirveest et millon sust alko tuntuu tältä, kuinka kauan on jatkunu, jne, mut emmä oo kiinnittäny mihinkää sellaseen huomioo, mä en ees muista oonks mä syöny tänään. Oon vähän ku joku vauva...
Välil on päivii jollon mä en puhu mitään,en ees vastaa simppeleimpiin kyllä-tai-ei-kysymyksiin, en mä yksinkertaisesti jaksa. Mä en oikeestaan syö juuri mitään, ehkä just sillon ku joku pakottaa,useimmiten just ne pakolliset aamupalat, ku niit lääkkeit ei voi syödä muuten ja oon laihtunu nyt jotain kolmisen kiloo, painan nyt sillee 47 kg ja 164 cm, ja tiiän kyl ettei se oo ihan tervettä, mut tiedostan et mul o vääristyny kehon kuva ku mun ulkonäköö arvosteltiin vuosia.
Ku mä jatkoin yläasteelle mä toivoin että nöyryytykset ja noi ois ohi. Koulunkäynti on muuttunu iha mahdottomaks, hyvä jos mä pääsen ylös sängystä, puettua ja laittauduttua viimeisillä voimilla sillee et näytän ulospäin siltä että kaikki on ok ja raahauduttuu juttelee jolleki lääkärille. Mä saan koulusta hyvii numeroit, koska on pakko, muttei välttämättä ihan rehellisesti, ja koska mä oon aina ollu 9 ja 10 oppilas ni en haluu missään nimes pettää odotuksia, jonka takia mulle on tullu hirvee ahdistus kouluun menemisestä, ja myös sen takii ku pelkään esiintymistä ja epäonnistumista, ku ooon oppinu et ku epäonnistuu, muut nauraa ja täytyy hävetä ja on huono, ja kuten voi päätellä mul on huono itsetunto.
Itsemurhaa mietin ehkä ekan kerran joskus 9-vuotiaana, ja nyt taas, mut en aio tehdä sitä koska must se on vähän liian helppo ratkasu ja mun läheisille jäis arvet, ennemminki mä haluisin kadota, niin ettei kukaa muistais et mä oon ollu olemas. Enää mä en ees viiltele, koska must tuntuu et mä en ansaitse kivun suomaa helpotusta ja sitä et tuntee jotain. Mä rakastan, tai ainakin mä luulen niin, ku ei tunne ni paha sanoo, mun 10v. pikkuveljee. Se on niin ihana, piristää mua ja on mun kaa sillee normaalisti, sillee miten aikuinen ei osaa olla, se on ihan välitön ja rakas, sitä mä tiiän et satuttais kauheesti jos mä en olis tääl enää.
Lopult se kuutosluokkakin loppu ja hain yläasteelle mahdollisimman kauas, pois kiusaajien, ja oikeestaan ihan kaikkien tuttujen luota. Pääsin sit sisään aika hyvämainesena ja kovatasosena pidettyyn kouluu, joka vaikutti ihan unelmalta. Ekat puol vuotta meni aika pilvilinnoissa, tutustuen ihmisiin ja silleen. Kaikki vaikutti hyvältä, olin saanut kavereita ja kaikki vaikutti kivoilta ja järjestin just juhlii ja kaikkee et tyyppei kävi meil. Emmä sillon ees ajatellu sitä kauheesti, mut sillon jo mul oli vatsa suunnilleen koko ajan kipee, varsinki aamusin ja sitä lähettiin tutkimaan sit vähän myöhemmin. Aika pian oli mul selvää et ei niis verikokeissa ja muissa selvii mitään, et aiheutan sen ite, se on mun pääs.
Joku niistä lääkäreistäki tais tajuta sen ja taisin täyttää sen masennuskyselyn ja sit sain lähetteen psykiatriselle poliklinikkalle ja aikaki järjesty maaliskuulle. Sitä enne mä kävin juttelemas kuraattorille ja terkankin luona tuli oltua pyytämässä Buranaa, jota kyl ei saanut, ja tuntu et ei oikeen kummallekaan voinut kertoo mitään oikeesti. Koulussa rupesin olemaan enemmän yksin.
Kävin siel juttelee vanhempien kaa ja mulle määrättiin lääkkeet, masennukseen ja unettomuuteen, ekal kerral. Oon käyttäny niit kuukauden eikä ne oikeen tunnu auttavan, vaikka eihän masennuslääkkeet autakkaan heti, mut unilääkkeiden ois jo pitäny alkaa vaikuttaa.
Mä en enää tunne mitään ja siks tän tekstin kirjottaminen on hankalaa, enkä mä myöskään muista, kaikki kyselee just hirveest et millon sust alko tuntuu tältä, kuinka kauan on jatkunu, jne, mut emmä oo kiinnittäny mihinkää sellaseen huomioo, mä en ees muista oonks mä syöny tänään. Oon vähän ku joku vauva...
Välil on päivii jollon mä en puhu mitään,en ees vastaa simppeleimpiin kyllä-tai-ei-kysymyksiin, en mä yksinkertaisesti jaksa. Mä en oikeestaan syö juuri mitään, ehkä just sillon ku joku pakottaa,useimmiten just ne pakolliset aamupalat, ku niit lääkkeit ei voi syödä muuten ja oon laihtunu nyt jotain kolmisen kiloo, painan nyt sillee 47 kg ja 164 cm, ja tiiän kyl ettei se oo ihan tervettä, mut tiedostan et mul o vääristyny kehon kuva ku mun ulkonäköö arvosteltiin vuosia.
Ku mä jatkoin yläasteelle mä toivoin että nöyryytykset ja noi ois ohi. Koulunkäynti on muuttunu iha mahdottomaks, hyvä jos mä pääsen ylös sängystä, puettua ja laittauduttua viimeisillä voimilla sillee et näytän ulospäin siltä että kaikki on ok ja raahauduttuu juttelee jolleki lääkärille. Mä saan koulusta hyvii numeroit, koska on pakko, muttei välttämättä ihan rehellisesti, ja koska mä oon aina ollu 9 ja 10 oppilas ni en haluu missään nimes pettää odotuksia, jonka takia mulle on tullu hirvee ahdistus kouluun menemisestä, ja myös sen takii ku pelkään esiintymistä ja epäonnistumista, ku ooon oppinu et ku epäonnistuu, muut nauraa ja täytyy hävetä ja on huono, ja kuten voi päätellä mul on huono itsetunto.
Itsemurhaa mietin ehkä ekan kerran joskus 9-vuotiaana, ja nyt taas, mut en aio tehdä sitä koska must se on vähän liian helppo ratkasu ja mun läheisille jäis arvet, ennemminki mä haluisin kadota, niin ettei kukaa muistais et mä oon ollu olemas. Enää mä en ees viiltele, koska must tuntuu et mä en ansaitse kivun suomaa helpotusta ja sitä et tuntee jotain. Mä rakastan, tai ainakin mä luulen niin, ku ei tunne ni paha sanoo, mun 10v. pikkuveljee. Se on niin ihana, piristää mua ja on mun kaa sillee normaalisti, sillee miten aikuinen ei osaa olla, se on ihan välitön ja rakas, sitä mä tiiän et satuttais kauheesti jos mä en olis tääl enää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Päällepäin kukaan ei kadulla arvais et mä on oo ok, mut toisaalta Suomessa kukaan ei viitti pysähtyy auttaa vaik sä sitä huutaisit täysii apua tai itkisit. Ja eihän mun olo näy ees päällepäin kauheesti,vaan kolme ihmistä tietää siitä, (plus kaiken maailman hoitajat, lääkärit, kuraattorit, opettajat, joille on kerrottu...) vanhemmat ja yks kaveri, johon mä tutustuin syksyl uudel luokal, joka on oikeestaan ainut jolle mä voin puhuu vapaasti näistä, ku vanhoilla kavereilla(joihin toisaalta on oikeestaa kaikki yhteydenpito katkennut, ja se on harmi) ja vanhemmilla on jo oletukset susta ja joita ei haluu huolestuttaa. Se on samassa tilanteessa ja on kauheen vapauttavaa ku joku ei koko aja vaa kysele sulta vaa kertoo myös omii kokemuksii ja oikeesti ymmärtää eikä tuomitse.
Mul on kaikki just silleen hyvin, mut mä vaan en enää nauti mistään, mua ei kiinnosta mikään, mä en syö, mä en käy koulua paitsi pakon edestä, mä en pysty nukkuu. Mä oon yrittäny korjata noi kaikki, syödä hyvin, ulkoilla ja liikkua, nukkua, tehä asiat säännöllisesti, käydä kouluu, tavata ihmisii. Se kaikki onnistuuki jollain asteella, mut mä en oo koskaan oikeesti läsnä, mä ooon kuin jokku zombi. Mä teen asiat vaan näön vuoks, esitän jotain muuta, pidän yllä kulisseja. Kiusaamisesta asti mä oon oppinu olemaan vahva, hymyilemään vaikkei hymyilytä, jaksamaan, tekemään vielä pikkusen paremmin, pikkasen pidemmmälle, nopeemmin,ei väliä kuinka pahelle tuntuu ja siit ei tuu mitään. Mulle elämä on muuttunu suorittamiseks. Nyt mä en enää välitä, mä olin vahva ja rohkea liian kauan, nyt mä haluan ollla heikko, miettii taas vaihteeks miltä musta tuntuu, eikä polkee mun tunteita pois. Rentoutua. Saa nähä, kyl tää varmaan tästä, kesäki on kohta.
Elikkäs jos mä jotenkin saan parannettuu mun itsetuntoo, syömistä, minäkuvaa, ja et saisin rentouduttuu ja oppisin kiinnostumaan ja tuntemaan taas ja ottaisin vähemmän paineita koulutehtävistä ja täydellisyyden tavoittelusta, sillä mäki oon niitä jotka tekee joko 110% tai ei ollenkaan. Mä tiiän et täs yhteiskunnas kasvaa mun kaltaisi ihmisiä ja lapsia, joista tuntuu et pistetään valitsemaan liian isoja asioita nuorena, joilla voi pilata koko tulevaisuutensa. Mä en kestä niitä kaikkia paineita, joita mulle asetetaan, eikä moni muukaan.Tässä yhteiskunnassa ennen kun moni hakee apua, tappaa itsensä, Usein avun hakeminen on sama kun tappais ittensä. Usein se myös tuntuu olevan yhteiskunnalle parempi, enintään jos huolestutaan, ni seki vaa siksi, että verorahat menee koulutuksessa ja muussa muuten hukkaan. Jotain on menny pahasti pieleen täs yhteiskunnas.
Tääl on liian monta mun kaltaista ihmistä, jotka osaa sanoa ja tehdä oikeeet asiat ilman et tarkottaa niitä.
Kiva jos joku jakso lukee ees osan, en tarvii oikeestaan apuu, säälii tai muuta, onha se kiva jos joku kommentoi, mut ku mä en tunne mitää,ni se on oikeestaan ihan sama...
Mulla oli samat ongelmat sun ikäisenä.... Yläasteella 13-15vuotiaana olin ihan "sekaisin", sain selittämättömiä raivareita kotona viikoittain, koulu meni päin persettä ja lintsasin. Sain niskaani pelkkää haukkumista ja syyttelyä, kukaan ei kysynyt olenko ok vaan kaikki oli mun vika. Nykyään en ole edes enää missään koulussa/töissä.... :/ Muut opiskelee hyvään ammattiin tai perustaa perheitä, ja mitä mä teen, en mitään....