Unelmien sielunmessu

Tuollainen elämän kulku voi olla ihan mahdollista. Harvinaista, mutta mahdollista.

Ja elokuva oli juuri niin pessimistinen ja negatiivinen kun sen pitääkin olla, saavuttaakseen katsojassa haluamansa tunteet.

Täytyy sanoa, että ahdistavin elokuva jonka olen nähnyt.

Sielunmessu oli hyvä leffa. Pessimismistä viis; eihän kukaan edes kuollut! Oikeassa elämässä tarinat ovat vielä tuostakin kurjempia välillä.

Leffassa käsiteltiin aihetta mielestäni oikein ansiokkaasti. Jokainen päähenkilö unelmoi jostain ja pyrki unelmiinsa omalla tavallaan. Ennekaikkea pidin leffantekijöiden ajatuksesta siitä että päähenkilöt olivat omalla tavallaan viattomia - kun asiaa ajattelee niin kaikkein pahin asia mitä ne pojat toisille kanssaihmisille - sivullisille - tekivät oli se kun he kanittivat äidin telkkarin. Pahaksi ei voi laskeskella päähenkilöiden nautintopyrkimyksiä vaikka ne laittomia ovatkin. Myöskään huumeiden myynti ei kovin paha asia mielestäni ole - heroiiniä kun tuskin ostaa kukaan muu kuin huumeitakäyttävä henkilö...

Samoin matka "helvettiin" oli tehty hyvin - riippuvuutta kuvattiin hyvin uskottavasti. Käyttäjiä ei demonisitu vaan he olivat järjestelmän uhreja niinkuin he oikeastikin ovat.

Mielestäni elokuvan tärkein kysymys on : Milloin sille pojalle, hänen tyttöystävälleen tai äidille tarjoutui oikea konkreettinen tilaisuus hypätä pois oravanpyörästä ENNEN pahinta sen jälkeen kun ensimmäiset ongelmat alkoivat tulla esiin? Sellaista tilaisuutta ei kertakaikkiaan ollut. Miten välttää totaalinen helvetti jos on vain yksi ainoa tie?

Samoin koituvat rankat tragediat ja seuraukset eivät johtuneet yksinomaan aineista. Poika menetti kätensä koska viranomaiset eivät välittäneet paskankaan vertaa sairaasta ihmisestä. Tyttö joutui H-huoraksi koska se oli hänelle ainoa keino hoitaa vieroitusoireet ja tätä synkkä järjestelmä käytti armotta hyväkseen. Äidin lääkäri ei tehnyt elettäkään potilaan ongelmien suhteen vaan määräsi vain lisää nappeja.

Karu leffa.

Mainio elokuva, jos ahdistava tunnelma ei haittaa. Ja elokuvan viestihän ei keltään pääse hukkumaan "Jos ryhtyy hevosmieheksi, täytyy tottua paskaan".

Mara

oli se melko realistinen, eli noin voi tapahtua. pitkälti samoilla linjalla Pastorin kanssa.

itselleni jäi elokuvasta parhaiten mieleen tuo "äiti". ensinnäkin tämä lääkäriin sokeasti luottaminen ja se että ei ota itse asioista selvää. toiseksi taas se että ainakin minun mielestäni "äiti" jotenkin hylättiin. ja tämä äidin tapaus oli mielestäni ehkä kaikkein traagisin juuri sen takia että hän ei itse asiaa ymmärtänyt.

mielestäni loistava elokuva. ei tosin mielestäni ihan niin ahdistava kuin muiden tuntemieni mielestä.