miten masennuksenne alkoi?

Alussa tuntuu että usein on vain tunne ttä ei ole kivaa ja ei oikein huvita tehdä mitään. Miten sinulla? Vai haluatko vain kysyä?

En ymmärtänyt aikanaan, että kyseessä olisi masennuksen ensioireita. Huomasin vain, että lähteminen kotoa alkoi olla aina vain vastenmielisempää. Olen aamuisin parhaimmillani ja aloin heräämään surullisena. Saatoin vajota ajatuksiini tuntikausiksi ja "tuijottaa seinää". Pikkuhiljaa kaikki värit alkoivat haalistua ja ruuasta katosi nautinto (sitä vaan mätti naamaansa). Myöhemmin tunteet alkoivat hiipumaan ja pahasta olosta tuli pysyvä tila tai "mörkö kulman takana". Liikunta alkoi väsyttämään kuin piristämään. Lopulta sosiaaliset suhteet alkoivat olla liian raskaita ja töihin meneminen ahdisti ja pelkäsin onnettomuuksia kotimatkalla.

Silloin sitä selitti kaiken stressillä ja kaikella mahdollisella. Vuosien ajan. Mutta sitten kävi onnekkaasti ja pääsin terapiaan. Lääkityskin onnistui varsin hyvin. Tosin kesti siinä noin 1,5 vuotta kunnes itkeminen lakkasi terapeutin luona.

Hyvä asia on että tunnistan nykyään oireet helpommin. On oikeasti eroa nurjalla ololla, surulla ja hetkittäisellä ahdistuksella verratessa kaiken nielevään pimeyteen. Mutta kuten totesin, minulla oli onnea; terveydenhoitajaa oli helpompi uskoa kuin itseään.

Kyselet nyt asioita, joista osa on jo varmaankin alkanut 30 vuotta sitten,
joka tapauksessa suurimmalta osin yli 15 vuotta jo aikaa näistä.
En oikeastaan enää kovin tarkasti muista, miten oli, tiedän vain paremmin
tämän nykyisyyden ja lähimenneisyyden.
Että miten kaikki sai alkunsa, oliko ensin muna vai kana?
Enpäs muista enää.

Ei ollut oireita, vaan lekuri virheellisesti diagnosoi lääkkeiden aiheuttaman väsymyksen masennukseksi.

Jokainen on joskus harkinnut itsemurhaa tai ollut masentunut vielläkin useammin.Jos maamme olisi niin hoidollinen ja sosiaalinen miten itseään ulkomaillekin esittää voisivat luvut olla pienemmätkin.

Oikeastaan jo teininä on alkanut jonkinlainen masennus. Inho ihmisten toimintaa kohtaan, kuoleman näkeminen, rahahuolet, ikävät kokemukset ihmissuhteissa. On ollut paljon positiivista mutta enemmän sitä ikävää.
Kun miettii että maapallolla on yli 7 miljardia ihmistä, niin tuntee olonsa ajoittain melko tarpeettomaksi. En hingu lapsia. Masennus on tehnyt sen, ettei mikään huvita. Voisin nukkua päivät pitkät. Vaikka saisin lapsia ja rahakkaan työn, ja kaikkea "kivaa", niin olisin silti varmaan masentunut. Se on sitä kun tuntee olonsa vanhaksi sisäisesti. Ikävintä elämässä on se, että ne kuolee jotka haluaisivat elää ja ne elää jotka haluaisivat kuolla.