..how in love and lost we are (nove)

Niko sanoo:
”Meiän porukat ei oo kotona koko viikonloppuna. Mulla on vaan aikaa. Ehkä mä nyt ton viinapullon kanssa meen kallioille. Eikä kukaan pelasta mua.”
Betty sanoo:
”Niko helvetti, mitä mun sulle pitää tehdä että sä tajuat ettei sulla ole oikeutta tehdä noin?! Tajuatko sä että mä syytän itteeni siitä koko loppuelämäni jos sä teet jotain ittelles? Sä tiedät miltä tuntuu elää jatkuvassa syytöksessä, vai mitä? Aiotko sä ajaa mut siihen?”
Niko sanoo:
”Pakko. Etkä sä voi mulle mitään. Oma vika olla näin saatanan tyhmä ja herkkä. Anteeks et mä sotkin sut tähän. Ehkä olis kuitenkin kaikista parasta että poistaisit mut messenger-listaltas ja unohtaisit”
Betty sanoo:
”En mä halua. Enkä voikaan. Sä oot mulle niin tärkee, mutta sun on tajuttava se, ettei meistä vois koskaan tulla muuta kun ystäviä. Äläkä nyt tee mitään ittelles…”
Niko sanoo:
”Unohda mut. Mä suojelen sua sitten. Mä rakastan sua aina.”
Niko on poistunut keskustelusta.
Betty sanoo:
”Niko?”

Mä suljin messenger-ikkunan ja vilkaisin näytön alakulmassa olevaa kelloa. Liikaa, pitäisi olla jo nukkumassa. Sammutin koneen käynnistys valikon kautta ja katsoin kun näytön valo sammui silmän räpäyksessä. Istuin hetken kovalla tuolillani ja tuijotin tyhjää näyttöä. Mun huomaamattani silmät alkoi kostua ja pian ne jo valutti suolaisia kyyneleitänsä, joita mä yritin käsillä pyyhkiä epätoivosesti. Mun rohtuneita ja rikkinäisiä huulia kirveli. Miks helvetissä neki auki melkein keskellä kesää? Eiks sen pitäis olla tulevan talven murheita? Mä nousin hitaasti tuolilta ja kävelin haparoivin askelin pimeässä talossa. Vihdonkin omassa sängyssä. Muttei siltikään turvassa kaikelta pahalta. Jossain vaiheessa mä nukahdin levottomaan ja lyhyeen uneen, jossa ennen mun kaunis ja suloinen maailmani oli muuttunu. Ensimmäistä kertaa mä myönnän rukoilleeni.

Aamulla mun kasvot oli punaiset ja turvonneet. Äiti katsoi vähään pitkään, muttei sillä ollu aikaa välittää pikkupoikien pyöriessä jaloissa. Otin kulauksen vettä suoraan kannusta ja vaihdoin suoraan lenkkikamat päälle. Tällä hetkellä mä en vois auttaa ketään missään.
Jo muutaman minuutin päästä mä hölkkäsin hiljakseen viileässä syysilmassa. Tänä vuonna syksy oli tullut aikasemmin kun joskus. Melko aikainen ajankohta lenkkeilyyn poisti ylimääräiset häiriötekijät, tuijottavat ihmiset ja epävireisesti ja korkealta rääkyvät kakarat. Kun mä tulin siihen tuttuun risteykseen, mun jalat yritti jatkaa samaa reittiä kuin aina ennenkin, mutta silti mä pysähdyin siihen hetkeks hengittään. Nieleksin kyyneliä, jotka yritti taas tulvia mun silmistäni. Joskus myöhemmin, mutta nyt mä en itke, mä vannoin. Mä katselin molempiin suuntiin kun pieni pöllön poikanen joka on juuri tipahtanut pesästään ja odottaa isoa pahaa sutta höyhentämään poikasta. Ja mä käännyin toiseen suuntaan. Toinen reitti lähti poispäin kotoa, joten loogisesti mä oletin sen kiertävän hiukan. Kun mä pääsin taas juoksurytmiin oli helpompi juosta ja mä kerkesin katseleen vähän ympärillenikin. Taloja ja lisää taloja. Mihinkä maailma tästä muuttuiskaan. Mun omaa pientä maailmaani lukuun ottamatta tietysti.

Se katu tuntui vaan jatkuvan ja jatkuvan ja jossain vaiheessa mä käännyin kadulle, joka leikkas sen kadun yhdeksänkymmenen asteen kulmassa ja vei kotiin päin noin suunnilleen. Ylämäki. Mun hengitys nopeutui ja mä tunsin kuinka mun reisilihakset ja pohkeet teki töitä. Kantapäähän oli tullu rakko, joka kirveli helvetillisesti. Mäen päällä alkoi pieni, kapea metsäpolku, joka näytti lupaavalta. Sinne olis voinut kadota helposti. Mutta polku haarautui pian kahteen, pienempään ja isompaan. Pienempi vei takaisin taloille, joten käännyin isommalle polulle. Linnut lauloivat hiljaa ja hiekka rahisi lenkkitossujen alla. Mun ei tarvinnut juosta kun muutama kymmenen metriä kun vastaan tuli kallio. Uteliaisuuttani mun oli pakko pysähtyä ihaileen niitä kallioita. Aurinko paistoi pikkusen pilvien lomasta ja joku tuntematon ylimääränen paino veti mut istuun maahan kuluneen vihreälle vanhalle sammaleelle. Mä istuin siinä hetken ja katselin ympärilleni. Puita jotka kurkottelivat kohti taivasta saadakseen oman osansa auringon valosta ja alempana kiemurteleva tie, jonka tiesin johtavan vanhan opettajani talolle. Taas mun mieleeni tuli se miks mä siellä olin, Niko. Ja kuinka helppo mun olis siitä kalliolta hypätä. Vihdonkin mä itkin niin kauan aikaa, että kaikki kyynelet tuntu loppuvan mun ruumiistani. Mutta silti se ei yhtään keventynyt.

Jossain vaiheessa mä havahduin löytäen itseni istumasta pienestä kippurasta, kädet jalkoja ja päätä suojelemasta. Mun oli pakko naurahtaa itelleni. Mitä mä oikein odotin? Että joku tulee ja pelastaa mut sieltä hemmetin kallioilta? Ja siitä syntyy joku vuosisadan rakkaustarina tyyppinen juttu vai? Ei mua kukaan tullut pelastaan. Tuuli havisutti hiljalleen läheisten koivujen oksia ja oksien välistä tulevat auringon säteet hyppi mun silmilläni. Mun viereen leijaili lehti, joka asettui siihen sammaleelle mun viereeni. Mä vilkaisin sitä nopeeta, mutta vähän ajan päästä mun oli vilkastava sitä uudelleen. Ensimmäisenä siitä tuli mieleen minä. Se lehti oli siinä ihan yhtä yksinäisenä ja tietämättönä mihin mennä ja mitä tehdä kun mäkin. Mä otin sen varovasti kädelleni ja vilkaisin uudelleen pudotuksen jälkeistä tyhjyyttä, joka kallion reunalta avautui. Mä kuivasin kyynelet poskiltani ja nousin, pieni koivun lehti kädessäni. Ehkä se kallio ei ollutkaan mua varten.
Mä avasin käteni ja annoin sen lehden mennä, mutta se ei lähtenytkään, vaan leijui hitaasti mun kädelleni uudestaan. Mä lähdin hölkkäämään hitaasti kotia kohti lehti käteeni varovasti puristettuna. Ja vähän ajan päästä mä kuulin pääni sisältä pojan naurua. Onnellisen Nikon naurua. Kaikki oli kunnossa, ainakin hetken eteenpäin. Mä tulisin aina rakastaan Nikoa, tavalla tai toisella, mutten mä enää koskaan ajautuis samaan tilanteeseen sen kanssa. Sitten mä hymyilin.



Bored to be lonely,
En kestä enään ilman rakkautta.
To be happy,
Tahdon jonkun viereeni tästä ikuisuuteen.
You would be the one,
But you allready have the one you .
Lost heart and soul,
U have done me all.

****

Mä oon ikionnellinen jos joku jakso lukee tän loppuun asti :) *kiitoskiitoskiitos* Ja sitten tärkeimpään, eli rakentavaa kritiikkiä, risuja ja ruusuja :) Ja otsikko - se on ihan perseestä repästy :) Kuuntelin vaan sattumalta Negativen Frosen to lose it all:a ja se tuli siitä, paremman puutteessa :) Joten parempaa otsikkookin saa ehdotella. Ja vielä mainitakseni, tarina on siis tosi :) Ja lehtikin on edelleen tallessa :)