Hei!
Olen 21 vuotias nainen, joka kävi noin 1.5kk sitten vaikean leikkauksen läpi - leikkaus oli toivottu, mutta sairaalassa jouduin olemaan vaikeissa olosuhteissa kivun ja epämukavuuden kanssa 2 viikkoa putkeen. Tämän jälkeen pääsin kotiin ja kuukausi meni fyysiseen puoleen keskittyen, sillä leikkauksesta toipuminen oli vaativaa.
Kuukauden jälkeen palasin kotiini Helsinkiin ja herättyäni päiväunilta sain elämäni kammottavimman paniikkikohtauksen - sydän tykytti, henkeä en saanut, pelkäsin sekoavani, hikoilua muut oireet. Soitin hätänumeroon ja ambulanssimiehet arvioivat, että minulla oli paniikkikohtaus - en olisi voinut kuvitellakkaan.
Tämän jälkeen ahdistuneisuus työn ja opiskelun ohella kasvoi - otin enemmän töitä, sillä ajattelin, että jaksan kaiken automaattisesti - aivan kuten ennenkin. Huomasin kuitenkin, että energiat ovat pian lopussa ja sain 2 viikon aikana useita paniikkikohtauksia.
Hakeuduin viime torstaina viimein Auroran päivystävälle psykiatriselle, jossa he ymmärsivät tilanteeni ja sain käteeni Citalopram 5mg paniikkihäiriöön ja Opamox 15 kohtauksille. Citalopramin käyttö on luonut turran olon, alkuvaikutuksia ovat olleet lievät kireys, ruokahaluttomuus sekä lievä ahdistusta, joka kuitenkin kestää. Ikäänkuin olisin vähän "sumussa" tai "pöpperössä" vähän väliä. Sanoivat, että lähtee viikon kahden käytön jälkeen. Onko tämä totta?
Lopuksi tahtoisin ilmaista, että häpeän suuresti elämäntilannettani: olin ennen niin vahva ja itsenäinen ihminen, joka kesti kaiken. Akut vain loppuivat ja nyt pelkään tulevaisuuttani - kaiken piti kääntyä leikkauksen jälkeen paremmaks, mutta nyt olenkin ajautunut tähän tilanteeseen.
Muilla tarinoita, jotka antaisivat voimaa?
Olen 21 vuotias nainen, joka kävi noin 1.5kk sitten vaikean leikkauksen läpi - leikkaus oli toivottu, mutta sairaalassa jouduin olemaan vaikeissa olosuhteissa kivun ja epämukavuuden kanssa 2 viikkoa putkeen. Tämän jälkeen pääsin kotiin ja kuukausi meni fyysiseen puoleen keskittyen, sillä leikkauksesta toipuminen oli vaativaa.
Kuukauden jälkeen palasin kotiini Helsinkiin ja herättyäni päiväunilta sain elämäni kammottavimman paniikkikohtauksen - sydän tykytti, henkeä en saanut, pelkäsin sekoavani, hikoilua muut oireet. Soitin hätänumeroon ja ambulanssimiehet arvioivat, että minulla oli paniikkikohtaus - en olisi voinut kuvitellakkaan.
Tämän jälkeen ahdistuneisuus työn ja opiskelun ohella kasvoi - otin enemmän töitä, sillä ajattelin, että jaksan kaiken automaattisesti - aivan kuten ennenkin. Huomasin kuitenkin, että energiat ovat pian lopussa ja sain 2 viikon aikana useita paniikkikohtauksia.
Hakeuduin viime torstaina viimein Auroran päivystävälle psykiatriselle, jossa he ymmärsivät tilanteeni ja sain käteeni Citalopram 5mg paniikkihäiriöön ja Opamox 15 kohtauksille. Citalopramin käyttö on luonut turran olon, alkuvaikutuksia ovat olleet lievät kireys, ruokahaluttomuus sekä lievä ahdistusta, joka kuitenkin kestää. Ikäänkuin olisin vähän "sumussa" tai "pöpperössä" vähän väliä. Sanoivat, että lähtee viikon kahden käytön jälkeen. Onko tämä totta?
Lopuksi tahtoisin ilmaista, että häpeän suuresti elämäntilannettani: olin ennen niin vahva ja itsenäinen ihminen, joka kesti kaiken. Akut vain loppuivat ja nyt pelkään tulevaisuuttani - kaiken piti kääntyä leikkauksen jälkeen paremmaks, mutta nyt olenkin ajautunut tähän tilanteeseen.
Muilla tarinoita, jotka antaisivat voimaa?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Menee jonkun aikaa, kun olo tasaantuu. Itsekkin olin ennen vain yksi tavallinen työntekijä. Kaikki meni hyvin ja jaksoi painaa, vaikka kuinka paljon. Olin aktiiviliikkuja. Sitten tuli se yks päivä, jolloin maailma muuttui. Nyt mennään vaan eteenpäin kuunnellen itseä. Hoitosuhde kannattaa luoda, että pystyy kertomaan tuntemuksia ja sen mukaan muuttamaan lääkitystä. Itse aloitan terapian ensikuussa ja odotan siltä paljon. Olen pystynnyt olemaan näissä harrastuksissa mukana ja ne ovatkin sellaista, että ne antaa voimaa. Muut tietävät sairauteni ja ovat olleet tosi kannustavia.
Tuli mieleen, että onhan sinulla joku henkilö, joka luo sinulle turvallisen olon. Se helpottaa elämistä, sillä pystyt rentoutumaan silloin paremmin. Jos on ihan yksin, niin pyörittelee ja suurentelee asioita. Etenkin yöllä ne tuntuvat paljon pahemmilta, kuin ovatkaan. Monesti pelkää töppäävänsä ja se hävettää hitosti. Pitää aina muistaa, että on paljon muita, jotka tekevät paljon pahempia asioita ja nauravat vain niille. Nauru on yksi asia, mikä saa ikävät asiat taka alalle ja hyvien kirjojen lukeminen. Itse käyn välillä ajamassa lenkin moottoripyörällä jolloin tuntee suorastaan terapeuttisen ihanan tunteen.
Ihanaa, että joku vastasi :)
Millaisia tuntemuksia sulla oli kun aloitit? Itsellä lähinnä voimattomuutta, ruokahaluttomuutta (toisaalta voi johtua vaan siitä, että stressaan tästä aiheesta), ja lievää ahdistusta (tosin ei nytten), vatsavaivoja ja sekavuutta. Kuitenkaan täysin puhjennutta paniikkikohtausta en lääkkeidenalotuksen jälkeen ole saanut. Tuntuu ikäänkuin keho tahtoisi ahdistua, mutta ahdistusta vastaan on nyt konkreettinen kilpi elimistössä - hieman outoa, mutta silti minusta tuntuu. En kuitenkaan ole turta vaan tunnen iloa ja surua niin kuin ennenkin.
Minulla on pari henkilöä, joille olen kertonut elämäntilanteeni suurista muutoksista. Samoin vanhempani ja sisarukseni ovat ihmisiä, joilta saan energiaa ja ajatuksia muualle:)
Tuntuu kuitenkin, että mietin liikaa lääkkeiden vaikutusta ja paniikkikohtauksen uusimista. Tänään tuntuu kuitenkin siltä, että on parempi päivä kuin eilen - ehkä tuo lääke rupeaa pikkhiljaa rauhoittamaan ja ajatuksiakin saa muualle. Mietin, että otan puheeksi tuon terapian Aurorassa ensi keskiviikkona, toivottavasti he eivät lyttää ajatustani kokonaan... Tuntuu aivan ihanalta jakaa ajatuksia jonkun muun kanssa, joka tietää miltä minusta tuntuu.
Olen aloittannut kaksi kertaa. Eka kerralla oli sekavuutta, kunnes se meni ohi. Sitten lopetin lääkkeet. pari vuotta meni hyvin.
Toisella kertaa oli erittäin ahdistava olo. Sain kummenkin sen kuntoon ja pikku hiljaa tuli varmuutta. Sitten jouduin työkykykeskusteluun ja sen jälkeen sain lyrican. Se on ollut kaikista lääkkeistä paras. Se ei väsytä. Aamulla se piristää oloa ja illalla auttaa unen tuloa.
Tuon opamoxin kanssa tuntee varmaan vatsavaivoja ja voimattomuutta, kun sen vaikutus loppuu. Myös väsymys saattaa tulla. Näin itselläni ainakin, vaikka minulla on toinen vastaava lääke.
Pakko kyllä myöntää, että oma olo on hieman jo parempi - stressaan vain tätä nykyistä elämäntilannettani, ehkä jopa vain vellon siinä enkä osaa rentoutua. Miettii aina, että mitä seuraavaksi, mitä tekee kahden päivän päästä. Vaikea uskoa, että hetkessä ja arjessa eläminen olisi niin vaikeaa. Opamoxia olen ottanut vain kerran elämässäni puolikkaan, jotta rentoutuisin ja saisin vähän levättyä - kyllähän se auttoikin:) Toivottavasti saisin vain hieman lisätietoa keskiviikkona tästä oireyhtymästä.
Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että tilanne ei muutu ja energiat vain kuluisivat loppuun. Toisaalta uskon vahvasti siihen, että olo paranee viikon/kahden kuluttua - pitää vain osata nauttia hetkestä, hyvästä seurasta ja sairaslomasta:)
Kärsin paniikkihäiriöstä monta vuotta tietämättään, monesti lanssilla ensiapuun kun ei ota laantuakseen. Verenpaine ja pulssi katossa, henki ei kulje, kylmä tuskahiki, kuolemanpelko yms... kohtaukset yleensä alkoivat nukkumaan mentäessä / yöllä.
Monen monta kertaa kävin lääkärillä/kuvauksissa/ekg:ssä ilman minkään sortin diagnoosia... aikaa meni ja satuin taas samojen ongelmien kanssa käymään lääkärillä, kyseessä oli hyvin nuori lääkäri ja päätteli että voisi olla paniikkihäiriö kyseessä. Aloitin lääkityksen ja muutama viikko tämän jälkeen homma helpotti, aivan uskomaton olo että kohtauksia ei enää tullut. Kiitos sille lääkärille!
Enää ei ole aktiivisesti monen vuoteen tarvinnut lääkkeitä ottaa, itselläni ainakin suuremmat elämänmuutokset välillä laukasevat taas oireet, tosin nyt tietää mikä se on ja helpompi ottaa hallintaan.
Kyllä se siitä taas lähtee hymyilemään! Paniikkihäiriö ei ole pysyvää ja tarvittaessa hoidettavissa!
Hienoa kuulla! Kävin tänään Aurorassa juttelemassa ja saan vihdoin terapia-apua tämän viikon aikana, ongelmanihan korostuivat tuon vaikean leikkauksen myötä, jonka jälkeen kehooni jäi päälle "taistele tai pakene"-tila. Nyt ehkä alkaa tuntua, että citalopram-lääkitys alkaa purra ja aloitusoireetkin jäävät vähän pimentoon - kamalia ne ovat olleet, hyi !
Kuinka usein te otetta rauhottavia ja mihin vaivaan?
Oletteko kokeneet, että terapiasta on apua?
Hyvä että alkaa helpottamaan :)
Rauhoittavia sain ainoastaan ensiavussa. Antoivat sillontällöin muutaman mukaan ja ne tuli käytettyä kun olo meni liian tukalaksi.
Terapiassa en käynyt mutta kollegahäiriöinen aloitti terapian jokunen aika sitten, tuloksia odotellessa :/
Tosin paniikkihäiriö on pääkopassa, eikä missään fyysisesti mitään vikaa ole. Joten terapiasta todennäköisesti on apua.
Zemppiä !
Aivan, sama täällä. Tosin en hirveästi uskalla niitä nappailla, kun pelkään koukkuun jäämistä ja pöllyistä oloa. Jotenkin ahdistaa lääkkeiden käyttö ja pelkään, etten koskaan enää tunne oloani normaaliksi - kuitenkin minusta tulee joko tunnekuollut zombie tai sekava lääkepää..
Lääkkeisiin tottuu ja zombie olo menee ohi.
Voinko kysyä minkä leikkauksen kävit läpi. Oliko kyse ns. Suuristaleikkauksista?
Tottakai voit, monta vuotta häirinnyt "epämuodostuma" korjattiin Töölön plastikkakirurgisessa. Leikkaus itse onnistui täydellisesti, en voisi olla enempää kiitollinen - tie nykyhetkeen on kuitenkin ollut rankka ja kivinen.
Juuri tuossa sosiaalipsykologin juttusilla olin, sanoi, että jokanen joutuu työstämään suuren leikkauksen tuomat muutokset läpi päivän, kuukauden tai vaikkapa vuoden päästä, mutta läpi ne on käytävä.
Lääkkeet tässä toimii ikäänkuin nyt kainalosauvoina tai vaikkapa laastarin tavoin: hyviä apuvälineitä, mutta ratkaisuna ne eivät toimi - tätä mieltä olin psykiatrini kanssa myös tänään.
Kyllähän se suuri leikkaus oli, monta tuntia meni, ja viikko maatiin epiduraalissa samassa asennossa syöden puuroruokaa parin viikon kuntoutus ja haavojen jälkihoito kotona, työ jatkuu vieläkin ... kun pelkkä istuminenkin sattu liikaa. Pistetään siihen päällä työt ja opiskelu ihmisten asenteet " sullahan on kaikki nyt hyvin, ole onnellinen!" Tän lisäks sairaalassa koin pari traumaattista kokemusta, jotka aijon käydä nyt terapiassa läpi.
Tänään on kyllä tuntunut hyvältä, pitää nauttia tästä olosta, huomisesta ei koskaan tiedä:) Ehkä noiden lääkkeiden alkuoireet on pikkuhiljaa poistumassa: ruoka maistuu, vatsa ei ole kipeä eikä pää tunnu olevan pöllyssä kuin vähän aikaa päivästä. Uskaliaasti sanon, että pääsen tästä läpi ja minä selviän - varsinkin nyt kun olen luonut vahvaa tukiverkkoa itselleni tämän viikon aikana *koputtaa puuta*"
Ainiin kysymys vielä: oliko teillä kellään ongelmia unen kanssa lääkeen aloituksen yhteydessä? Saan helposti kyllä unta, mutta tuppaan siitä huolimatta heräilemään keskellä yötä useampia kertoja. Onneksi olen kesälomalla, joten saan silti nukuttua tarpeellisen määrän 7-8 tuntia, vaikka se olisikin hieman katkonaista.