tunnen aivan sairalloista syyllisyyttä siitä, että olen tehnyt töitä rauhoittavien lääkkeiden alaisena. Olen tosin viimeisen rauhoittavan suuni laittanut yli kaksi vuotta sitten, mutta edelleen tämä asia minua vaivaa.
Aikoinaan työpaikallani tästä nousi aika iso juttu.. minulta vietiin yksityisyys ja kaikki elämääni liittyvät asiat pengottiin esille. Ei riittänyt, että yksityisyysasioitani reviteltiin duunipaikassa vaan tässä pienessä maalaiskylässä asiani levisi kaikkien tietoisuuteen.
Sanoin itseni irti ja päätin jäädin eläkeläiseksi, mutta eihän se onnistunut. En saa kotonani rauhaa, kun naapurit ja entiset työkaverini ovat sitä mieltä, että olen vähäosainen ja minun pitää muuttaa pois tästä kaupungista.
Ajauduin häpeän ja pelkoni vuoksi psykoosiin josta nouseminen on sula mahdottomuus koska joka päivä minä tunnen olossani syyllisyyttä olemassaolostani.
Pidän itseäni rikollisena, tämän kaupungin kuumana juoruna. Häpeäpilkkuna joka on häpäissyt perheensä. Olen tehnyt jotain niin hävettävää ettei järkeni riitä tajuamaan tekoni kauheutta.
Mielestäni olen suurrikollinen joka voi hyvittää tekonsa ainoastaan tekemällä itsemurhan ja näin perheeni voisi päästä eroon aiheuttamastani häpeästä.
Yli kaksi vuotta on pitkä aika, olen jo niin loppu niin väsynyt. Illalla päässä viimeinen ajatus on häpeä ja aamulla ensimmäinen ajatus on häpeä.
Mt-toimistolta en ole apua saanut, päinvastoin menin heikompaan kuntoon neuroleptejä syödessäni ja diagnooseja saadessani.
Elämäni on parhaillaan yhtä tuskaa häpeän ja syyllisyyden keskellä. Minulla ei ole tulevaisuutta, koska maineeni ja kunniallisuuteni katosi samana päivänä kun henkilökohtaisista asioistani tuli tämän kaupungin yleisiä puheenaiheita.
Olen roskaa ja ongelmajätettä josta on päästävä eroon.
Nytkin tunnen miten naapurit toivovat minun tekevän itsemurhan, jotta tästä epäsosiaalisesta tapauksesta päästään eroon.
Minulla ei ole enää oikeutta eikä mahdollisuutta elää. Mistä saan voimia tehdä kunniallisen itsemurhan?
Aikoinaan työpaikallani tästä nousi aika iso juttu.. minulta vietiin yksityisyys ja kaikki elämääni liittyvät asiat pengottiin esille. Ei riittänyt, että yksityisyysasioitani reviteltiin duunipaikassa vaan tässä pienessä maalaiskylässä asiani levisi kaikkien tietoisuuteen.
Sanoin itseni irti ja päätin jäädin eläkeläiseksi, mutta eihän se onnistunut. En saa kotonani rauhaa, kun naapurit ja entiset työkaverini ovat sitä mieltä, että olen vähäosainen ja minun pitää muuttaa pois tästä kaupungista.
Ajauduin häpeän ja pelkoni vuoksi psykoosiin josta nouseminen on sula mahdottomuus koska joka päivä minä tunnen olossani syyllisyyttä olemassaolostani.
Pidän itseäni rikollisena, tämän kaupungin kuumana juoruna. Häpeäpilkkuna joka on häpäissyt perheensä. Olen tehnyt jotain niin hävettävää ettei järkeni riitä tajuamaan tekoni kauheutta.
Mielestäni olen suurrikollinen joka voi hyvittää tekonsa ainoastaan tekemällä itsemurhan ja näin perheeni voisi päästä eroon aiheuttamastani häpeästä.
Yli kaksi vuotta on pitkä aika, olen jo niin loppu niin väsynyt. Illalla päässä viimeinen ajatus on häpeä ja aamulla ensimmäinen ajatus on häpeä.
Mt-toimistolta en ole apua saanut, päinvastoin menin heikompaan kuntoon neuroleptejä syödessäni ja diagnooseja saadessani.
Elämäni on parhaillaan yhtä tuskaa häpeän ja syyllisyyden keskellä. Minulla ei ole tulevaisuutta, koska maineeni ja kunniallisuuteni katosi samana päivänä kun henkilökohtaisista asioistani tuli tämän kaupungin yleisiä puheenaiheita.
Olen roskaa ja ongelmajätettä josta on päästävä eroon.
Nytkin tunnen miten naapurit toivovat minun tekevän itsemurhan, jotta tästä epäsosiaalisesta tapauksesta päästään eroon.
Minulla ei ole enää oikeutta eikä mahdollisuutta elää. Mistä saan voimia tehdä kunniallisen itsemurhan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onko tosi juttu vai trollauspila?
Olen lukenut sulta jo muutaman aloituksen koskien samaa asiaa. Minkälaisia vastauksia oikein toivot? Jos ei mt-toimiston apu toimi, pyydä päästä osastolle. Sullahan oli jo jotain diagnooseja, mitä?
Jos olo on tuollainen ja kyky tehdä asioilleen mitään on olematon, syö niitä saatanan lääkkeitä. Parempi kuolaavana zombinakin kuin tuollaisena.
Olet käsittämättömän itsekeskeinen, moni masenut toki on, mutta ei ihan tuossa määrin.
Ei oloni ollut neuroleptien aikana ollut yhtään parempi, syyllisyys söi sielua vielä enemmän. Samoin masennuslääkkeiden aikana syyllisyydentuntoni sai ennätyslukemat.
En tiedä itsekään minkälaisia vastauksia toivon, varmaankin rehellisiä mielipiteitä siitä miten minun tulisi jatkossa toimia. Itse koen, että ainoa ratkaisu kohdallani on kuoleminen.
En tunne olevani masentunut, olen vain äärettömän häpeissäni. Häpeä on saanut niin suuret mittasuhteet että en kykene enää ajattelmaan muuta kuin miten voin ikinä hyvittää tekoni kaikille. Ja koska tehtyä ei saa tekemättömäksi en saa rauhaa sieluuni ennenkuin kuolemalla.
Häpeä sekä syyllisyys ovat niin kauheita tunteita kannettavaksi, että ei edes psykoosi ole näin tuskallinen olotila.
Olen viimeiset kaksi vuotta elänyt niin hirveässä tuskassa ettei kukaan voi edes käsittää.
Minun ei tarvitse kuin nähdä poliisi, tai katsoa telkkariohjelmaa jossa puhutaan rikoksentekijöistä olen tilassa jota voisi verrata todellisuudesta irtoamiseen. Olen maailman kieroin, pahin, katalin, ilkein, julmin, häijyin jne
Tuska repii rintaani, ei osaa enää nauraa en itkeä. En nauti elämästä ja kaikki lipuu ohi. Haluan vain hyvittää tekoni ja kuolla. Tiedän, että itsemurhani olisi lapsilleni kova pala.. mutta se että heidän äitinsä on hylkiö/hirviö/epäsosiaalinen tapaus on myös jotain niin kauheaa etten kestä tätä tunnetta.
Haluan kadota lasteni silmistä, olen pettänyt heidät. En ole äiti, en koe ansaitsevani arvoa äiti, sillä pidän itseäni rikollisena ja niin pahana. Tämä elämä ei ole tarkoitettu minulle sillä tein jotain niin anteeksi antamatonta.
Yhä useammin näen itseni kaupunkimme ruumishuoneen kylmiössä makaamassa ja vain tuon haavekuvan kautta selviän jotenkin sillä tiedän, että eräänä päivänä olen tuolla kylmiössä hyvittämässä tekoani.
Elämäni päättyi 2,5 vuotta sitten, sen jälkeen olen elänyt täällä ilman lupaa loukaten muiden ihmisten oikeuksia.
Miksi koen syyllisyyden näin voimakkaana? Vai mikä minulla on?
Muuttakaa koko perhe jonnekin muualle. Vaikkapa johonkin toiseen kaupunkiin, joka on kuitenkin sen verran lähellä ettei tarvitse duunipaikkaa vaihtaa. pääset ainakin eroon kyttääjistä.
Mutta sanoisin, että kyllä sun täytyy jotekin käydä läpi nuo tunteet, Mä olen muuttanutkaupungista toiseen ja ongelmat senkun vain pysyy....
Mene syyllisyytesi kanssa seurakuntasi papin tai diakoniatyöntekijän juttusille.
Lähimmässä suuremmassa kaupungissa on perheasian neuvottelukeskus, myös sinne voi tilata ajan, ei maksa mitään.