Urheilu on yksi osa yhteiskuntaa. Urheilu heijastaa myös poliittisia voimasuhteita ja poliittista ideologiaa siinä missä mikä tahansa muu yhteiskuntaelämän osa-alue. Hyvänä esimerkkinä tästä olivat muinoiset itäiset demokratiat, joissa urheilu oli erityisessä valtiollisessa suojeluksessa. Ja hyvinhän itäiset demokratiat pärjäsivätkin. Siinä oli moni läntinen kapitalistivaltio helisemässä, kun itä-Saksan ja Neuvostoliiton urheilijat näyttivät taivaanmerkkejä.
Päättyneet jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut olivat Suomen osalta malliesimerkki tämän hetken yhteiskunnan tilasta. Mitään superjoukkuetta ei saatu edes liikkeelle, kun miljoonamiehet, ammattilaisjääkiekkoilijat, jäivät nauttimaan miljoonistaan eivätkä suvainneet saapua maataan edustamaan. Ja mikäs siellä Tyynen meren rantamailla onkaan löhöillessä: miljoonat juoksevat ja tuoremehu maistuu. Luultavasti miljoonakerho myös oivalsi, että heitä parempia kiekkoilijoita oli muutenkin saatavissa, kuten Suomessa tällä hetkellä suuren työttömyyden vallitessa muutoinkin on asian laita. Olisihan se ollut melkoinen nöyryytys miljoonakerholaisille, kun tavalliset työttömät jääkiekon harrastajat olisivat päässeet tähtikentälliseen miljoonamiesten jäädessä monttu auki moista tapahtumaa äimistelemään.
Suomen kokoon saatu joukkue oli hyvä esimerkki siitä, miten aivan tavalliset pelaajat yleensä pystyvät pelaamaan huippuyksilöistä koottua joukkuetta paremmin. Nytkin kurinalaisemmalla ja luovemmalla pelillä olisi pelattu jopa maailmanmestaruudesta. Valitettavasti porvarillinen maailmankatsomus aiheutti meille karmaisevan tappion kisojen tärkeimmissä peleissä. Valmennusjohto ei näköjään luottanut edes omaan perusfilosofiaansa eli joukkuepeliin, vaan roudasi maailmalta ammattilaisia sotkemaan hyvän peruskuvion. Sen seurauksena tärkeimmissä peleissä seilattiin aitoon porvaristyyliin siinä luulossa, että ihmemies tulee ja tekee maalit. Kenenkään päähän ei näköjään pälkähtänyt, että pelaaminen vaatii yhteistyötä ja älykästä ja luovaa päätöksentekoa.
Erityisesti puolustuksessa ei ole mitään systematiikkaa, vaan säännönmukaisesti Suomi joutuu paniikkiin heti, kun vastustaja ryhtyy pelaamaan Suomen päädyssä. Ainoa minkä Suomi osaa on hyökkääminen silloin, kun kaikki onnistuu. Hyökkäämisessäkin on se vika, ettei osata tehdä maaleja. Pääosin syy on hitaudessa ja mielikuvituksettomuudessa. Sellaista maalivahtia tuskin on edes syntynyt, joka ei jo pari minuuttia ennen tietäisi mitä Suomi tekee seuraavaksi, sillä sen verran hidasta suomalainen leipominen pääsääntöisesti on ja tämä leipominenkin tapahtuu pääosin maalin takana ja sivulla, josta ei yleensä maalia synny muutoin kuin vahingossa.
Suomen peliä seuratessa ei voinut välttyä ajatukselta, että tämähän on jo nähty. Aivan tuli mieleen hallituspolitiikka ja yleinen linjattomuus, yksityiskohtien kanssa näprääminen ja suurten linjojen puuttuminen. Sen sijaan keskiöön kohosi paikallaan seisominen, urveltaminen, sinne tänne säntäily ja tyriminen ratkaisevissa paikoissa. Kun asennoituminen yhteistyöhön lähtee porvarillisesta yli-ihmiskäsitteestä, niin eipä ihme, ettei kunnian kukko ole juuri laulanut.
Sen sijaan Sveitsi oli taas malliesimerkki siitä, miten porvarillinen valtiokin voi tuottaa hyvän joukkueen, vaikka maassa on peräti neljä virallista kieltä ja valtio on Suomea rikkaampi mennen tullen. Kysymys on asenteesta. Jos meillä olisi neljä kieltä, niin pelaamisesta ei tulisi kerta kaikkiaan mitään, sillä jo kommunikaatio-ongelmat olisivat niin suuria, että yhteen pelaaminen kävisi suorastaan mahdottomaksi. Suomalainenhan kykene oppimaan vain yhden kielen ja senkin niin huonosti, ettei keskinäiseen ymmärrykseen yleensä päästä juuri koskaan.
Päättyneet jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut olivat Suomen osalta malliesimerkki tämän hetken yhteiskunnan tilasta. Mitään superjoukkuetta ei saatu edes liikkeelle, kun miljoonamiehet, ammattilaisjääkiekkoilijat, jäivät nauttimaan miljoonistaan eivätkä suvainneet saapua maataan edustamaan. Ja mikäs siellä Tyynen meren rantamailla onkaan löhöillessä: miljoonat juoksevat ja tuoremehu maistuu. Luultavasti miljoonakerho myös oivalsi, että heitä parempia kiekkoilijoita oli muutenkin saatavissa, kuten Suomessa tällä hetkellä suuren työttömyyden vallitessa muutoinkin on asian laita. Olisihan se ollut melkoinen nöyryytys miljoonakerholaisille, kun tavalliset työttömät jääkiekon harrastajat olisivat päässeet tähtikentälliseen miljoonamiesten jäädessä monttu auki moista tapahtumaa äimistelemään.
Suomen kokoon saatu joukkue oli hyvä esimerkki siitä, miten aivan tavalliset pelaajat yleensä pystyvät pelaamaan huippuyksilöistä koottua joukkuetta paremmin. Nytkin kurinalaisemmalla ja luovemmalla pelillä olisi pelattu jopa maailmanmestaruudesta. Valitettavasti porvarillinen maailmankatsomus aiheutti meille karmaisevan tappion kisojen tärkeimmissä peleissä. Valmennusjohto ei näköjään luottanut edes omaan perusfilosofiaansa eli joukkuepeliin, vaan roudasi maailmalta ammattilaisia sotkemaan hyvän peruskuvion. Sen seurauksena tärkeimmissä peleissä seilattiin aitoon porvaristyyliin siinä luulossa, että ihmemies tulee ja tekee maalit. Kenenkään päähän ei näköjään pälkähtänyt, että pelaaminen vaatii yhteistyötä ja älykästä ja luovaa päätöksentekoa.
Erityisesti puolustuksessa ei ole mitään systematiikkaa, vaan säännönmukaisesti Suomi joutuu paniikkiin heti, kun vastustaja ryhtyy pelaamaan Suomen päädyssä. Ainoa minkä Suomi osaa on hyökkääminen silloin, kun kaikki onnistuu. Hyökkäämisessäkin on se vika, ettei osata tehdä maaleja. Pääosin syy on hitaudessa ja mielikuvituksettomuudessa. Sellaista maalivahtia tuskin on edes syntynyt, joka ei jo pari minuuttia ennen tietäisi mitä Suomi tekee seuraavaksi, sillä sen verran hidasta suomalainen leipominen pääsääntöisesti on ja tämä leipominenkin tapahtuu pääosin maalin takana ja sivulla, josta ei yleensä maalia synny muutoin kuin vahingossa.
Suomen peliä seuratessa ei voinut välttyä ajatukselta, että tämähän on jo nähty. Aivan tuli mieleen hallituspolitiikka ja yleinen linjattomuus, yksityiskohtien kanssa näprääminen ja suurten linjojen puuttuminen. Sen sijaan keskiöön kohosi paikallaan seisominen, urveltaminen, sinne tänne säntäily ja tyriminen ratkaisevissa paikoissa. Kun asennoituminen yhteistyöhön lähtee porvarillisesta yli-ihmiskäsitteestä, niin eipä ihme, ettei kunnian kukko ole juuri laulanut.
Sen sijaan Sveitsi oli taas malliesimerkki siitä, miten porvarillinen valtiokin voi tuottaa hyvän joukkueen, vaikka maassa on peräti neljä virallista kieltä ja valtio on Suomea rikkaampi mennen tullen. Kysymys on asenteesta. Jos meillä olisi neljä kieltä, niin pelaamisesta ei tulisi kerta kaikkiaan mitään, sillä jo kommunikaatio-ongelmat olisivat niin suuria, että yhteen pelaaminen kävisi suorastaan mahdottomaksi. Suomalainenhan kykene oppimaan vain yhden kielen ja senkin niin huonosti, ettei keskinäiseen ymmärrykseen yleensä päästä juuri koskaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suomi pelasi ajoittain loistavasti alkusarjassa ja erityisesti voittaessaan Venäjän. Myös ensimmäinen erä Slovakiaa vastaan oli upeaa katseltavaa. Jostain syystä suomalaisilla on vaan taipumus nukahtaa kesken pelin. Ehkä tässä kannattaisi selvittää, onko sikalentsuroktuksilla tässä osansa.
DDR:n ja NL:n urheilumenestys oli aikoinaan aika epäterveellä pohjalla. Kun DDR:n naisuimarit joutuivat aamuisin ajamaan aina partansa ennen altaalle lähtöä, se kertonee jotain menestyksen taustalla olevista keinoista. Toki sitten esim. NL:n jääkiekkojoukkueen peli oli mukavaa katseltavaa, koska sitä saattoi verrata sirkustemppuihin aika ajoin. Yhteispeli on saumatonta ja kiekko napsahteli aina oikeaan mailaan ja sitten yleensä lopulta vastustajan maaliin.
Näiden lätkäkisojen suurin opetus oli ehkä se, että joukkue kannattaa rakentaa kaksospoikien varaan. Sedinin kaksoset olivat ihan pitelemättömiä ja vain heidän ansiostaan Ruotsi voitti maailmanmestaruuden.
Suurin epäkohta kapitalistisessa urheilussa on raha. Tarkemmin sanottuna liika raha. Se on dopingiin verrattava epäkohta. Se on myös tasa-arvokysymys mitä suurimmassa määrin. Eihän ole laitaa, että NHL -tasoa olevat kotimaassa pelaavat pelaajat esimerkiksi jääkiekossa joutuvat tyytymään suolarahoihin, kun rahaparoonit makoilevat setelikasojen päällä peukaloitaan pyöritellen viitsimättä lähteä edes maataan edustamaan.
Ilmiö lienee samanlainen myös suomalaisissa tehtaissa. Johtoporras vetää sikeitä rahakasan päällä ja todelliset osaajat potkitaan pihalle joistakin merkillisistä tuotannollistaloudellisista syistä, vaikka syy olisi puhtaasti ja yksinomaan johdon korvien välissä.
Suomi pelasi ajoittain todella hyvin. Valitettavasti vain ajoittain.